Nina Ramstadius: Anna minulle pala taivasta – häämakeisvärssyjä

Nappasin tään kirijan kirijastosta, ku ajattelin, jotta tekisin häihin runokorttia, joita vois laitella pöytihin, mutta valitettavasti se jäi ny toteuttamata, koska nää (anteeksi, kirijoottaja!) ei kolahtanu muhun niin, jotta olsin viittiny ryhtyä askartelemahan.

Mä koin nää (tällääselle kyynikolle) liika imeliksi, osin kliseeseksi ja vähä lapsellisiksiki.

Onnentuuli tänään puhaltakoon
ja hetkeen kauneimpaan johdattakoon.

Tänään on lupa rengastaa sen,
jonka itselleen haluaa.

Täyttykööt kaikki unelmat,
jotka sydämissämme versovat.

Kun toisiinsa kietoutuu sydäntä kaksi,
se tekee elämäntoiveet kauniimmaksi.

Onnenovi voi olla lukossa,
mutta avain omassa taskussa.

Tämän matkan kanssasi teen
ja varaan lennon rakkauteen.

Vain tähän yhteen tarinaan kuuluu tähdet päälle maan.

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Mä oon lukenu Slaughterin kirijoja satunnaases järijestykses ja täs mentihin ny aijas taaksepäin siihen tapauksehen, jonka puittees Will Trent ja Sara Linton tapaavat ensimmääsen kerran. Myöhemmin lukemisnani kirijoos he ovat jo pariskunta, vaikka Will erelleenki on naimisis lastenkoris tapaamansa Angie Polaskin kans. Angie tosin häipyy kuvioosta silloon, ku häntä ittiänsä huvittaa ja palaa varmana siitä, jotta hän voi tulla takaasi silloon ku huvittaa ja Will on aina ottamas avosylin vastahan.

Tää oli eherottomasti raain kirija, jonka oon Slaughterilta lukenu. En suosittele herkille.

Nainen jää auton alle ja kun hänet tuorahan sairaalahan, seleviää, jotta häntä on kirutettu niin julumasti ja niin monella tapaa, jotta millä kukaa voi eres keksiä, mitä kaikkia kauheuksia voi toiselle teherä!

Juttu alakaa pärkyämähän, ku Will löytää kolaripaikan läheltä maanalaasen kirutuskammion ja sieltä löytyy viitteetä myös toisesta naisesta. Pian katuaa vielä kaks muuta naista.

Paikallispoliisi ei ilahru, ku juttu siirtyy GBI:n tutkijoolle Will Trentille ja parillensa Faith Mitchellille.

Motiivi jäi mulle vähä hämärän peittohon, jos ei se ny sitte vain yksinkertaasesti ollu tekijän äärimmäänen sadistisuus.

Paskamainen tyyppi

Mä totesin taas täs viikolla, jotta mua aharistaa. Rupesin miettimähän syitä siihen ja löysinki: minä itte.

Mä tierän, jotta mulla on pahasti taipumuksia perfektionismihin joittenki asiootten kohoralla, niin ku esimerkiksi työn tai opiskelun suhteen. Huomasin tuon koulutuksen aikana vetäväni monta kertaa överiksi. Ja saman tien jatkoon kumminki samalla tyylillä. Emmä vain yksinkertaasesti osannu ottaa yhtää rennommin. Siitä luultavasti johtuu tuo mun kieliongelmaki. Ajattelen, jotta jonsen osaa täyrellisesti, niin en osaa ollenkaa.

Samasta syystä tuo valamistuminenkaa ei varmahan tunnu miltää. Mä en saa minkäällaasta arvioontia siitä, mitenkä mä suoriuruun koulusta. Vaikka paiskiin töitä hullun lailla, niin mä tuun saamahan vain paperin, josta seleviää, jotta mä oon suorittanu sen kouluutuksen. Oonhan mä suorittanu Hilti-koulutuksenki ja mulla oli korttiki vaikken oo ikänäni pitäny Hilti-pyssyä eres käres…

Töis mä vertaan ittiäni heihin, jokka on teheny sitä jo vuosia, parahimmillansa yli 40 vuotta – ja vaarin itteltäni samaa. Tai no, en ny ehkä samaa, mutta tuskastun, ku en omaksu omasta mielestäni asioota tarpeeksi nopiaa. Mä oon ny kumminki ollu työharijoottelu mukahan laskettuna kohta puoli vuotta tuola.

Toisaalta ei varmahan oo menny päivääkää, jotten olsi oppinu jotaki uutta. Siltikää en oo tyytyväänen.

Työnantajan puolelta ei oo tullu moitteeta, mä itte piiskaan ittiäni. Se on uuvuttavaa paitti mulle ittelleni, niin varmasti myös työkaveriille, kun ne joutuu kattelemahan mun toilaalujani.

Toinen, mikä hankaloottaa tuota työtä, on introverttiys. On vaikiaa olla asiakaspalavelutehtävis, ku ei oo luonnostansa ulospäinsuuntautunu. Ku koko päivän pinnistelöö vaikuttaaksensa eres jotenkuten normaalilta, on ehtoolla niin puhki, jottei jaksa enää teherä mitää.

Sitte se mun sisäänen perfektionistini naputtaa, jotta pitääs olla niinku muukki ihimiset ja jaksaa teherä kaikki tekemättömät työt, jokka kumminki rassaa niin kauan kun ne on tekemätä. Meillä on huusholli täysin retuperällä: joka paikka on sotkus, mutta kun mä inhuan siivuamista, niin mä yritän vältellä sitä viimmeesehen asti. Siltä kohtaa mun täyrellisyyren tavoottelu vuotaa – ja pahasti. Toivon vain aina, jottei kukaa tuu yllätyskäynnille ja näje, minkämoisella kaatopaikalla me elämmä.

Pitääs leipua, keittää kunnolla, pitää puutarha ja piha siistinä, pitääs siivota auto, pestä klasit, tyhyjätä reilulla kärellä turhaa roinaa pois, syörä tervehellisesti, liikkua ja purottaa painua… Pitääs. Mutta en saa mitää aikahan. Karehrin ja ihaalen ihimisiä, joilla riittää virtaa puuhaalla koko aijan jotaki.

Introvertikoosta puolestansa sanotahan, jotta jokku luontehenpiirtehet muistuttaa jopa autismia. Tunnistan senki. Mulla on joitaki melekeen pakonomaasia juttuja, joita mä teen: rahat (jos sellaasia sattuu olemahan) on oltava lompsas kaikki samoon päin ja tietys järijestykses, kierrätän vaattehia niin, jotta laitan puhtahat aina pinkan pohojimmaaseksi ja otan käyttöhön pinkan päällimmääsen.

Huomaan tiettyä putkiaivoosuutta ittesnäni: mä tykkääsin teherä yhyren työn kunnolla loppuhun, mutta töis se on maharotoonta. Kesken laskutuksen on lähärettävä myymälän puolelle, jos kerran on asiakkahia. Monesti tuloo monta muuta tehtävää päällekkäin ja peräkkäin, niin jotta se ensimmäänen työ ehtii jo unohtua tai jäärä puolimoohin.

On sanottu myös, jotta introvertikon on helepompi ilimaasta ittiänsä kirijallisesti ku suullisesti. Pitää oikeen hyvin paikkansa mun kohorallani. Mutta! Sitte iski taas se perfektionisti ja ilimootti, jotta musta ei tuu koskaa hyvää kirijoottajaa ja niimpä mä päätin lopettaa koko kirijoottamisen. Seki mulla on, jotta jos en kerran osaa jotaki kunnolla, niin mä en tee sitte ollenkaa. Paitti jotta töis se ei päre (= päde). Sielä mä yritän aina parahani. Mun luonteella ei töis lintsata, vaan teherähän sata lasis.

Oonko mä kumminkaa introvertti sitte ollenkaa? Täälähän mä avaurun hyvin henkilökohtaasista asioosta ihan kenenkä tahansa lujettavaksi.

En tierä, mutta ainaki siltä tuntuu tällä hetkellä, jotta tämä yhyristelmä teköö musta tosi paskamaisen tyypin niin ittelleni ku muillekki. Ja tämän kans mun on sitte vain elettävä. En tykkää!

(Oon muuten kuullu usiammasti ku kerran, jotta mä oon hyvä mollaamahan ittiäni. Ja senki mä kyllä tierän, mutta se taitaa johtua tuosta mun sisääsestä täyrellisyyren tavoottelijastani.)

Työn raskaan raataja

Täs on loppuviikosta saanu teherä oikeen rumihillista työtä, niin jotta toises käres on monta rakkua.

Meillä on töis sellaanen vanhanaikaanen hydraulinen paffiprässi, johonka pitää pienistää loorat, jotta ne mahtuu sen säiliöhön. Nyt on ollu niin vilikkahia päiviä, jottei kukaa oo melekeen kuukautehen keriinny siliputa ensimmäästäkää paffilootaa. Ne alakas jo vyöryä pahasti myymälän puolelle.

Keskiviikkona oli sen verran hilijaasempaa, jotta Liisa meni ensi niitä pienimähän ja sitte pomo sanoo mulle, jotta mee ny sen avuksi. Mä vapautin Liisan asiakaspalavelutehtävihin ja jäin itte pilikkoomahan niitä lootia.

Työkaluna mulla oli entinen puukkoo. Sen terä oli niin pahasti lovilla, jotta se ei leikannu, se vain rullas paffia erellänsä. Sillä mä kumminki sisukkahasti kitkutin lootia hajalle. Stigan ruohonleikkuriloota oli se, mikä sai kären rakoolle. Se oli senttiä vahavaa muovitettua paffia. Mutta otin mä siitäki työvoiton.

”Ei ne herrat palijo tarvitte” pruukas äitee sanua. Niinhän se on, ku ei oo tottunu kynää järiämpää työkalua pitelemähän.

Eileen olin jo sen verran viisaheet, jotta kävin kattelemas työkaluloorasta ittelleni kunnollisen mattopuukoon, millä jatkoon työntekua. Melekeen koko päivä siinä meni, mutta sain ku sainki kaikki loorat pienistettyä.

Ehtoopäivällä mulle nakitettihin kiinteestövesiputkien osien hintojen tarkistus. Siinä meni eilinen ehtoopäivä ja tämä päivä kokonansa. Se tarkootti paikoollansa seisomista kassapäättehen ääres kovalla petoonilaattialla. Ai että selekä ja jalaat kiittää!

Vähä välillä kerkesin olla kassalla, mutta hyvin vähä.

Täs muutama aika takaperin oli työkkärin sivuulla toimistosihteerin paikka auki, mutta ku siihen vaarittihin hyvää englannin taitua, niin en sitte uskaltanu eres hakia. Se jäi kumminki vaivaamahan mua ja niimpä mä ettiin netistä tietua kielitasotestiistä. Löysin pari ilimaasta, jokka tein.

Sain niistä paremman tuloksen ku olsin uskaltanu eres toivua. Valitettavasti niistä ei tietenkää mitää virallista toristusta saa, mutta antoo ne ainaki vähä itteluottamusta.

Testien jäläkihin mä yritin ettiä vielä sitä työpaikkailimootusta, mutta se oli jo poistettu. Hakemata jäi. Olsin voinu nuotten testien jäläkihin olla uhkarohkia ja kokeella eres laittaa hakemusta. 

Nyt olis sitte viikonloppu eres. Ei oo mitää suunnitelmia, joten eikähän se mee perinteesesti pakollisis kotitöis ja huilaalles.

Pensankatkua ja lakankäryä

Mulla oli tänään taas työttömyyspäivä. Ei voi oikeen ikänä etukätehen suunnitella mitää, ku yleensä saan vasta maanantaina ehtoopäivällä tietää, tuunko tiistaina töihin vai en. Ku joskus se ”vapaa”päivä on osunu keskiviikolle tai torstaillekki. Mutta siitä nää on kivoja päiviä, jotta saa kummasti aina asioota hoirettua.

Gorilla on pahaenteesesti haisnu pensalta jo piremmän aikaa. Mä oon ny aika vähä ajanu sillä, ku oon aina säiren sallies käyny pyörällä töis. Mutta ku auto on seisny tallis piremmän aikaa ja sen oven aukaasoo, niin sieltä tuloo tosi vahava pensanhaju.

Oli tarkootus käyttää se huollos ja katsastaa ennen Oulun reissua, mutta korijaaja on lomalla eikä ota uusia töitä ennen elokuuta. Täytyy yrittää heti kuun vaihtees kysäästä, josko sen sais huoltohon.

Vähä (tai oikiastansa aika palijoki) huolestuttaa tuo haju. Maahan ei pensaa näyttääsi valuvan, mutta jostaki se tankki falskaa (= vuotaa). Mihinkä se vuotaa ja voiko se olla vaarallista, se mua huolestuttaa.

Sain kumminki aamulla muutaman muun asian hoirettua: siirsin hammaslääkärin kontrolliaikaa, ku tajusin, jotten varattuhun aikahan pääse. Uus aika meni ny sitte lokakuun alakuhun, mutta ku ei oo mitää akuuttia, niin se ei haittaa.

Seuraavaksi tilasin kosmetolookin, se on 1.8.

Aamupäivällä mulle tuli ompelimosta viesti, jotta tanttu olis valamis. Kävin sen hakemas saman tien ja hain kaupasta vähä täyrennystä jääkaappihin.

Ruaan jäläkihin isäntä eherootti, jotta lähäretähän käymähän sen siskoon työnä kyläs, mutta siskoonsa oli menos parturihin. Meemmä sitte joskus toiste.

Kyläälyn sijasta mä paneuruun yhtehen hääprojektihin. Siihen liittyen vietin aikaa verstahalla lakankärys usiamman tovin. Vaan ei se menny ihan niin ku Strömssöös eikä lopputulos ollu sellaanen ku olin toivonu, mutta isäntä meinas, jotta kelepaa. Pakko kelevata, koska uurestansa en voi sitä enää teherä. Tai voisin, mutta pitääs ostaa uuret värkit eikä lopputulos torennäköösesti olsi yhtää sen kummee.

Sitte luin puheen läpi ja havaattin korijattavaa. Olin justihin saanu konehen auki ja tehtyä ensimmääset muutokset, ku ukkoonen jyrähti. Ei ku äkkiä kones kiinni ja piuhat irti seinästä. Mutta siinä se oli koko ukkoonen: yks jyrährys eikä muuta. Hetken päästä uskaltauruun takaasi konehelle. Sain virheet korijattua ja tulostin tekstin. Heti osuu silimihini uus kohta, mikä pitää vielä korijata. Saa nähärä, onko alakuperääsestä tekstistä enää mitää jälijellä häihin mennes… 

Ulla Pihkala: Osasto 10 – toivoa ja taistelua

Ulla Pihkala on toiminu Lastenklinikan osasto 10:n (lasten syöpäosaston) osastonylilääkärinä vuoresta 1986 aina eläkkehelle jäämisehensä asti, vuotehen 2013. Syöpää sairastavia lapsia hän oli kumminki hoitanu jo vuoresta 1979 lähtien.

Tykkäsin hänen tyylistänsä kertua kansantajuusesti niin sairauksista ku niitten hoirostaki. Ja jos hän käytti ammattisanastua, niin sanat oli aina seliitetty. Ei mitenkää alleviivaten, vaan ihan vain toreten (= todeten).

Kirijasta saa kuvan rautaasesta ammattilaasesta, joka laittoo aina lapsen erun etusijalle – kustannuksista piittaamatta. Hän oli valamis uhumaamahan ylempiä tahoja saaraksensa parahan maharollisen hoiron potilahillensa. Hän ei myöskää ollu kovin heleposti valamis luovuttamahan, vaan yritti aina löytää vielä jonku hoitokeinon, jos vain vähäki oli toivua potilahan paranemisesta. Joskus piti puhua vanhempiaki ympäri. Hän kuunteli potilahiansa ja otti vinkiistä vaarin ja opiksensa ja kehitti toimintatapoja entistä paremmaksi. 

Hän on ollu niitä lääkäriä, jokka on teheny työtä myös syrämmellänsä. Hän kertoo kaunihisti potilahistansa ja heirän vanhemmista. Vaikka kaikkia lapsia ei voinu pelastaa, hän osas lohoruttaa ja tukia myös silloon, ku eres oli se kaikkeen raskahin eli lapsen kuolema. Tällääsiä lääkäriä pitääs olla enämmän!

Kirijasta saa myös hyvän käsityksen, kuinka palijo syövän hoitomenetelmät on kehittyny kolomeskymmenes vuores. Kahareksankymmentäluvun aluus lääkärikkää ei aina oikeen tienny, kuinka hoitaa ja mitenkä hoito vaikuttaa. Kuolleesuus oli palijo suurempaa. Tietysti myöski lääkkehiä ja kivunlievitystä on tänä päivänä aiva toisella lailla ku siihen aikahan.

Koskettavia kohtaloota ja rajuja hoitoja sekä lämminhenkisen tunnelman tarijos tämä kirija. Tarinat on sitä koskettavampia, kun tietää, jotta ne perustuu tositapahtumihin.

Rauhoottumista

Olin taas eileen töiren jäläkihin töttöröö ja luukut kiinni jo kuurelta. Sain kumminki kangettua itteni vielä sen verran liikkeelle, jotten aiva siihen aikahan vielä menny nukkumahan. Ja tänä aamuna posottelin puoli yhyreksähän asti. En oo pitkähän aikahan nukkunu niin myöhälle. Sitte kyllä tuntuuki siltä, jotta päivä on jo puoles ja jottei enää mitää kerkiä tekemähän. 😀

No kerkesin mä kumminki jotaki. Ylähä noustuani kannoon ensimmääseksi petivaattehet parvekkehelle tuulettumahan. Sää oli lämpöönen jo heti aamusta ja aurinko paistoo, ihanaa!

Kaupas käytihin hyvin vähääset ostokset tekemäs. Kotia tultua kello oli jo niin palijo, jotta piti ruveta heti keittämähän. Tein mitä-kaapista-löytyy -soppaa: pernoja, kruunuvihanneksia ja sulatejuustua. Hyvää oli.

Ruaan jäläkihin mä alootin parin uuren projektin valamistelut häitä varte. Toisen sain viimmeestelyjä vaille valamihiksi, toinen on vielä vaihees. Sen jäläkihin olis vielä yks projekti, josta flikkaki tietää. Näistä kaharesta se ei tierä mitää. 😀

Joka välis oon käyny vähä pihallaki istuksimas ja lukemas, jottei koko komia päivä mee sisällä könnäämisehen (= kököttämiseen).

Puoli viiren mais isäntä eherootti, jotta lähärettääs ongelle. Ei tarvinnu toista kertaa eheroottaa! Laitoon vain lakanat vielä petihin ennen lähtyä.

Pari tuntia keriittihin uittaa matoja ennen ku piti lähtiä saunaa lämmittämähän. Yhtää kalaa ei eres nähty, vaikka mulla kävi muutaman kerran näppimäs, mutta tais olla lahana, ku en onnistunu saamahan sitä eres pintahan. Mutta ei haitannu. Komia maisema ja ihana ilima – sielä sielu lepää ja rauhoottuu.

Paarmat oli onneksi tällä kertaa isännän kimpus ja jätti mun rauhahan. Punkkien suhteen mä oon meleko hysteerinen varsinki siinä vaihees, ku pitää kahalata kainaloohin ulettuvan horsmikon läpi rantahan.. Yritin saunahan mennes teherä punkkisyynin, mutta sehän on niin pieni aluuksi ennen ku se syö ittensä täytehen, jotta sellaanen voi jäärä havaattemata. Sitä paitti oon huomannu, jotta näin vanhemmiten on alaannu ilimestyä runsahasti luomia ympäri kroppaa. Epäälin jotaki luomiaki punkiksi. 😀

Huomiseksiki on luvattu komiaa säätä. Hyvä, sillä mä unohrin (!) tänään pestä pyykit, kun mä innostuun askartelemahan.