Iloa ja harmistusta

Mulla oli tänään Gorillan katsastus. Myönnän, jotta hivenen jännitti, ku harmaaselijällä on ikää jo 13 vuotta ja mahan puoli on alaannu muuttumahan ruostehenruskiaksi. Se jäi alakuaikoona massaamata ja nyt vasta viimme vuonna ölijyttihinki vissihin ensimmääsen kerran.

Jännitys tiivistyy, ku katsastusmies koputteli alustaa. Ja sitte se alakoo kattella kovasti lampun ja peilin kans konepellin alle, niin se sai ajattelemahan, jotta nyt sielä on jotaki hullusti.

Lopuuksi se kumminki pamahutti konepellin kii ja sanoo, jotta tämä olis ny valamis. Sanoo kääntänehensä polttimon oikeen päin, ku kuulemma erelliseltä asentajalta oli menny 180° pielehen… Isäntä tuumas, jotta taitaa olla syyllinen aika likellä. Sehän se mulle lamput joutuu vaihtamahan, ku en itte osaa. Ja se on kuulemma niin hankala vaihrettava, jottei ihimekkää, jotta on menny väärin päin.

Erelliskerralla oli toisen puolen polttimo jääny vaihrettaes jotenki vinohon ja siitä tuli korijauskehootus. Ei puhettakaa, jotta katsastusmies olis ruvennu sitä itte säätämähän. Oli kyllä niin iloonen yllätys tämä täyren palavelun katsastaja, jotta lähetin oikeen lehren Ruusuja ja risuja -palstalle sille kiitokset.

Ehtoopäivällä sain Viivin seuraneiriksi/-koiraksi ittelleni. Nelijän jäläkihin se alakas olla levotoon ja arvelin sen tahtovan lenkille. Lämpömittari kuitenki huiteli yli kolomeskymmenes astehes, niin oli selevää, jottei tuollaasen pikkuusen kääpiöpilsnerinpinserin kans voi kovin pitkää lenkkiä teherä. Sen verran vain, jotta saa asiansa tehtyä.

Viivi oli mun kans samaa mieltä. Se kääntyy ihan vapaaehtoosesti takaasi heti, kun sai pötkylänsä purotettua ojan vartehen. Ei oltu ku vajaat parikymmentä minuuttia lenkillä ja sen alakoo jo sillä matkalla kieli roikkua niin, jotta hyvä ku ei kompastunu siihen.

Ihan koron kohoralla meitä ilahrutti pemarikuski, joka tuli meitä vastahan torella hitahasti ja rauhallisesti ja ohitti meirät huomaavaasesti maharollisimman kaukaa. Yleensä täs kylätiellä ajetahan tuhatta ja sataa niin, jotta ku siitä tomupilivestä alakaa taas näkyä läpi, niin sitä tomua on saanu suut ja silimät täytehen ja korvista saa vielä suihkunki jäläkihin kaivaa mustaa kanahkaa. Pakostaki tuli mielehen, jotta sillä kuskilla täytyy ittellä olla koira.

Viivi ei onneksi säntääle autojen perähän ja pysyy hyvin hallinnas, ku sen ottaa varooksi lyhkääsemmälle remmille, ku auto tuloo vastahan.

Ehtoolla tähän konehelle tulles ilahrutti se, jotta Taru on palannu takaasi ihanien kuviensa ja tekstiensä kans. Käykää vaikka kattomas hänen Kolmas silmä -sivuultansa.

Sen sijahan harmistuttaa, jotta en saa kommentootua sen enämpää Timon Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten -blogia ku Virpin Väipähröksiä-blogiakaa.

Ihan niin ku mulla muka olis jotaki fiksua sanottavaa, mutta jäis joku merkki, jotta lukemas oon käyny. Molemmis heittää vain kommenttikentän tyhyjäksi ku yritän lähettää. Ja Virpin blogis on vielä niin, jottei se anna muita tunnistautumistapoja ku Google-tilin. Mutta silläki se heitti kommentin huitsin nevadahan, ku yritti lähettää.

Ja esimerkiksi Sisselin ja Saaran blogien kohoralla on niin, jotten saa tykättyä blogisivulla. Saan tykkäyksen perille, kun teen sen sähköpostihin tullehen postausilimootuksen kautta.

Jotenki on menny ihan kummalliseksi aika moni toiminto ihan täs viimme aikoona. Epäälen, jotta kuuklettimella on siinä joinki sormensa pelis.

Huomenna Viivi tuloo taas hoitamahan mua. Vai oliko se niin, jotta mun pitääs hoitaa Viiviä? Musta tuntuu, jotta kyllä se on molemminpuolista. Tänäänki mun oli niin silimäklasit Viivin pusuja täynnä, jottei tosikaa. Ja vaikka oli kuuma, niin se on sylikoira. Se istuu sylis ja kenaa (= nojaa) mua vaste ja puskoo päällänsä ku kissi. Ihana ❤

Mainokset

Luojan lykky!

Vaikka mä olin sitä mieltä, jottei täs koulunkäynnis tarttisi mitää lomaa olla, niin kyllä nyt on täytyny olla tyytyväänen, jottei täs heltehes oo tarvinnu sinne lähtiä ja paahtaa ensiksiki autua aurinkopaistehes koko päivän ja itte istua tunkkaases luokas yrittämäs painaa jotaki päähänsä. Ei olsi onnistunu! Ja sinne olis pitäny yrittää pukia asialtaasesti vaikka kuinka olis läkähtymäs kuumuutehen.

Onneksi saa olla kotona eikä tartte teherä mitää – eikä jaksa teherä mitää, ku tuloo hiki pelekästä olemisesta.

Vaattehistakaa ei tartte piitata, saa olla sellaanen resupelle ku tahtoo. Melekeen tekis mieli olla nakupelle, mutta mä luulen, jotta isäntä aika nopiaa ilimiantaas mun ympäristölautakunnalle ympäristörikoksesta.

Pyykkiä on pitäny pestä päivittään, ku sattunehesta syystä hellevaattehille ei juurikaa oo aikaasemmin ollu näin palijo tarvetta, niin niitä on aika rajootetusti ja päivittään saa nakata kaikki pyykkikoppahan, ku ne on hiottu monikertoohin läpimärijiksi.

Ehtoosin oon ennen nukkumahan menua hakenu helepotusta viiliästä suihkusta. Ja meillä onneksi tuo alakerta pysyy viiliempänä, ku kaihtimet piretähän kii ja klasit auki.

Justihin kävin hakemas pyykit pois narulta ja vilikaasin samalla lämpömittarit. Kalavehen (= varjon) puolella näytti 32,4 ja aurinkopaistehes 39,2.

Liikunta on ollu hyvin minimaalista näillä keliillä. Oon kuitannu sen lähinnä käymällä heti aamusta polokupyörällä ruokakaupas. En yritäkkää pyörällä tuora ku sen verran, jotta mahtuuvat pyörän korihin. Sen takia sielä pitää käyrä lähes päivittään.

Huomenna mulle tuloo Viivi hupulaaseksi (= seuralaiseksi), ku emäntänsä lähtöö ensi kaverinsa työ Tamperehelle ja sieltä Pori Jazziille. Tosin Viivi on meillä vain päivisin, ku velii hakoo sen hoitohonsa sitte ehtoolla, kun se tuloo töistä.

Irene Kristeri: Manian varjossa – Kun perheenjäsenenä on psyykkinen sairaus

Irene Kristeri on terapeutti, kouluuttaja ja kirijaalija.

Tää on taas niitä kirijoja, johona saa turvallisesti tirkistellä toisten elämähän… Muuta syytä mä en keksi, minkä takia nää mua kiinnostaa, ku ei musta ainakaa hoitotyöhön olsi.

En kaikkia asiaosuuksia jaksanu niin tipitarkkahan lukia, luin lähinnä ne kohorat, johona oli kerrottu sairastunehien tai omaasten kokemuksia kakssuuntaasen mielialahäiriön kans elämisestä. Se ei nimittään oo vain sairastunehen ongelma, vaan siitä kärsii koko lähipiiri. 

”Mies ei nukkunut öisin juuri lainkaan, puhui jatkuvasti puhelimeen ja alkoi viipyä yhä pidempään työpaikallaan. Myös Erja alkoi muuttaa käytöstään. Hän alkoi varoa, mitä sanoo miehelleen, koska pelkäsi tämän suuttuvan ja mitätöivän hänet. Niin oli tapahtunut jo useasti, kun Erja yritti lähestyä miestään haluten kertoa omasta huolestaan. Erja alkoi vetäytyä kuoreensa. Aina niin positiivinen nainen alkoi olla työssään hiljainen ja väsynyt.” 

Justihin luin yhyrestä kakssuuntaasta mielialahäiriötä sairastavasta ihimisestä. Hän kertoo uuresta rakkaurestansa, joka on erenny aika vauhrikkahasti ja kuinka kaikki on ny niin hekumallista, jotta ei oo palijo keriinny nukkumahankaa. Jotenki tuli mieleheni tämän kirijan kertomukset sairauren maniavaiheesta…

Janne Huilaja: Karkuri

Tämän kirijan historiaa en muista, mutta omasta hyllystä sen nappasin ja nimeniki oon siihen kirijoottanu, jotta kyllä se vissihin mun on. Ei ollu myöskää mitää muistikuvaa sisällöstä, jotta sain lukia ku täysin uutta kirijaa. 🙂

Kirijan keskiös on kolome naimatoonta Justin sisarusta, jokka asuuvat yhyres kototaloosnansa. Siime on vanhin, Helemi keskimmäänen ja 64-vuotias Viljo nuorin.

Siime on ärhäkkä komentoora, Helmi kiltti työmyyrä ja Viljo pitää osaltansa huolta ruokapuolesta kalastamalla.

Siime on melekeen sokia, mutta ei suostu myöntämähän sitä. Sisarukset on sen jo huomannu, mutta kun he varovasti yrittävät puhua silimäleikkauksesta, saavat he äkkiä Siimeltä nokillensa. Siimelle ei myöskää kannata puhua puhelimen, television tai sisävessan hankinnasta.

Viljo käytyä vuositarkastukses lääkärillä, hän katuaa pian sen jäläkihin. Helmillä on hätä, joka pian tarttuu vähä Siimehenki. Sisarukset orottaa jonku aikaa, mutta lopuuksi Helmin on lähärettävä soittamahan poliisiille parin kilometrin pääs olevasta naapurista.

Helmin reissu venähtää sattunehesta syystä ja lopuuksi hän tuloo poliisikyytillä kotia.

Viljoa ei vain löyry, vaikka armeijaa, helikopteria ja koiria myöte hälyytetähän ettimähän.

Kirijan loppu jää kutkuttavasti auki ja mun mielestäni tämä sopiis oikeen hyvin vaikka elokuvaksi. Huonommistaki aiheesta on kirijoja tehty.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt

Asta Leppä on toimittaja, joka on kirijoottanu kolumnia mm. Kaksplus-lehtehen.

Tämä kirija on omakohtaanen, torellisuutehen perustuva.

Asta ja hänen miehensä ovat pistänehet eropaperit vireelle ja muuttanehet erillensä, mutta harkinta-aika on vielä menos eikä ero oo virallinen, kun Asta saa tieron, jotta hänen miehensä on kuollu moottoripyöräonnettomuures.

Pariskunnan poijat on vasta 2- ja 3-vuotiahat. Vanhempi lapsista osaa jo kaivata isää ja oireeloo änkytyksen pahenemisella.

Miehen kuoleman myötä Astalle syntyy myös oma kuolemanpeleko. Miten poijille sitte käy, jos hänki kuoloo. On pakko käyrä lääkäris tarkistuttamas.

Astan on käytävä läpi surutyön lisäksi myös ne vihan- ja katkeruuren tunteet, jokka aiheutuu erohon johtanehista syistä. Hän huomaa, jottei rakkauskaa oo kokonansa karonnu, mutta miten selevitä hyvinki ristiriitaasista tunteesta.

Ei oo yhtä oikiaa tapaa surra, vaikka joku oliki vihijannu, jotta hänellä ei oo eres oikeutta surra, koska hänhän se otti lapset ja lähti.

Aihe on raskas, mutta teksti oli niin kaunista, jotta välillä mä unohruun vain ihaalemahan sen tairokkuutta: 

”Kaikki särkyy. Kuuluu heikkoa helinää. Jokainen puhelu, jonka nainen soittaa, särkee yhden uuden mielen. Kokonainen astiasto pilalla.”

”Syvempi suru tuli myöhemmin. Se oli monin verroin kivuliaampaa kuin se toinen ja iski aina silloin kun hetki oli kaunein, kun elämän onnellinen kylki vilahti hopeanhohtoisena esiin. Silloinkin muutama päivä sitten, kun he ajoivat poikien kanssa kotiin mummilasta ja autoradio soi pehmeästi – niin kuin lapsuuden aamuissa – kun sumua oli kerääntynyt tien notkoihin ja ojien poimuihin ja kun he olivat kääreessä, turvassa, yhtä kaiken kanssa; silloinkin kipeä kaipaus tulvahti voimalla hänen sisäänsä.” 

Mulle tämä oli kirija, joka vei mukanansa ja kävi syvästi tunteehin.

Auringonpistos?

Nyt, jos joku vielä väittää, jottei meillä ymmärretä arvostaa oopperaa, niin on vääräs. Me ajatellahan sitä oikeen lämmöllä, ku isäntä sai luvan hakia kunnan keskusvarastolta yhyren pellihallillisen verran vanhoja oopperalavastehia polttopuiksi. 😀

Sanoo, jotta niitä on niin palijo, jottei ne maharu mihinkää meirän markille. Se lupas tarijota niistä puolet naapurin isännälle sillä eherolla, jotta Timppa tuloo raktorin kans niitä hakohon, niin saa kerralla isoompia kuormia.

Meinas, jotta niistä piisaa kärrättävää ainaki kuukaureksi. Ja osa on niin isoja, jotta niitä joutuu sielä varastolla ensi pienistämähän ennen ku mahtuuvat kyyttihin. Yhyret kuormalliset ne haki eileen. Timppa raktorilla ja isäntä auton peräkärryyllä.

Mä puolestani pistin eileen aamulla ensimmääseksi työkseni hantuukipyykin peseentymähän, ku oli niin komia ilima, jotta sai pihalla kuivattaa.

Päivällä kävääsin kolomen vartin kävelylenkillä ja sieltä tultuani perkasin vähä sianruohoja (= pihatähtimö), savipuolia (= savikka) ja karraa (= ohdake) marijapuskaan juurilta. Emmä oikiastansa palijo muuta tainnu teheräkkää.

Ehtoopäivällä istuun johonaki vaihees pihalla aurinkooses paikas ja totesin, jotta nyt pitää mennä tupahan, ku meinas pää ruveta tulohon kipiäksi. Hoksasin, jotten oo tainnu juora tarpeheksi, niimpä hörppäsin kupillisen kylymää juotavaa.

Kävääsin aina välillä pihalla istuksimas, mutta aika äkkiä totesin, jotta päänkipu vain pahenoo sielä, niin jotta parasta on vain pysyä tuvalla.

Paarman pirulaasekki pihalla kiusas. Sääres oli puolen tennispallon kokoonen patti, ku paarma kerkes purra ennen ku sain sen listittyä. Laitoon siihen aloe geeliä ja niin kuulkaa kutina loppuu ja paukura katos. On se ihime ainetta!

Mutta päänsärkyhyn ei sekää auttanu. Joskus puoli seittemän mais ehtoolla totesin, jotta kyllä se ny on vissihin annettava periksi ja otettava särkylääke. Mä en yleensä kovin mielelläni turvauru lääkkeehin, jos ei oo aiva pakko.

Otin Burana Capsin, ku se yleensä auttaa mun päänsärkyyhini jo puoles tunnis. Mutta ei tällä kertaa. Ajattelin, jotta jos ei puoli kahareksahan mennes alakaa helepottaa, niin otan uuren lääkkeen.

En keriinny sinne asti. Kipu vain yltyy. Molempihin ohimoohin sattuu ja tuntuu ku niitten välillä olis ottan yli kiristetty vannetta. Sitte alakoo teherä häjyä. Mä menin pesuhuonehesehen, otin saunatakkini naulasta ja levitin sen laattialle. Paiskasin sen päälle maata ja nostin jalaat seinää vaste pystyhyn ja toivoon, jotta huono olo menis sillä ohi. Ei menny.

Piti puhua posliiniluurihin norijaa. Se tuntuu vähä helepottavan oloa. Mä kastelin vielä hantuukin ja pistin sen silimilleni ja paiskasin takaasi laattialle maata. Seki tuntuu vähä helepottavan.

Mutta oikiasti se kipu oli niin kovaa, jotta mä kokeelin ihan tosisnani, toimiiko mun molemmat puolet samalla lailla, onko aivoverenvuoron merkkiä. Vaikkei yhtää hymyylyttäny, kokeelin vääntää suupieliä ylähäpäin ja nostella käsiä. Toimii suurin piirteen niin ku pitiki.

Pian mua alakas paleltaa sielä laattialla maatesnani, mutta en jaksanu lähtiä mihinkää, yritin vain vetää selijän alta saunatakkia vähä ympärilleni. Lopuuksi mun oli kumminki niin kylymä, jotta päätin mennä sängyn päälle ja vetää shaalin päälleni.

Kauaa en keriinny sielä maata, ku tunsin, jotta pitää taas lähtiä oksentamahan. Mun kramppas mahaaki niin lujaa, jotta kuvittelin, jotta sielä vähintäänki repes jotaki. Kun oksentaminen loppuu, mulle tuli oikeen horkkavilu.

Menin takaasi makuukamarihin, verin pimennysverhon alaha ja menin hytisemähän shaalin alle. Selijällä pystyy joinki olemahan, mutta kylijellä maates kipu paheni. Niimpä mä makasin hilijaa paikoollani ja isäntä kävi varovaasesti johonaki vaihees kysymäs, jotta ooksä huonos kunnos. (Ei, ku ihan huvikseni vain makoolen pimees peiton alla.) Sain sanottua kumminki vain, jotta ”Joo. Pää.”

Jonku aijan päästä mä nukahrin sinne ja heräsin kahtakymmentä vaille ykstoista ehtoolla. Nousin varovaasesti ylähä ja isäntä tuumas, jotta olsit ny nukkunu aamuhun asti. Emmä kauaa ollukkaa jalakeella, ku totesin, jotta päänkipu ei ollu kokonansa häipyny.

Menin takaasi maata ja heräsin joskus puoli seittemän aikoohin aamulla. Niin jotta nyt mä oon sitte nukkunu melekeen kellonympärystän niitten vähäunisempienki öitten erestä.

Aamulla oli vielä vähä hutera olo eikä oikeen teheny mieli syörä, mutta yritin kuitenki vähä jotaki suolapalaa haukata, ku piti lähtiä ruokakauppahan. Olo koheni melekeen tavanomaaseksi, mutta sattunehesta syystä en oo tänään käyny lenkillä enkä juuri palijoosin muutenkaa pihalla. Tai jos oon käynykki, niin oon laittanu huivin päähän tai pysytelly kalavehes (= varjossa), ku – luonnollisestikkaa – mulla ei eileen ollu pääsnäni mitää. Ja oon yrittäny juora joka välis eres pienen tilikan vettä tai mehua. Tavoostani poiketen oon pistäny ikkunoota auki ja yrittäny järijestää läpivetua ja oon laittanu auringonpuolelta verhoja kiinni, ku tuntuu jotta sisälläki oli tukahruttavan kuuma. Verenpaineenki mittasin ehtoopäivällä, mutta se oli ihan ok.

En tierä, oliko tuo eilinen joku auringonpistos vai mikä oli, mutta empä tahtoosi toista kertaa kokia.

Autio enola

Joku ehkä muistaa viimmesyksyysen episoorin, ku yli kahareksankymppinen muistisairas enoo eksyy marijastusreissullansa ja sitä hajettihin koirapartion kans. Eikä Parkinssonin tautia sairastava puoliso ollu osannu pyytää apua, vaikka toinen oli ollu pois koko päivän.

Nyt ollahan tultu siihen pisteehin, jotta eivät enää voi asua päinsä kotona, vaikka muksut on käyny niistä huolehtimas, mutta ku ei nekää voi aina olla sielä. Ovat kuulemma saanehet laitospaikat vanhuksille. En vielä tierä, minkämoisehen paikkahan heirät on sijootettu, ku en oo ny ollu serkkujen juttusis.

Viimmeenen niitti on ehkä ollu se, kun sinne oli menty käymähän, niin oli torettu, jotta täti oli kaatunu keittiös eikä enoo ollu osannu auttaa sitä ylähä. Oli vain sanonu, jotta se tykkää nukkua tuola laattialla… Kukaa ei tierä, kuinka kauan täti oli joutunu sielä ”nukkumahan”.

Täyrellinen päänpimennys

Mä kävääsin tänään ehtoopäivällä hierojalla. Toisin sanoen istahrin tämän mun ”työhuonehen” nojatuolihin, mihinä meillä on hieromaistuun. Hieronta oli ilimeesen rentouttavaa, koska mä olin nukahtanu siihen.

Herätesnäni olin sekaasin ku seinäkello. Ensimmääseksi mä ihimettelin, jotta mihinkähän mä oon aamutakkini jättäny. (Elin siis aamua.) Seuraava ajatus oli, jotta oonkahan mä ottanu kilipirauhaslääkkehen.

Nousin ja menin keittiöhön, vilikaasin kelloa ja totesin, jotta siitä on ilimeesesti patteri loppunu, ku se näytti puoli kolomia. Seuraavaksi olin menos puntarille, ku mä tapaan käyrä punnittemas itteni joka aamu. Siinä vilikaasin olohuonehen kellua ja seki näytti puoli kolomia.

Silloon mulle vasta välähti, jotta mä heräsinki tunnin päikkäriiltä enkä yöunilta! Eres se, jotta en heränny sängystä, vaan työhuonehen tuolista, ei mulle vielä sitä kertonu. 😀

Ilimeesesti vois kuvitella, jotta on jonki asteesta univajetta on, ku oon jo pitkän aikaa nukkunu vain 5-6 tuntia yös, joskus jopa 7 tuntia. Ennen mä tarvittin 8-9 tuntia unta, jotta tunsin pärijääväni. Mä oon pistäny tuon vähentynehen nukkumisen vanhuuren piikkihin. Ehkä vähä on koulun jäliiltäki väsymystä. Se on kuitenki melekomoinen enerkiasyöppöö. Ja sitte ku nuoret oli täs, niin muori ei keriinny huilaamahan. 

Useemmiten mä herään 5-7 välillä ihan omia aikojani, useen ennen kellon soittua. Yleensä, jos nukun sitä pirempähän, niin herään joko selekä- tai päänkipuhun. Niimpä mä oon ottanu tavaksi nousta ylähä heti, ku herään.

Nukahtamisen kans mulla on hyvin harvoon ongelmia. Mä saatan lukia niin kauan, jotta alakaa väsyttää ja ku mä pistän kirijan pois, niin ei mee kauaa ku mä jo hornaan (= kuorsaan). Ei siis kyse oo siitäkää, jotta olsin huonouninen.

Aina joskus mä haaveelen ottavani päikkärit, ku yö on jääny lyhkääseksi, mutta oon kuitenki yrittäny välttää sitä, koska niistä tuloo hyvin äkkiä tapa ja sitte on taas vaikia totuttautua niistä pois.

No, joinki pääsin kartalle, mutta ehtoolla olin taas sekaasin. Tällä kertaa sen aiheutti Feispuukin seinälle ilimestyny poijan päivitys, jotta on lähärös kaverin kans Vaasahan kattomahan jotaki Foorttia. Mä sen kerkesin jo lukemahan isännälle ja saratimma (= kirosimme), jotta millä rahalla sitä persaukinen mies mitää autoja ostaa. Ja laitoon poijalle kommentiksi, jotta TÄ?! Siinä vaihees vasta havaattin, jotta se päivitys oliki nelijän vuoren takaa. 😀

Ei mee hyvin mullakaa. Kuinkas teillä?

Ei eres puhelin soi!

Pyhänä ennen kotia lähtyänsä poika meinas käyttää koiran takapihalla, mutta tuli äkkiä toisihin aatoksihin, kun oli nähäny sielä isoon, mustan kyykärmehen. Se oli luikahtanu risukasahan, jonka isäntä on sinne ojan vartehen keränny siiliä varte.

Siiliä ei oo nähty tällä markilla varmahan parihin vuotehen eikä tästä lähin kyllä jemmata risuja enää mihinkää. Jos ei niitä polteta, ne pistetähän silippurihin ja vierähän puskien juurelle.

Isäntä lähti kattelemahan sitä kärmestä ja oli nähänykki sen, mutta se oli livahtanu takaasi sinne kasahan ennen ku isäntä kerkes tarpeeksi likelle köntätäksensä sen. Mäki menin tietysti uteliaasuuksisnani kattomahan ja näin, jotta se paistatteli päivää yhyres syvennykses. Otin lapion ja taputin sitä vähä selekähän. Tai ainaki yritin. En tierä osuunko, ku se livisti taas sinne kasan sisälle.

Nyt sitä ei oo näkyny sen jäläkihin. Kyllä mä silti päivittään käyn vähä silimäälemäs markkia, jos se ei ymmärtäny siitä lapioniskusta, jottei se oo tervetullu. Mä oon hyvin murhanhimoonen ja aion tilata sille välittömästi noutajan, jos se osuu mun tielleni. Ne saa mun puolestani olla mettis ja tuola pellon ojis, mutta meirän tontille niitä ei kaivata.

Mä en tohori mennä eres perkaamahan puutarhahan, ku pelekään, jotta sielon kärmehiä. Enkä liikkua muuta ku kummisaappahat jalaas, jos meen vähäki keskipihalta syrijemmälle.

Flikka lähti eileen kotia. Vaikka melekeen hävettää, niin täytyy tunnustaa, jotta asemalta takaasi tulles multa tuli itku. (Ja nykki, ku vain kirijootan tätä.) Mä en tierä, mistä tämä tälläänen on, ku kerta kerralta tuntuu haikiemmalta, ku nuoret lähtöö.

Munhan pitääs olla päin vastoon iloonen, jotta ne on löytäny elämäs oman paikkansa ja niillä on oma koto, mihinkä palata. Totuushan on kumminki se, jotta emmä niitä jaksaasi enää jatkuvasti passata. 😀

Flikalla oli parturivehkehet joukos. Isännän tukan se leikkas pyhänä ja mun hiukset eileen aamulla. Piti ottaa ainaki viis senttiä latvoosta pois, ku olivat niin kärsinehet permanentis. Se jätti mulle oman samppoonsakki, kun se totes, jotta mä tartten ny kosteuttavaa samppoota, ku päänahka on kuulemma niin kuiva, jotta se on aiva karrella. Käski vielä ölijytä päänahaan ennen löylyyhin menua. Sen ölijyn sain siltä viimmeeksi, mutta ei oo tullu käytettyä… Aikaasemmin se jo huomautti, jotta mun sääret on aiva kuivat. Tieretähän, mutta ei tuu rasvaaltua ku pari kertaa viikos eikä aina sitäkää. Vissihin pitääs olla vähä tujumpaa rasvaaki, ku ei mulla oo ku Erioilin kosteusemulsiota.

Flikka oli vähä flunssaasen oloonen lähtiesnänsä. Se oli maanantaina kaverien kans PowerParkis ja silloon oli aika kylymä viima. Tiistaina se puolestansa oli entisen koulukaverin kans ratsastamas, vaikka sillä oli jo maanantain jäliiltä ääni kähiänä. Onneksi ei kuitenkaa olo tuntunu kuumeeselta ja kurkkukipuki meni ohi, ku joi lämmintä.

Maanantaina mulla oli ny vihiroon ja viimmeen se hammaslääkäri, jonka jo huhtikuulla tilasin. Saivat tehtyä vielä siitä lohojennehesta hampahan, vaikka mä pelekäsin koko aijan, jotta ne joutuu nyppäämähän lopukki pois.

Samalla reissulla kävin apteekis hakemas kilipirauhaslääkettä ja sielä mulle sanottihin (toisen kerran jo), jotta lääkäri on laittanu huomautuksen, jotta pitääs käyrä kontrollikokees. Se oli mun mielestäni kummallista, jotta se tieto tuli mulle apteekin kautta. Ei Omakannas ainakaa siitä mitää näkyny.

Soitin teekoohin aamulla ja kysyyn, jotta onko lääkäri laittanu lähettehen vai kuinka täs ny pitää menetellä, ku tää oli mulle aiva uus juttu. Ei kuulemma näkyny lähetettä, mitä hoitajaki ihimetteli. Se sitte laittoo lähettehen labrahan ja mä kävääsin sielä samalla ku hain ruokatarpehia.

Tulokset näkyy kuulemma Omakannas joskus viikon päästä. Kaippahan ottavat yhteyttä, jos niis on jotaki kummallista. Ei ainakaa olo oo tuntunu sen huonommalta ku tavallisestikkaa. Aina väsyttää, aina viluttaa, aina syötättää ja paino nousoo, aina on iho kuiva jne. Eikä oo rytmihäiriöötä, mitä kuulemma liika alahaaset arvot saattaa aiheuttaa, sanoo laborantti. Empä ollu tuotakaa ennen tienny.

Ehtoolla isäntä pyörii tuos erestakaasi ku levotoon sielu. Lopuuksi se tuli pyytämähän, jotta ”Soita ny mun puhelimehen, ku emmä tierä, mihinkä mä oon sen jättäny”. Mä uhkasin, jotta mä hankin sille kaulapussin puhelinta varte, ku tämä oli ny jo kolomas kerta lyhkääsen aijan sisällä, kun sen hukas olevahan puhelimehen piti soitella – tai ettiä sen auton avaamia.

No, minä soitin ja isäntä lähti kuuntelemahan pihalle. Ei kuulunu mitää. Soitin uurestansa ja sitte siihen vastas joku nainen ja sanoo ”Hei” ja löi luurin kii. Siinä vaihees mä lähärin isännän peräs pihalle ja totesin, jottei tartte enää kattella. Ei se oo ainakaa kotona mihinää.

Se arveli, jotta se on varaastettu, mutta mä olin sitä mieltä, jottei kukaa ittiänsä kunnioottava varaas huoli tänäpäivänä näitä älyttömiä puhelimia. Eikä nuoriso enää osaasi eres käyttää näppäänpuhelinta. 😀

Sitte se miettii, jotta se oli varmahan Irma, ku ei hän oo muolla käyny ku Irman ja Hanskin työnä. No, mä rupesin soittamahan uurestansa ja sillä kertaa sieltä vastas mies: ”Tokmanni”. Herrijjee, itte Mr Tokmanni? Mitenkä isännän puhelin sille oli joutunu?

Isännän piti tunnustaa, jotta hän kävi hakemas limukkaa ja varmahan puhelin on sitte puronnu pihahan. Se lähti hakemahan puhelintansa ja sille oli sanottu, jotta se oli puronnu kassalle. Meinas, jotta sen on täytyny purota, ku hän on ottanu lompsaa taskusta. Ihime, jottei se ollu sitä havaannu.

Mutta niin vain se sai vanhan Samsunginsa takaasi eikä vieläkää saanu lupaa hankkia älypuhelinta, mitä se on jo kauan himoonnu. Mutta ehkä ei tällä karottamistaharilla kannata hankkiakkaa, sillä sellaasen hukkaaminen tulis palijo kallihimmaksi. Ja älypuhelin vois jo kelevata epärehelliselle löytäjällekki.

Tapani Bagge: Miehet asialla

Tää kirija on ylistys miehille, jokka osaa mitä vain. Paitti, jottei kaikki mee aina ihan suunnitelmien mukahan. Tai juuri koskaa.

Joskus käy niin, jotta ku meinaa säästää tekemällä itte, se tulooki kallihimmaksi. Esimerkiksi silloon, ku kunnallisehen hammashoitohon ei pääse ja yksityynen tuntuu liika kallihilta. Mitä mies teköö silloon? No tietysti paikkaa hampahansa itte. Plastic Paddingilla.

Ja ku miehellä on kaveri, joka osaa mitä vain, niin maharollisuuret saara hommat hoirettua, on tietysti kaksinkertaaset. Vai?