Helena Jouppila – Sanna Wallenius: Neloset – Jouppilan sisarusten tarina

70 vuotta sitte kesäkuus isookyröölääsehen Jouppilan perheesehen syntyy kerralla nelijä lasta. Flikka ja kolome poikaa, jokka sai hätäkastehes nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Vanhemmat oli varautunu, jotta kaksooset saattaa olla tulos. Tuliki neloset. Lääkäriki oli jo kolomannen lapsen synnyttyä menny pesöhön käsiänsä, mutta oli joutunu tulemahan takaasi ku nelijäski lapsi syntyy.

Vaikka silloon ei ollu sosiaalista meriaa, niin nelosten syntymä oli sen luokan uutinen, jotta siitä kerrottihin pian leheris ympäri Suomen. Jopa niin, jotta leheren kuvaaja kerkes napata kuvan vauvoosta ennen ku eres omat vanhemmat oli heitä nähäny.

Sisarukset eli elämänsä ensimmääset yhyreksän kuukautta sairaalas. Mulle tuli jotenki tunne, jotta sairaala ”omii” nämä lapset. Heitä pirettihin osootuksena lääketietehen kehittymisestä, kun he olivat ensimmääset nelosvauvat, jokka Suomes on jääny henkihin.

Isoompana heitä vietihin esiteltäväksi tapahtumasta toisehen ja niistä reissuusta Helena toteski, jotta siihen aikahan ei torennäköösesti olsi koskaa muuten päässy niihin kaikkihin tapahtumihin ja tapaamahan mm. Urho Kekkosen.

Iloosien ja aurinkoosten lehtikuvien takana totuus oli kuitenki toinen. Sen totuuren Helena yritti pitkähän painaa piilohon niin itteltänsä ku kaikilta muiltaki. Mutta asiat ei häviä vaikenemalla ja sen tähären hän tuli siihen tuloksehen, jotta tämä kirija on kirijootettava. Ja velijet oli myötämielisiä asiahan, koska he olivat elänehet saman lapsuuren. Sen sijahan kymmenen vuotta nuoreet sisko ei ollu tienny läheskää kaikkia asioota, koska nelosten ja Päivin välit oli pitkähän etääset.

Helena Jouppila on itte toiminu lastensuojelus ja on torennu, jotta omien kokemustensa kautta hänellä on ollu siihen työhön hyvät erellytykset. Terapian jäläkihin hän koki saavansa vielä enemmän työkaluja työhönsä.

Kirija on mun mielestäni enämmän Helenan ku koko sisaruskatrahan tarina. Ihan jo siitäki syystä, jotta Helena lähti kotua vain 16-vuotiahana. Koska koto oli Helenalle helevetti, niin on luonnollista, jotta hän halus sieltä pois maharollisimman pian.

En ny kerro enämpää, saatta itte lukia. Suosittelen!

Maeve Binchy: Kastanjakadun väki

Kirijan irea on kertoa tarinoota Kastanjakarulla asuvista ihimisistä.

Mulle täs oli liikaa nimiä enkä osannu yhyristää, jos joku henkilö maharollisesti esiintyy usiammas tarinas. Sen takia tarinat jäi mulle kovin irrallisiksi eikä mikää jääny erityysesti mielehen.

Ehkä parahite muistan Sanko-Maguiren tarinan, koska se ei päättyny kovin onnellisesti.

Mutta eipä mulla tästä oikeen sen enämpää oo kerrottavaa. Toivottavasti toiset saa siitä enämmän irti.

Kuulumisia

Sehän on niin, jotta ku ei mitää kuulu, niin kuuluu hyvää?

Tai no, mun kohoralla se kuuluminen on erelleenki vähä niin ja näin, vaikka tiistaina korvapolilla kuulontutkimukses oltihin sitä mieltä, jotta oikian korvan kuulo on parantunu melekeen yhtä hyväksi ku vasemman, putkitetun korvan. Ittestä vain tuntuu vieläki, jotta oikia korva on välillä täynnä pumpulia eikä siitä oo mitää apua kuuntelemises. Mutta tärykalavo sielä on kuulemma ohentunu ja ryhtyny liikkuvaaseksi verrattuna siihen ekahan käyntihin.

Vasen korvahan mun on mätiny. Siihen ei mitää järijellistä syytä keksitty, ku ei tietääkseni oo mitää allerkiaakaa. Itte kyllä äsköön saunasta tulles mietiin, jotta jospa se on ottanu nokkihinsa, ku sinne tahtoo aina päästä pesuulla vettä, vaikka olis minkämoiset korvatulupat. Jotenki se lykkää (= työntää) sen tulupan aina löysälle ja sitte sinne valuu vettä.

Sain kymmenen päivän tippakuurin (kortisoonia ja antipioottia) ja jos se sillä rauhoottuu, niin seuraava käynti on vasta kolomen kuukauren päästä. Jihuu! Jos ei, niin sitte pitää ottaa yhteyttä. Nyt en osaa sanua, tulooko korvasta vielä mätää, ku tipakki on sellaasia keltaasia ja rasvaasia, niin joka tapaukses korvasta vuotaa jotaki, vaikka tukin sen tippojen laiton jäläkihin pumpulilla.

Töis on ollu mukavaa, niinku aina. Pyörän mittarihin oon ny saanu pyörähytettyä vähä yli 200 km.

Joku ihime pistos mulle on kyllä ny tullu, ku mä oon kuulkaa joka ehtoo teheny remonttisiivoja niin jotta mulla on enää tämä mun viihrekeskus, keittiö, olohuone ja yläkerran vessa siivuamata. Oon menny niin tarkasti pyhkien ku mun luontehellani on maharollista. Siivoukses mä yleensä oon aika suuripiirteenen… Mutta nyt mua ei oo eres kelijuttanu yhtää, mikä seki on suuri ihime.

Koko aijan projekti laajenoo, ku havaattoo aina vain uutta putsatttavaa. Välillä mä pistän oikeen listalle, jottei unohru. Mulla ku tahtoo olla sitä vikaa, jotta mä alakaan yhtä ja hetken päästä huomaan tekeväni jotaki aiva muuta ja se alakuperäänen homma jää puolimoohin (= kesken) tai unohtuu.

Urakoontia iliman urakkatahtia

Nyt, ku keittiön klasikki on vaihrettu, tarvittihin maalia, ku ikkunaseinä piti maalata uusiksi. Sitä lähärettihin eileen hakemahan. Ja keittiön klasien vaihros oli tullu sellaanen tapaturma, jotta klasia kulijetettaes rappusten seinävalaasin oli saanu osumaa ja se oli hajonnu. Samalla reissulla käytihin hakemas siihen uus lamppu. Valitettavasti valikooma oli kovin rajallinen ja suorahan sanottuna ruma. Jouruun ottamahan vähiten ruman, joka oli seki ihan riittävän ruma. Mutta sen kans on ny vain elettävä.

Koska tuo vaihtourakka oli nuon loppusuoralla, mä päätin eileen ruveta klasinpesu-urakkahan. Se on työ, joka mua tympii joka kerta yhtä palijo. Ja ku ei se oo ikänä niin, jotta pesaasempa ny yhtäkkiä klasit, ku pitää ensi ottaa karteekit pois, pestä pokat ja imuroora kärpäästenraarot (niitä riittää joka klasin välihin). Ja pesun jäläkihin vielä pitää silittää ja ripustaa verhot.

Siinä pestes mulla alakoo ihan väkisin soira pääs Milijoonasatehen 506 ikkunaa – tai oikiastansa se kertosäe: ”506 ikkunaa tässä talossa on kaikkiaan. Niitä puhtaaksi kai milloinkaan en saa. 506 ikkunaa. Kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, niin alusta täytyy mun taas aloittaa.”

Johonaki vaihees mä rupesin oikeen räknäämähän, jotta montako klasia meillä on. Pääsin sellaasehen lukuhun ku 31 (mukahan on laskettu ovien klasikki) ja niis on pestäviä pintoja yhtehensä 148. Meillä on monen ikääsiä klasia ja joiski on 6 pestävää pintaa, uuremmis onneksi enää vain 4 ja ovis 2. Mutta suurimmas osas klasiista on tuuletusikkuna, niin, jotta yhtä klasia kohti tuloo 8 pestävää pintaa.

Eileen sain alakerran klasit pestyä ja tänään jatkoon yläkerran klasiilla. Isäntä maalas sen keittiön seinän. Enää listat puuttuu. Sen takia keittiön klasit on vielä pesemätä, mutta ei niis ny sitte enää mee kauaa.

Ja sitte tuon yhyren klasin kans on varsinaanen taituroonti, ku siihen pitää rakentaa jos jonkimmoiset tällingit, jotta sen saa pestyä.

Suunnittelijalle on tullu pieni klapsus, ku se laittoo kaikki olohuonehen klasit aukeemahan sisälle päin. Yks niistä klasiista vain sattuu olemahan rappusten yläpuolella, eikä sitä saa pestyä oikeen millää konstilla. Ei uletu (= ylety) jatkovarrella tai jos ulettuuki, niin ei oo voimmaa painaa esim. kuivauslastaa niin, jotta sais tasaasen jälijen. En oo montaa kertaa näitten yli kolomenkymmenen vuoren aikana kyseestä klasia pesny väliistä. Ainuastansa ulukopuolen, jonka saa pestyä parvekkehelta ja sisäpuolen jollaki lailla jatkovarren avulla.

Nyt isäntä rakensi A-tikoosta ja jostaki tasosta tällingin klasin alle ja ilimootti, jotta hän voi kiivetä pesemähän. Samalla sais vaihrettua tiivistehet. Paitti jotta tiivistehestä ei irronnu suojapaperi ku sentin paloona. Isäntä hermostuu ja lähti hakemahan Tokmannilta uutta. Mutta tulihan se klasi lopulta pestyksiki. Mä ojentelin isännälle tykötarpehia ja pitelin tikkahia, ku ne oli vähä fletarehet (= huterat). Ei puronnu isäntä eikä tullu muutakaa haaveria. Nyt saa se klasi olla sillänsä taas seuraavat 30 vuotta. 😂

Tänään, ku sain yläkerran klasit pestyä, oon kattellu karteekia klasiihin, mutta osasta vielä puuttuu. Ei oo niin monia, jotta vois tuosta vain vaihtaa toiset tilalle. Pitää vähä pesaasta ja silittää välillä. Osa on jo pestyki ja narulla kuivamas, loput orottaa pyykkikopas. Niillä ei oo enää niin tulipalokiirus.

Olokapää huutaa hoosiannaa ja eileesen tuolijumpan jälijiltä on koivekki ottaannuksis. (Mä tartten aika monen klasin kans tuolia, jotta uletun.) Mutta oon kumminki tyytyväänen, jotta isoo urakka on ny tehtynä.

Seuraavaksi meinaan teherä siivoja aina palan kerrallansa. Huomenna olis tarkootus aloottaa poijan kuistilta. Sielä on tomua ja hämähäkinverkkoja pienen kauhuelokuvan tarpehiksi. Ja lamppua ei oo varmahan koskaa putsattu. Mattoki sinne pitää vaihtaa. Vanha kuramatto on melekeen karvattomaksi kulunu. Sielä on kumminki niin vähä liikennettä, jotta voin aiva hyvin laittaa sinne jonku räsymaton vain. Niitähän meillä kyllä piisaa, suurin osa on vielä äiteen tekemiä.

Oli niin kova viikonloppu, jottei hetkehen. Onneksi huomenna pääsöö töihin huilaamahan!

Vaivaantumista

Anoppi sanoo aikoonansa, jotta jokahista riisutahan loppua kohoren. Mä oon tullu siihen tuloksehen, jotta mun riisuttaminen on alakanu turhamaisuuresta.

Ensi (vuonna kivi ja kirves), mä kompuroottin silloosella työmaallani rappusis ja klosasin oikian nilikkani. Jalaka oli ku limppu ja vain mummokengät passas jalakoohin. Sitte siihen jalakahan kehittyy plantaarifaskiitti elikkä jalakapohojan jännekalavon rappeuma. Eikä korkkokengät oo enää oikeen sen jäläkihin passannu jalakoohin. Sitä ennen mulla oli melekeen aina korkiakorkkooset kengät ja jos mulla olis ollu rahaa, olsin ostanu niitä ainaki yhtä palijo ku Imelda Marcos.

Kolomisen vuotta sitte mä havaattin, jotta vasemmalta puolen päätä on hiukset harventunu. Vielä pahemmaksi tilanne meni, ku (tyhymä!) otin permanentin ja vielä färin hiuksihin yhtä aikaa. Päänahka meni rikki eikä meinannu parantua millää ja hiustenlähtö senku yltyy. Sen jäläkihin päänahka jäi niin kuivaksi ja herkäksi, jotten tohori palijo mitää tököttiä enää käyttää. Onneksi hiukset on kasvanu takaasi eikä kalijuuntuminen jatkunu.

Nyt vielä, ku kulijen pyörällä töis, niin mun valamihiksi ohkaanen tukkahan on littana ja niin ku nuoltu päätä myören. Ja vaikka päänahka on kuiva, niin hiukset rasvoottuu tosi nopiaa. Laiskuuksisnani en viitti joka päivä pestä, sen takia oon joka toinen päivä oikeen rasvaletti.

Päänahaan kuivumisen jäläkihin sain kummaa ihottumaa molempihin kyynärtaipeehin. Se on ruman näkööstä, röpöliäästä, kutiaa toisinansa ja ”leimahteloo” niin, jotta välillä se on rauhalliseet ja sitte taas yhtäkkiä se lehahtaa punaaseksi. Siitä ei lääkärikkää oikeen pääsny selevyytehen, jotta mitä se on ja liittyykö se joinki tuohon päänahaan tilanteehin. Käskivät vain ostaa apteekin tyhyjäksi rasvoosta ja metrata niitä.

Sitte kuivuus iski silimäkulumihin ja silimien alle. Mulla oli punaaset, tulehtunehet silimäpussit ja iho meni ihan karrelle kuivuesnansa. Niitä kutisi ja jos erehtyy hieraasemahan, alakoo sen päiväänen karvastelu (= kirvely), jottei mitää rajaa. Ja tilanne paheni siitä aina pariksi päiväksi. Lopuuksi yhyristin sen vaivan silloosehen silimänympärysvoiteehin. Ku lakkasin käyttämästä sitä ja rupesin sen sijahan rasvaamahan silimänympärykset vaseliinilla (ihan sillä perinteesellä kløverin keltaases apilanlehtirasias olevalla), niin iho parani. Kaikkien ohojeetten mukahan silimänympärysiholle ei saisi laittaa mitää niin rasvaasta voiretta, mutta mitä sitte, jos mä sain siitä avun.

Siinä kohtaa mulla jäi meikkaaminen. Olin aina ennen piirtäny ittelleni naaman töihin lähties. En enää. Oon sitte niin kirijava ja punaanen ku oon. Samahan aikahan naama – niinku tietysti koko muuki kroppa – on ottanu tosisnansa vastahan maan vetovoimman. Leukaperät on ku basset houndilla ja kaulas on ruttuunen kalakkunanheltta. Ja parta rehottaa!

Sitte tuli korona ja ku käsiä pitää pestä mennen, tullen ja vielä palateski, niin jätin sormukset pois. Niiren alla ku kuulemma muhii pasiliskoja. Ennen mulla pruukas olla kihila- ja vihkisormusten lisäksi ainaki yks muu sormus.

Tänä keväänä tuo ihottuma – tai mikä lie – iski vielä kainaloohin, niin jotta paitojen saumat hinkkaa ihon rikki. En voi enää käyttää reororanttiakaa. Haisen siis suurimman osan aikaa hieltä. Yök!

Samoohin aikoohin totesin, jotta kaarituellisten liivien aika on ohi. Iho rikkoontuu, kun ne hinkkaa. Sen ongelman sain onneksi hoirettua kuntohon vanhanaikaasella talakilla.

Kynnet on vielä vähä siinä rajoolla. Ennen mä lakkasin kynnet joka viikko ja pirin ne pitkinä ja hoirettuuna. Nyt neki rapistuu ja on niin epätasaasen rairalliset, jottei kynsilakka näytä enää nätiltä. Kaiken huipuksi osa kynsistä lähtöö reunasta kiertymähän rullalle, kun ne kasvaa vähäki piremmäksi. Ne on rumat! Silti mä aina joskus haluan vetää niihin färiä.

Viimme syksynä meni kuulo. Piti turvautua kuulolaitteesehen. Sen oon onneksi saanu heittää menemähän, mutta emmä vieläkää täysin kuuleva oo. Sitäpaitti tuo putkitettu korva on alakanu vuotamahan. En tierä, poistuuko sieltä ylimääräänen kusi päästä vai onko jotaki muuta mätää. Onneksi mulla on ens tiistaina taas korvapolille aika. Tuntuu nimittään, jotta kuulo on taas huonontunu.

Entäs sitte tämä jatkuva painonnousu! Mä tierän, jotta ikää myören aineenvaihrunta heikkenöö ja sais syörä entistä vähemmän. Tyhymästi kuvittelin, jotta ku alakaan pyöräälemähän, niin eres vähä lähtis paino putuamahan. Ja pa**at! Noussu se vain on. Mä käyn joka aamu puntaris ja melekeen joka aamu sielä on uuret ennätyslukemat. Oon nyt viimmeesten kolomen vuoren aikana lihoonu varmahan ainaki kahareksan kilua.

Millää en kuitenkaa tunnu saavani ittiäni ruotuhun ja pistämähän syömisiä uusiksi. Vaikka isäntä meillä pääsääntöösesti keittääki – eikä torellakaa mitää terveysruokia – niin voisin mä silti ottaa vaikka pienemmän annoksen tai kylykehen jotaki tervehellistä. Mutta ei!

Ja ku en viitti enää teherä ehtoosinkaa yhtää mitää, mihinä eres vähä kuluus enerkiaa, niin arvaahan sen, jotta ruoka jämähtää tuohon liiringille (= vyötärölle). Tämä olis näistä mun vaivaantumisistani ainut, jollekka mä oikiasti voisin itte jotaki, mutta eres siihen en saa ryhyrytyksi. Helepompaa on vain ostaa kerta kerralta isoompia joukkuetelttoja ruhonsa peitoksi. Niin jotta ei täs kurijuutta kummempaa.

Onkahan mun loppu jo lähellä, ku näin palijo on jo riisuttu?

Ikävä yllätys

Isäntä päätti vaihtaa tänään poijan makuukamarin klasin.

Ku se tuli syömähän, se kysyy multa, jotta ”Arvaappa, mitä sieltä löytyy”. Mä arvasin, jotta hiirenpesiä, mutta vastaus oli vain puoliksi oikeen. Pesä löytyy, muttei hiirenpesä. Oli ollu muurahaaspesä seinän välis.

Sinne on joskus pääsny kosteutta, niin jotta alin hirsiki oli lahonnu. Siitähän muurahaaset on tykänny. Ilimankos meillä on aina välillä näkyny tuvaski muurahaasia.

Uutta (tai vanhaakaa) hirttä ei ollu tilalle, mutta jotaki puutavaraa kumminki, jotta sai korijattua sen lahonnehen kohoran.

Saas nähärä, mihinkä muurahaaset päättää muuttaa…

Kaikesta laista

On näköjään vähä kirijootustauko venähtäny. Mutta eipä täs toisaalta oo tapahtunukkaa oikeen mitää kirijoottamisen arvoosta.

Säätä on ollu vähä joka lähtöhön niin ku vissihin ympäri maata. Melekeen joka toinen päivä on satanu ja tänään on ollu vielä kylymäki muun hyvän lisäksi. Jopa töis yks sun toinen valitteli kylymää vaikka sielä yleensä tarkenoo hyvin. Mutta nyt on lämmöt jo laitettu pois päältä ja tälläänen kostia ja kalasia vesikeli tuntuu sisällä asti.

Pyörähän ei kerry kilometriä, ku oon saretpäivinä menny autolla töihin.

Klasiprojektiki etenöö hitahasti, ku saret pistää työt seisahruksihin. Kolome klasia on ny vaihrettu, mutta eivät oo vielä valamihia nekää. Puuttuu listaa ja pelliä ja uretaania ja pesua ja muuta siivousta.

Isännällä oli eileen korvapoliaika ja ku mä kysyyn kotia tullesnani, jotta mitä sanottihin, niin se tuumas, jotta ”Älä huura mulle”. Se oli jo saanu kuulokojehet molempihin korvihin. Oli niin sievät ja huomaamattomat, jotta en hoksannu ennen ku se sanoo. On se ny ainaki vielä niitä pitäny eikä oo valittanu mitää. Vielä ku mäki saisin kuulon takaasi, niin ei tarttisi mullekkaa enää huutaa.

Meirän markilla on nähty taas tunkeelija. Isäntä oli nähäny kyyn eileen paistattelemas päivää takapihalla. Minen tykkää yhtää, jotta ne tuloo pihapiirihin. Mua hirvittää mennä perkaamahan puutarhahan enkä halua liikkua sielä muuta ku kummisaappahat jalaas. Eikä Rymyä voi päästää irrallensa, kun ne tuloo tänne 😦

Tottahan nuo kärmehet on tullu hiirten peräs. Ne on haistanu, jotta meillä oli kaikkien aikojen hiirivuosi. Jos mä ny oikeen muistan, niin isäntä laski, jotta 62 hiirtä tuli kaikkiastansa. Tuvasta tuli vissihin kolome ja loput tuolta ulukokartanolta.

Arja-Liisa Mäenpää: Asunnonostaja

Hmmm… tämä kirija meni ehkä vähä liikaki hulluksi mun makuhun.

Kirijan päähenkilö on viiskymppinen asianajaja Niina. Hänellä on mies ja kaks poikaa, joista nuorempi asuu enää kotona.

Niina näköö toistuvasti unia jostaki taloosta ja lopulta hän alakaa ettiä, josko sellaanen taloo olis oikiasti olemas. Siihen kuluu työaikaaki niin, jotta työt jää hoitamatta.

Ja ku taloo lopulta löytyy, se pilaa kaikkien elämän pahemmin ku olis pystyny koskaa eres kuvittelemahan.

Paitti, jotta kirijaalija on pystyny kuvittelemahan, koska muuten tätä kirijaa ei tietystikkää olisi olemas.

Anja Lampela: Lankarullatyttö – autistilapsen tarina –

Kirijaalija kertoo kirijan olevan fiktiivinen, mutta hän on hankkinu taustatietoja Autismi- ja Aspergerliitolta ja on tutustunu myös autistisihin lapsihin ja heirän perheesihin.

Oulus asuva Iisa työskentelöö OYS:s kirurkisena sairaanhoitajana ja asuu ostamasnansa kaksios sulhasensa Teemun kans. Teemu kuitenki löytää toisen ja muuttaa tämän ihastuksensa työ asumahan.

Iisalle jää kallis asuntolaina, jonka rahoottamiseksi hän päättää pistää asuntonsa vuokralle ja lähtiä Norijahan paremman palakan peräs.

Sielä hän tutustuu Eyvind Knutsenihin, kakstoista vuotta vanhempahan kirurkihin ja heistä tuloo aika nopiasti pari.

Puolitoista vuotta häitten jäläkihin Iisa huomaa olevansa raskahana. Heille syntyy vappuvauva, joka saa nimeksensä Isla.

Ku Isla täyttää kaks vuotta, Iisan on palattava töihin ja Isla vierähän päiväkotihin. Siinä vaihees Islan käytös alakaa muuttua ja lopuuksi lääkäri vahavistaa riaknoosiksi autismin.

Iisa oli osannu sitä jo epäällä, mutta Eyvindille tieto on liikaa. Pariskunta alakaa etääntyä toisistansa. Iisa omistautuu Islan harijoottamisehen ja Eyvind häipyy työhuonehesehensa.

Johonaki vaihees Iisan oma olo alakaa olla niin aharistunu, jotta hän päättää muuttaa Islan kans Ouluhun. Onnistuuko se? Mitä se vaikuttaas Islahan? Ajautuuko pariskunta lopullisesti erillensä?