Jäläkisynttärit

Kaikille on varmahan tullu seleväksi, jotta minen oo mikää korin (= kodin) hengetär. Siivuaminen on inhokkityötä ja jauhopeukalo on nyrijähtäny.

Ny isäntä oli kumminki imuroonu perijantaina ja mä pääsin vähällä, ku vain pyhiin pölyt. Tarkootus oli kyllä pestä laattiat, mutta loppuu virta kesken, ku olin ensi vaihtanu lakanat, käyny kaupas, kokannu, pyykänny lakanapyykin ja leiponu suolaasen piirakan ja teheny pienen täytekakun.

Innostuun kokeelemahan leipomuksia, ku Raija oli tulos tänään synttäriille.

Ihime kyllä, molemmat leipomukset onnistuu.

Kakkutarpehista jäi sen verran yli, jotta nautittihin isännän kans ”persikkamalijat”.

Raijalta sain lahajaksi kaikkia ihanaa! Sormet jo syyhyää päästä färittelemähän. Ehkä ens viikonloppuna. Arkiehtoosin ei taharo muka keriitä.

Kynttilätölökis lukoo: Arvaa montako? 😀 Oli sen verran monta, jotten ruvennu niitä tälläämähän kakun päälle. Ei olsi varmahan tila piisannu, ku oli vain pieni kakku.

Niin, ja sain mä kukkiaki. Oli vielä ihan sävy sävyhyn tuukin (= liinan) kans, ku en viittiny vielä vaihtaa pääsiääseksi laittamiani liinoja pois.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Tuire Malmstedt ja hänen Isa Karos -hahamonsa oli mulle uusia tuttavuuksia.

Kirijas on monia eri juonteeta, jokka tietysti sitte lopus nivoutuu yhtehen, mutta aluus ne vähä häiritti, kun tuntuu, jotta pompitahan liikaa eikä itte saanu heti kiinni siitä mitenkä ne liittyy toisihinsa.

Kirija alakaa pienellä johoratuksella, joka on kirijootettu ikään ku murhaajan kertomana. Itte murha alakaa pärvötä, ku joku teköö nimettömän ilimootuksen mettästä löytynehestä poltetusta ihimisen päästä. Muita ruumihin osia sieltä ei löyry.

Isa Karos ja Niiles Aarnikoski selevittävät tapausta, joka tällä kertaa tuloo lähemmäs ku koskaa aikaasemmin.

Ja mun täytyy tunnustaa, jotta murhaajaksi palijastuu ihiminen, jota en ollu pätkääkää osannu epäällä kirijaa lukiesnani. Itte asias mun piti palata vähä kertaamahan, jotta mitä tästä tyypistä ylipäätänsä kirijootettihin, ku mä niin täysin olin jättäny sen huomiotta.

Aika raakaa meininkiä ja välillä melekeen pelottavaaki, mutta samalla teksti piti kuitenki näpiisnänsä ja kirijan eretes alakoo ittekki jo arvaalemahan näitten erillisten tarinootten yhyristävää tekijää.

En tykkää!

Heti, ku tänne selekänsä kääntää (pääsiääsen aijaksi) niin täälä käyrähän muuttelemas sivuja. Ja tietysti huonommaksi, kuinkas muutenkaa.

Täältä on karonnu ohojauspaneeli, johona sai kätevästi sortattua vanhoja artikkelia poistettavaksi ja sieltä näkyy myöski roskapostit, joita sivulle oli tullu. Nyt oli työn ja vaivan ja monen klikkauksen takana, jotta pääsin poistamahan vanhan jutun. Samoon oli karonnu kuvista aikahaku. Ei muuta ku kelaat kaikkien kuvien loppuhun, jotta saat poistettua ne vanhimmat.

Yhtää en tykkää! Mietiin jo koko plokin poistamista, mutta kattotahan ny, ku saan enimmän kiukun pureettua.

Cecelia Ahern: Lyyralintu

Oon aikaasemminki lukenu Ahernin kirijoja ja ihastunu siihen, miten hän osaa rakentaa sadunomaasia tarinoota aikuusille. Jotaki taianomaasta, järijellä ajatellen monesti maharotoontaki löytyy näistä kirijoosta, jokka on silti omalla laillansa niin viehättäviä, jotta haluaa vain lukia, vaikka järki sanoo, jotta eipä kuullosta uskottavalta.

Mutta toisaalta se on ihan hyvä, jos kirijojen kautta pääsöö eres hetkeksi vähä pakohon torellisuutta. Sillä ku ei näinä päivinä taharo olla tarijottavana mitää lohtua eikä hyviä uutisia.

Tosin ei täskää kirijas kaikki ollu vain sitä ruusuulla tanssimista.

Bo, Solomon ja Rachel on tehenehet dokumentin iäkkähistä Toolinin kaksoosvelijeksistä Tomista ja Joesta, jokka asusteli kaharestansa vaatimattomis oloos syrijääses vuoristomettäs Lounaas-Irlannis.

Dokumentti palakittihin, mutta nyt toinen velijeksistä, Tom, on kuollu ja kuvausryhymä osallistuu hautajaasihin. Sillä reissulla he päätyvät velijesten tiluksilla olevalle syrijääselle mökille, joka näyttää asutulta. Muiren ihimetelles asiaa Solomon häipyy mettähän äänityslaitteettensa kans. Sielä hän näköö ensimmääsenä mökin asukkahan, Lauran.

Hän lumoutuu ensikuulemalla ja -näkemällä, sillä Lauralla on taito matkia erilaasia ääniä. Bo innostuu valtavasti ja ku seleviää, jotta Laura on just hauratun Tom Toolinin tytär, hän päättää, jotta Lauran tarinasta tuloo hänen seuraava menestysdokumenttinsa.

Laura on asunu mökis yksiksensä 10 vuotta ja Tom on tuonu hänelle ruokaa ja kirijoja. Joe ei oo tienny mitää velijensä tyttärestä tai siitä, jotta tämä asuu heirän maillansa. Hän on loukkaantunu velijensä salaalusta ja suuttunu Lauralle, joka hänen mielestänsä asuu luvatta mökis.

Kuvausryhymä tarijoaa Lauralle maharollisuutta päästä pois hankalasta tilantehesta ja lähtiä heirän mukahansa. Laura suostuu niin dokumentin tekohon ku jättämähän koko siihenastisen elinympäristönsä ja lähtöö mukahan.

Sen jäläkihin hänen elämänsä mullistuu täysin. Mutta niin käy myös Bolle ja Solomonille.

Klasikauppoja

Me ollahan jo usiamman vuoren puhuttu, jotta osa tuvan klasiista alakaa olla vaihtokunnos.

Isäntä on itte teheny osan klasiista silloon melekeen 35 vuotta sitte, ku tätä tupaa repattihin. Osa klasiista on vieläki vanhempia, muistaakseni peräti 70-luvulta.

Varsinki etelän puolella tuuli ja saret ja aurinko on teheny tehtävänsä. Pääryttihin, jotta 7 klasia menöö vaihtohon.

Mä kattelin firmojen tierot ja isäntä otti asiaksensa soitella niihin ja kysellä tarijouksia. Yllättäen saatihin kaikilta tarijous ihan muutamas päiväs. Hintaki oli jokahisella alempi ku mitä itte arvaaltihin.

Tarijoukset oli niin liki toistansa, jottei hinnan puolesta olsi ollu oikiastansa mitää väliä, keltä ne olis ottanu. Pääryttihin kuitenki ottamahan klasit omasta maakunnasta ja silläki oli vaikutusta, jotta yritys on kotimaises omistukses.

Tiistaina kävi erustaja oikeen paikan päällä tekemäs paperit.

Klasit pitääs tulla toukokuun aluus. Saarahan isännälle taas oikeen kunnon projekti kesäksi… Eihän mun tartte teherä mitää, eihän?

Paitti pestä ne klasit sitte. Valitettavasti pestävät pinnat ei vähene ku nelijällä, ku yks kolomipokaanen klasi vaihtuu kakspokaasehen ja siitä jätetähän pikkuikkuna pois.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Tää kirija tarttuu käteheni kirijaston vaihtopisteestä.

Dakota Walkerin äitee Georgia on perustanu lankakaupan, jonka nimi on Walker & Tytär. Lankakaupas on kokoontunu neulontakerho, jonka jäsenet tuntuu olevan suorastansa Dakotan perheen jatkoa.

Äiti kuoloo, kun Dakota on vasta 13-vuotias, mutta Georgian työntekijä hoitaa liikettä ku omaansa. Hän on saanu Georgialta käyttöhönsä osan myymälästä omien töirensä esittelemiseksi ja myymiseksi.

Äiteen kuolemasta on viis vuotta ja Dakota on nyt 18-vuotias. Aikuusuuren kynnyksellä. Hän ei oo ollenkaa varma, haluaako hän jatkaa lankakaupan pitämistä. Hän haluaas leipuriksi.

Tähän asti hänen leipomuksistansa on saanu nauttia lähinnä neulontakerhon väki. Isän mielestä se ei oo mikää ammatti ja yrittää saara Dakotanki vakuuttuneheksi asiasta.

Asian miettimiseksi Dakota saa lisäaikaa, kun hän pääsöö matkustamahan kesätöihin Italiahan yhyren neulontakerholaasen mukana. Osa muustaki neulontakerhon porukasta saapuu Italiahan eikä kesä oo ainakaa tylsä.

Metku tuli kotia 💔

Metkun kuolemasta tuli eileen viikko täytehen. Flikka sanoo, jotton ollu märypäivä. Se oli etätöis/kouluutukses. Tuumas, jotta oli hyvä, ku sai pistää läppärin kiinni ja rääkyä silimät päästänsä.

Arveli, jotta tänään itketähän lisää, ku saivat hakia Metkun tuhkat kotia. Vissihin viikonloppuna menöövät käymähän lemmikkieläänten hautausmaalla ainaki kattomas, muuttaasko Metku sinne.

Pakkaa vain ittiäki vielä vänäjyttämähän, jos liikaa alakaa muistelemahan ja miettimähän. Se koira tais valloottaa kyllä kaikki, jokka siihen tutustuu.

Korvapolilla, osa 2

Tänään oli kontrollikäynti korvapolilla. Ensi oli audiometri elikkä kuulon tutkimus. Olihan niillä sielä vähä monipuolisemmat tutkimukset ku täälä terveyskeskukses.

Täs on mun kuulokäyrä. Tuo 0-linija on kuulemma ns. normaali kuulo. Niinku näkyy, niin käppyrät on suurin piirteen kaikki sen alapuolella. Siniset viivat on vasemman korvan käyriä ja punaaset oikian korvan.

Vasemman korvan käyrät on kuulemma nyt suht normaalit ”kun otetahan ikä huomiohon”. Ja oikian sisäkorvan käyrät on liki vasemman korvan käppyrää, jotta sisäkorvas ei oo vikaa, mutta äänet ei vain kantauru sinne asti normaalisti.

Vasemmas reunas on desibelimäärät, joita tarvittihin, jotta mä kuulisin. Oikian korvan kohoralla korkees äänis piti tuutata 90 dB ennen ku mä alakasin kuulemahan.

Lääkäri totes, jotta vasemman korvan putki on paikallansa ja korva näyttää siistiltä. Mutta oikian korvan tärykalavo oli erelleenki paksu ja liikkumatoon. Lääkäri päätti kumminki yrittää sen putkittamista. Se varas oikeen toimenpirehuonehen sitä varte, jotta saavat paremman työskentelyasennon.

Mutta ei sekää auttanu. Korva ei suostunu erelleenkää putkitettavaksi. Ja kipiääki tuli. Ei tosin onneksi yhtä kipiää ku viimmeeksi. Kyllä se lääkäri sisukkahasti yritti varmahan ainaki puoli tuntia, mutta joutuu lopuuksi luovuttamahan.

Mutta vaikka yks taistelu hävittihin, niin ei vielä koko sotaa. Se nimittäin meinas, jotta kyllä siihen joku apu keksitähän. Toivua siis vielä on.

Se kirijootti mulle kuurin kortisoonia korvatippoona (oikiasti ovat silimätippoja, mutta käyvät kuulemma korvahanki) ja suun kautta taplettiina. Ja niitten lisäksi vielä antipioottikuuri. Tarkootus olis, jotta tuo kortisooni ohentaas tärykalavua ja putkitus onnistuus sitte sen jäläkihin.

Vieläki se ihimetteli sitä, jotta tuollaanen vaiva on tullu iliman ereltävää räkätautia.

Mun mielestä taas on ihimeellistä se, jotta vaikka tuota korvaa kaiveltihin ja ronkittihin ja imurootihin ja siihen tuli välillä tosi kipiää, niin sitä ei yhtää särije ny jäläkihin päin. Tosin se tuntuu kyllä siltä, ku se olis paisuksis (= turvoksissa) ja vielä entistäki kuuroompi.

Kuukauren päästä pitääs olla taas uus aika. Huokaus!

Metkua ei enää oo 💔

Tänään tuli se pitkähän pelijätty päivä, ku Metkun tiimalasista juoksi hiekka loppuhun.

Flikka laittoo jo pyhäaamulla viestiä, jotta koira on huonos kunnos. Häntä heiluu ja pusuja saa, mutta ruoka ei enää maistu ja olemuksesta näköö, jottei oo hyvä olla.

Lupasivat yrittää saara kiinni sellaasen eläänlääkärin, joka teköö kotikäyntiä, niin ei toisen enää tarttisi huonokuntoosena kestää automatkaa. Saivat lääkärin perijantaiehtooksi.

Mutta eileen flikalta tuli sitte uus viesti, jotta saattavat joutua aikaastamahan lopetusta, ku koira on menny nopiaa huonompahan kuntohon. Se aika oli sitte tänään.

Mä niin eileen ajattelin, jotta eikö tätä kuinkaa saa peruttua. Sellaasehen aikahan, ku Metku oli eläväänen ja terve. Ja ajattelin kaikkia sitä, mikä katuaa Metkun mukana. Aamuköllöttelyt sängyllä ja popkornin tuoksuusten tassujen nuuskuttelu. Piruetit eteeses, ku joku lähtöö uluko-ovesta. Tyytyvääset huokaukset, ku soffalla köllötelles joku rapsuttaa. Ruokakupin mäiskimiset käpälällä, ku tarijonta on vähis tai ei oo mieluusaa. Innostunu haukku, ku Dentastixin kerijääminen tuottaa tulosta. Pissalenkit ja lumes peuhaaminen.

Melekeen 13,5 vuotta pyyteetööntä rakkautta ja hirmuusen palijo vastarakkautta. Kaikkien aikojen paras Metku.

Metku jouluna 2008
Metku 24.2.2021

Mun puristi tänään niin lujaa rinnasta, jotta mä mietiin, voiko suruhun oikiasti kuolla vai tulooko mulle ny syränkohtaus. Mutta kyllä se taisi vain olla ikävää ja piräteltyä itkua, ku ei töis voinu ruveta rääkymähän. Kotona oon itkeny kyllä senki erestä. En oo töis eres kertonu, ku en pystyysi itkemätä sitä tekemähän. Ja jos se itku alakaa, niin pelekään, jotten saa sitä loppumahan.

En tierä, kuinka flikka pärijää. Se koira on ollu sille kaikki kaikes. Sillä on ny ”onneksi” loppuviikko sairasloma, ku sen hartilihas oli tulehtunu. Saa surra rauhas ja itkiä enimmät pois.

Kaikki ei ymmärrä, kuinka lemmikkihin voi kiintyä niin lujaa. Mäki tuumasin isännälle, jotta oonkahan mä poraannu (= itkeny) yhyrenkää ihimisen takia niin palijo ku Metkun, ku tätä itkua on piisannu jo sieltä pyhäaamusta asti. Ja luulen, jotta aika monet itkut on vielä erespäinki.

Patricia Cornwell: Silminnäkijä

Tää kirija on kirijaston vaihtohyllystä. Kirijaston kävijät saa siihen tuora omia kirijojansa ja ottaa vaihros toisten tuomia kirijoja. Kiva juttu!

Cornwell on käsittääkseni melekoosen tunnettu ja suosittu kirijaalija, mutta mä ehkä ymmärrän, minkä takia tämä kirija oli tuotu vaihtohon. Oli mun mielestäni vähä – tai ei ehkä ihan vähääkää – sekava.

Päähenkilö on poliisina työskentelevä Winston Garano, jonka piirisyyttäjä Monique Lamont pistää tutkimahan vuonna 1962 tapahtunutta sokian naisen murhaa. Lamont nimittään uskoo, jotta murhaaja on Bostonin kuristaja ja sillä tempauksella hän saa näkyvyyttä medias, mitä hän taas haluaa pönkittääksensä poliittista uraansa.