Moon, kuulkaa, ny niin tohoruksis, jotta pitää oikeen teillekki toimittaa.
Pomo on huomenna lähärös kahareksi viikoksi lomareissulle ja se on nakittanu meille yhtä sun toista tekemistä sille aikaa. Meirän oli tänään ehtoopäivällä puhet kattua, mitä mä teen sen pois olles.
Se tuli kumminki jo aamupäivällä ja veti oven peräsnänsä kiinni. Sanoo, jotta hän tuli ny oikeen juttelemahan mun kans. Jotta hänen on pitäny jo aikaasemmin tulla puhumahan, mutta ku ei oo keriinny. Mä kelasin, jotta oonkahan mä oon mokannu jotaki, mutta en yhtäkkiä keksiny ainakaa mitää suurempaa virhettä.
Sitte mä hoksasin, jotta varmahan ny puhutahan niistä näytööstä, ku mä oon niitä hermoollu.
Pomo kysyy, jotta mitä mä oon ny tykänny enkä mä voinu ku rehellisesti sanua, jotta oon tykänny ihan valtavasti. Niin töistä ku työkaveriistaki. Sitte siinä sain johonaki välis heitettyä, jotta nuo näytöt murehruttaa. Käytihin niitä läpi ja suunniteltihin, jotta minkä asiakkahan ottaasin mihinkäki näyttöhön ja saatihin sovittua hyvälle mallille niitä. Voin ruveta kirijoottelemahan suunnitelmia ja lähettelemähän opettajalle kattottavaksi. Kun ne saatihin setvittyä, oli tosi huojentunu olo.
Mutta sitte pomo vakavoontuu ja sanoo, jotta oikiastansa hän tuli tänne puhumahan siitä, jotta enhän mä ny vain sitte hänen lomansa aikana kattele mitää toista työpaikkaa. Ku hän ihan tosisnansa aikoo ja haluaa palakata mut töihin. Silimät täynnä suolavettä mä vakuutin, jotten oo eres harkinnu vielä työpaikkojen kattelemista, ku ei oo tutkintoakaa.
Pyhiin poskia ja sanoon pomolle, jotta tämä on aiva paras joululahaja, minkä mä voin saara. (No vähä ehkä liioottelin. Kaikkista paras lahaja on tietysti se, ku muksut tuloo kotia jouluksi.) Pomon antamasta lahajasta on kumminki iloa pitkäksi aikaa, toivottavasti vuosiksi.
Mutta oikiasti! Mä oon ollu vasta kaks kuukautta harijoottelus ja nyt mä jo tierän, jotta saan jäärä töihin. Toki siinä on puolen vuoren koeaika, mutta en usko, että ainakaa mulle tuloo tarvetta lähtiä sinä aikana. Työnantajan puolesta en voi puhua, mutta mulla on vahava luottamus siihen, jotta ei sitä työtä tarijottaasikkaa, jos ei mua pirettääsi siihen sopivana. (Mä vesittelen nykki, ku kirijootan tätä.)
Itte asias pomo sanoo, jotta he ovat Raijan kans ollehet tosi tyytyvääsiä ja jotta mä oon ollu heille varsinaanen pelastus tosi tiukas tilantehes. (Tuntuu vahavasti liiottelulta, mutta hyvä, jos musta on eres jotaki apua ollu.)
Sitte hän sanoo kysellehensä vähä asiakkahilta, jotta miten he on kokenu ny palakanlaskennan toimivan. Ei kuulemma oo ollu kellää mitää moitittavaa. Niitten mielipirehän on tärkeen. Asiakkahat on kumminki ne, joillekka sitä työtä teherähän ja jos ne on tyytyvääsiä, voi pomo ja työntekijäkki olla tyytyvääsiä.
Pomo olis kuulemma nyt jo halunnu maksaa mulle pikkuusen joulurahaa, mutta mä jouruun kieltäytymähän, ku me ei saara ottaa palakkaa harijoottelusta. Tai saarahan, mutta sitte pitää kouluutus muuttaa oppisopimuskouluutukseksi. Totesin, jotta mä sain jo ihan parahan maharollisen palakkion.
Siinä ku räkänoukkana niiskutin ja kiittelin kiittelemästä päästyäni ja kehuun, kuinka onnelliseksi hän mun tekikää, niin pomo puolestansa totes, jotta hän on onnellinen, ku löysi mun.
Vaikka sitä työllistymistä on mulle väläytelty jo aikaasemmin, niin en oo vain oikeen uskaltanu uskoa siihen. Nyt tuntuu, jotta voiko tämä oikiasti mennä näin heleposti ja näin onnekkahasti? Kuuluu vain ”loks” ja ”loks” ja taas löytyy yks mun kokoonen paikka mailmasta. Ei palijo muuta voi enää elämältä täs kohtaa pyytää.
Ai niin – ja ne loman aikaaset hommat jäi kokonansa tänään kattomatta. Sovittihin, jotta mä meen huomenna seittemäksi töihin, niin pomo tuloo vielä sinne pariksi tunniksi, ennen ku lähtevät aamukymmeneltä reissuhun. Hyvinhän siinä kerkiää pari tuntia olla töis sitä ennen. 😀
