Nuoret lähti

Poijan väki tuli perijantaiehtoolla tänne viikonlopun viettohon. Ei ny vissihin niinkää meirän takia, ku yhyren tapahtuman takia. Johona poika sitte vain kävääsi pikimmiten. Vaikka se perijantain ja lauantain välisen yön laittoo sitä varte autuansa. Tai emmä tierä, laittooko se sitä tapahtumaa varte vai muuten vain.

Rymystä ja Mortista oli taas seuraa ja hupia muorille ja faarille. Tosin tänään mä jouruun hetkeksi aikaa telekiämähän ne poijan puolelle, ku Viivi tuli hoitohon. Sillä oli valtavasti nuuskutettavaa täälä, ku oli Rymyn ja Mortin hajut. Ja sitte Rymy haistoo/kuuli Viivin ja alakoo haukkumahan alakerras. Viivi vastas samalla mitalla. Hetken ne ”keskusteli” ennen ku rauhoottuuvat.

Viivi on ollu huonos kunnos haimatulehruksen takia, mutta oli tänään ihan pirtiä mummeli. Itku multa tuli, ku emäntänsä kertoo, jotta on ollu jo hyvin lähellä, jottei hän tilannu sille aikaa piikille, ku ei antibiootit tepsiny tulehruksehen. Nyt se on kuulemma kortisoonikuurilla ja päivä kerrallansa kattotahan, mikä on vointi.

Mortti ja Rymy pääsivät pannasta, ku Viivi oli hajettu pois. Sitte niillä piisas nuuhkittavaa. 😀

Tällä kertaa yllätin nuoret enkä tarijonnukkaa perijantaina sitä iänikuusta pitsaa vaan tortilloja. Maistuuvat neki. Eileen tein nyhtöpossua ja pernavoita (= perunamuusia). Poikaki oikeen kehuu, vaikka se ei oo oikeen ollu kokolihan ystävä. Mutta tuollaanen valamihiksi pienistetty liha näköjään maistuu.

Arvelivat tuos lähtiesnänsä, jotta voisivat seuraavan kerran tulla reilun kuukauren päästä. Mä aina vannotan laittamahan viestiä, ku pääsevät perille. Varsinki ny, ku ilimat alakaa jähtyä ja tienpinnat voi olla yllättäen jäisiä. Ja hirviä saa pelijätä. Ja pimiää. Ja muita tielläliikkujia. Ja, ja, ja… 

Mainokset

Vuosipäiväpullaa

Päätin ilahruttaa työkaveria pullalla. Kurvasin aamulla töihin kaupan kautta ja ostin voisilimäpitkon. Oli hyvää!

Joku syy tietysti pitää olla, jottei ruveta orottamahan, jotta joka viikko olis jotaki tarijolla… Nyt kelepas syyksi se, jotta tasan vuosi sitte menin työharijootteluhun ja alakasin heti opettelemahan palakanlaskentaa. Sattuu vielä niin hauskasti, jotta eileen ja tänään oon laskenu saman firman palakkoja ku mistä silloon vuosi takaperin alootin. Ja harijoottelu jatkuu. Jotaki oon oppinu, mutta palijo on vielä opittavaa. Hyvä niin, pysyy mielenkiinto yllä. 

Hammaslääkäriski mun piti käyrä kesken työpäivän, ku soittivat, jotta olis peruutusaika. Ei siinä mitää, kurvasin ruokatunnilla kotia ja jynssäsin hampahat kunnolla ja painelin hammaslääkärin penkille. Varsinaasta korijattavaa ei löytyny, mutta paria kohtaa vähä hiottihin, ku ne on tuntunu teräviltä kielehen. Ja sitte rassattihin tuota yhtä hammasväliä, johonka mä tapaan aina kerätä vararavintua. Sieläki on pykälä, mihinkä hammaslanka aina jää kiinni ja rispaantuu. Sille ei kuulemma voi teherä mitää muuta ku yrittää pitää sen puhtahana. Sielä on paikan reuna jääny liika ylähä sillä lailla, jotta hampahan kaulaa on palijahana. Sitä ei kuulemma pysty korijaamahan, ku leukaluu tuloo vastahan. Pyysivät vielä toisenki hammaslääkärin sitä kattomahan ja se oli samaa mieltä. Meinasivat, jotta korijausyritys voi jopa pahentaa tilannetta. Käskivät vain putsata sitä erityysen hyvin.

Suuhygienistille tilattihin saman tien aika, mutta se meni joulunaluusviikolle.

Ehtoolla päätin käyrä pitkästä aikaa kävelyllä. Ja erehryyn, tyhymä, lähtemähän tuonne Kivikyrölle (peltotielle). En muistanu ollenkaa, jotta sielä on kaivinkonehet ja muut isoot kulukupelit jyrränny monta viikkua, niin jotta tie oli yhtä savivelliä. Mun on lenkkarit ny ympärihinsä paksus lillingis. Pitää antaa niitten ensi kuivaa, jotta saa enimmät ravat rapsuteltua irti ja vasta sitte yrittää pestä ne. Jos tuon kaiken muhujun päästää viemärihin, niin se jymähtää tukkohon.

Tilitoimistopäivä

En oo vissihin muistanu täälä kehuskellakkaa, ku pääsin viimme viikolla pomon ja yhyren työkaverin joukos Vaasahan tilitoimistopäivähän. Kokoontumispaikka oli Villa Sandviken. Aiva mielettömän kaunis rakennus ja täynnä yksityyskohtia, joita olis halunnu tutkia enämmänki, muttei ehtiny. Ja mikkä maisemat! Osuu vielä olemahan aurinkoonen päivä, niin puiston syysväriis loistavat vaahterat ja pihilajat teki näystä aiva silimiähivelevän kaunihin. Taustalta pilikahteli merenlahti. Menkää, hyvät ihimiset, käymähän sielä, jos teillä suinki on maharollisuus. (Tää ei oo maksettu mainos. 😀 )

Ruokaa oli niin, jotta meinas ihan ahaneuttansa halijeta. Heti mennes oli aamupala, sitte oli lounas, päiväkaffeet ja vielä illallinen. Asiaosuuret oli sijootettu siihen syömisten välihin. Ensi pitkältä myyntijargonia – diipa-daapaa, joka ei meikäläästä koskettanu vaan oli lähinnä tietysti yrittäjille suunnattua ja sen jäläkihin tuotekehityksen kuulumisia. Iltapäivällä piti oleman ohojelmistoklinikka, johona käyrähän läpi ohojelman ominaasuuksia ja opastetahan sen tehokkahammas käytös. Mutta siinä kohtaa mentihinki jo kiitolaukkaa, niin jottei mun orottamalleni palakanlaskentaosuurelle jääny aikaa oikiastansa yhtää. Siltä osin meni vähä hukkahan.

Mutta sitte oli mielenkiintoonen luento työhyvinvoinnista. Meirät pistettihin tekemähän pari harijootusta: ensi meirän piti käyttäytyä huonosti, eli jyrätä toisen päälle keskustelus tai jättää hänet huomiotta. Sen jäläkihin meirän käskettihin kehua toisiamma. Mä sain pomolta kiitosta siitä, jotta oon rauhallinen ja omatoiminen. Tiina puolestansa sanoo pistänehensä merkille, että mä oman työni ohes neuvon useen meirän harijoottelijaa.

Mä annoon palautetta pomolle, jotta oon erelleenki siitä alakuvaiheen perehrytyksestä kiitollinen. Sillä mut saatihin hyvin sisälle taloohin ja sitoutumahan niin työhöni ku firmahanki. Ja Tiinaa ihaalen, ku nuoresta iästänsä (taitaa seuraavaksi täyttää 22) huolimatta hän osaa tosi palijo (palijo enämmän ku mä) ja opiskeloo koko aijan lisää.

Lisäksi saatihin ulukopuolelta kommenttia, ku samas pöyräs istuva nainen kysyy, jotta teillä vissihin on töis hyvä ilimapiiri, ku teistä näköö, jotta te viihryttä yhyres ja teillä on hauskaa. Sen kuulemma huomas heti. Tosi kiva, jos meirän työpaikasta välittyy ulospäinki sellaanen kuva. 

Markku Ropponen: Koirapuistoromaani

Taas uus kirijaalijatuttavuus. Etuleheren aikaasemmin julukaastujen kirijojen luettelo on vaikuttava. 25 kirijaa vuosina 1990 – 2017. Viimme vuonna ilimestyny Koirapuistoromaani on 26. Kuhala-dekkareitaki näyttääs olevan 15. Tään kirija on luokiteltu veijariromaaniksi.

Päähenkilönä on oman elämänsä Aku Ankka – Onni Mäihälä, jonka lähestulukohon kaikki toimet on tuomittu jollaki lailla epäonnistumahan. Tai päähenkilökoira vois olla Vauhkonen. Aluunperin jollaki Tallinnanreissulla Onnin matkahan lyöttäytyny kulukukoira. Nykyään enämpi flegmaattinen, unelias tyyppi, joka Onnilta unohtuu vähä väliä johonki. 

Kaupunki on saanu testamenttilahajootuksen, johona erellytetähän, jotta rakennettavahan koirapuistohon pestatahan koirapuisto-ohojaaja. Onni päättää hakia työtä ja monivaiheesten valintakokeetten jäläkihin tuloo valituksi, vaikka hän hetken häiräännyksis kerkes pistää nimensä koko koirapuistoa vastustavahan adressihin. Vauhkosesta luonnollisesti tuloo puiston (nukkuva) maskotti.

Mutta vastustajat ei aio antaa ihan vähällä periksi. Eikä Onnin esinainen oo kovinkaa koirapuistomyönteenen, saati jotta hänellä olis minkäämoista sympatiaa Onnia kohtahan. Päinvastoon.

Ei se ollu mun syy!

Eileen tuli viesti, jotta uurenvanhan tietokonehen saa hakia ensimmääsestä huollostansa…

Menin hyvin araasti ovesta ja kysyyn, jotta tohtiiko tulla, kuinka pahahan umpisolomuhun mä olin saanu sen laitettua. Pasi lohorutti, jotta tohtii tulla. Vika ei kuulemma ollu mus. Sieltä oli kovalevy hajonnu.

Pasi kertoo, jotta he tsekkaa konehet aina siinä vaihees, kun ne tuloo heille huollettuna ja ku mun vanhasta konehesta siirrettihin tietoja, niin se pelas moitteettomasti. Ei oo kuulemma ikänä ennen tullu vastaavaa tapausta. Mutta mikä säkä, jotta se hajos justihin silloon, kun mä sain sen kannettua kotia ja kytkettyä piuhat kiinni. Ja sama juttu näppiksen kans. Se on se mun maakinen kosketus. Mulla tahtoo olla aina tuollaanen vaikutus kaikkihin aparaattiihin.

Olivat vaihtanehet koneehin uuren kovalevyn eli mullahan on ny käytännös uus kones. Paitti jotta onhan sielä tietysti kaikki muut sisuskalut vanhoja, mutta mä luulen, jotta täs on konesta mulle pitkäksi aikaa. Tämon hilijaanen ja nopia, tuntuu näin kättelys ainaki hyvältä. Näppiksen ja hiirenki sain uuret – ja palijo paremmat ku ne ensimmääset. Näppikseski oli ollu joku tuotevika, niin jottei se vain kertakaikkiaan toiminu.

Ja mä ku jo pelekäsin, jotta mulle lätkäästähän tietokonehenpitokieltua niinku eläänrääkkääjille elääntenpitokieltua, mutta vielä toistaaseksi vältyyn siltä ku torettihin, jotta kones kuoliki vanhuuttansa. Ja huolto meni takuun piikkihin, onneksi.

Erilaanen aamu

Eileen ehtoopäiväkaffeella pomo sanoo, jotta OmaSp:n naiset on kuttunu meirät tänä aamuna ohojattuhun venyttelyhyn. Venyttely alakaa puoli kahareksalta ja loppuu vartin yli kahareksan.

  • Ensi ajattelin, jottei yhtää huvita mikkää venyttelyt eikä varentaa (= varhaistaa) aamua ja mennä jo puoli kahareksaksi.
  • Sitte ajattelin, jotta tietysti pitää mennä, ku kerran tarijotahan maharollisuus.
  • Seuraavaksi keksiin tekosyyn, jottemmä voi mennä, jos Tiina ja Kirsi ei tuukkaa sinne, vaan menöövät normaalisti töihin kahareksaksi, niin ne ei pääse sisälle, ku ei kummallakaa oo avaanta.
  • Sitte päätin, jotta meen, mutta täytyy lähtiä vain vähä aikaasemmin pois.
  • Sitte päätin, jotten ainakaa rupia vaihtovaattehia rehaamahan joukkohon. Jotta jumppavaattehilla ollahan koko päivän.
  • Aamulla päätin kumminki toisin ja pakkasin farkut ja vaihtopairan joukkohon.

Jätin lähärön vähä viimme tinkahan ja pelekäsin, jotta oon myöhäs. En ollu. Meiltä ei ollu ketää muita vielä paikalla ja pankkilaasistaki puuttuu yks.

Pankkinaiset oli selevästikki ollu aikaasemmin tuola venyttelemäs, ku olivat hoksannehet varata lämmintä ylle. Oli mullaki huppari, muttei villasukkia. Se sali on vanhas puutyökoulus, jotta on vähä vilipoonen rakennus. Johonaki vauhrikkahas hikijumpas se ei varmasti haittaa, mutta me oltihin palijo laattianrajas ja tehtihin hyvin rauhallisesti. Ei olsi ollu villasukat yhtää liikaa. Mutta muuten kyllä tarkeni. Huppari ei muuten oo mikää jumppavaate. Ku sielä pyllisteltihin ja kumartuultihin, niin huppu oli aina silimillä. 😀

Ja kolome varttia meni niin, jottei kukaa muistanu lähtiä aukaasemahan ovia avaamettomille…

Oli oikeen mukava ja lempiä tapa aloottaa uus työpäivä. Hyviä venytyksiä istumatyölääsille. Ja venyttelyjen lopuuksi tuntuu, jotta on rintakehää avattu – henki kuluki aiva toisella lailla. Istumatyös näytön ääres on heleposti vähä kumaras ja rintakehä painuu kasahan.

Me ansaattihin pomon kans viikon työkaveri -kunniamaininnat ku hoksattihin vasta työmaalla, jotta kumpikaa ei kysyny Raijalta, onko se autolla matkas. Ei ollu. Mies oli tuonu sen tuonne jumppasalille. Hienosti me sitte jätettihin se kävelemähän ku itte hosuttihin vain nopiaa takaasi työmaalle… Onneksi siitä ei oo matkaa ku reilu puoli kilometriä. Ja onneksi oli komia sää. Raija väitti, jotta käveli ihan mielellänsä...

Saavutus tämäki?

… jotton tullu roikuttua täälä jo yhyreksän vuotta. Palijo on porukka pienentyny niistä aijoosta. Vuokko ja minä enää jaksetahan jatkaa.

Kiitos, Vuokko ❤ yhteesistä vuosista. Susta on tullu rakas ja tärkiä ystävä näitten vuosien mittahan, vaikkei oo koskaa nenästä naamahan nähtykää.

SAAVUTUS

9 Year Anniversary Achievement
Happy Anniversary with WordPress.com!
You registered on WordPress.com 9 years ago.
Thanks for flying with us. Keep up the good blogging.