Belinda Bauer: Katkeamispiste

Uus dekkaristituttavuus eikä ollenkaa huono sellaanen.

Kirija alakaa siitä, ku Jackin äiteen ajama auto sammuu moottoritien vartehen. Raskahana oleva äitee jättää kolome muksuansa autohon orottamahan ja lähtöö itte soittamahan apua vähän matkan pääs olevasta hätäpuhelimesta. Hän käsköö muksujen pysyä autos ja ilimoottaa, jotta Jack vanhimpana on ”pomo” sillä aikaa kaharelle pikkusisaruksellensa.

Äitee ei kumminkaa tuu takaasi ja muksut meinaa paahtua kuumahan autohon. Jack päättää, jotta he lähtöövät ettimähän äitejä. He löytävät hätäpuhelimen, jonka luuri roikkuu johoron pääs, mutta äitejä ei näy mihinää. Äitee on karonnu. Poliisit yrittää selevittää katuamista.

Jonku aijan päästä äitee löytyy murhattuna eikä perheen elämä enää koskaa palaa raiteellensa.

Se tais olla siinä

Nimittään pyöräälykausi. Tuli pakkaanen, pimiä, lumi, vesisaret, kurakeli, lämmin auto, laiskuus…

Mä taisin aloottaa pyöräälemisen joskus huhtikuus. Vajaat puoli vuotta. Siihen nähären kilometriä olis saanu tulla enämmänki, mutta ku keväällä pistin tavootteheksi 500 km, niin se on ylittyny reilusti.

Nyt, ku hain mittarin tupahan, niin sielä on lukema 683,59 km ja keskinopeus on ollu 16,46 km/h. En oo siis kuntopyöräälly, vaan oon yrittäny ajella hissuksensa, jotten olsi kovin hikinen töihin mennesnäni.

Nyt pitääs saara ittensä innostumahan jostaki muusta liikunnasta, ku pyörääly loppuu. Töiren jäläkihin ei vain tuu lähärettyä. Ku saa syötyä ja leheren lujettua, alakaa olla jo pimiä. Ja mä ku pelekään mörköjä, niin mun ei tee yhtää mieli lähtiä tuonne kurakkohon ja pimeytehen. Eres valaastulle pururaralle mun ei tee mieli yksin.

Isäntää en viitti prissata joukkohon, ku se käy jo kolome kertaa viikos kuntosalilla. Ja jos se käy lenkillä, se käy tietysti päiväsaikahan.

Tänään ajattelin ottaa hyötyliikuntaa ja kävin tunnin verran haravoomas lehtiä. Kyllä siinäki hiki tuli.

Maaria Perälä: Niille joiden on ikävä

Tämä kirija on siskoon peruja. Sirkka on kirijoottanu kansileherelle: Pääsiäislauantaina 18.4.1992. Mulla on paffiloorallinen Sirkan kirijoja. Aina välillä tuloo otettua sieltä jotaki lujettavaksi. Oon ajatellu laittaa niitä hyllyhyn sitä mukaa ku oon lukenu. Hirasta on, sano. Sirkan kuolemasta tuli jo 11 vuotta…

Mä en ollu muistanu tätä kirijaa enkä oo varma, oonko lukenu aikaasemmin. Tiesin, jotta sellaanen on olemas.

Tää kirija on tositapahtumihin perustuva ja alakaa meirän Heleena-serkun miehen, Paavon hautajaasista. Kirijan kirijoottaja on Paavon pikkusiskoo.

Paavo oli vain 33-vuotias, kun hän sairastuu leukemiahan v. 1984. Heleena jäi vastarakennettuhun tupahan yksin 2- ja 7-vuotiahien poikien kans. Aluuksi oli toiveeta, jotta hoirot tehuaas tai tarvittaes joku Paavon sisaruksista vois luovuttaa luuyrintänsä.

Syksyllä 1985 taistelu oli kumminki hävitty ja Paavo menehtyy. Se oli ensimmäänen, muttei viimmeenen suru-uutinen Paavon läheesille.

***

Tänään on muuten Sirkan nimipäivä.

Hei ny!

Poijan väki tuli perijantaiehtoolla puoli kymmenen mais. Miniänalaku sai ajokortin torstaina ja päättivät sitte heti lähtiä pitkähän reissuhun. Tulivat kaharella autolla ja jättivät ”kesäauton” tänne säilytyksehen.

Kova suoritus miniänaluulta heti kättelys! Minen olsi varmahan tohtinu lähtiä heti ajamahan nuon pitkää matkaa. Etenkää ku ei se toinen olsi ollu siinä turvana vieres. Mutta hyvin oli menny matka.

Äsköön lähtivät sitte poijan autolla takaasi kotia päin. Saattaa olla, jotta jouluna vasta nähärähän seuraavan kerran. Jonsei mikkää rajootukset sitte estä sitä.

Aina on vähä mures, ku lähtöövät matkahan ja joka kerta pyyrän, jotta laittavat viestiä ku pääsöövät kotia. Ehtoo pimenöö jo ennen ku kerkiävät perille ja ku hirvenmettästys on justihin alakanu, niin niitä saattaa olla tavallista enämmän poukkoolemas tiellä. Toivottavasti ei kummminkaa yhtäkää.

Perijantaina tarijosin iltapalaksi munakasrullaa (kinkku-herne-maissi-paprika-juustotäyttehellä) ja lisukkeheksi kaali-porkkana-lehtisalaattia. Jäläkiruaaksi tein suklaavahtua, mutta oli sitte niin imelää, jotta sitä ei tartte toiste teherä.

Eileen oli poijan pyynnöstä kokopernoja ja rupisoosia (= jauhelihasoosia) maustekurkkujen ja raejuuston kans. Ja erellispäivääsen salaatin loput.

Tänään syötihin lasagnettea. Morttiki. Me oltihin vaivuttu isännän kans telekkarin ääres ruokakoomahan ja havahruttihin siihen, ku keittiöstä kuuluu komahros. Mortti oli käyny nappaamas lasagnevuaasta ittellensä makarooninpalan ja hyppäs laattialle – tai siis matolle – syömähän sitä. Saakelin ruokarosvo!

Oho!

Happy Anniversary with WordPress.com!You registered on WordPress.com 10 years ago.Thanks for flying with us. Keep up the good blogging.

Onko siitä tosiaan jo kymmenen vuotta! Ja sitä ennen oli se joku toinen alusta (en muista enää eres nimiä). Sielä meitä oli isoo porukka, nyt ollahan jälijellä enää Vuokko ja mä, jokka jaksetahan jatkaa.

Tekstiä oon jo jokunen vuosi sitte alakanu poistaa vanhasta päästä aina sitä mukaa ku kirijoottelen uutta. On sieltä tullu ittellekki sellaasia juttuja, jota ei enää ollu muistanukkaa.

Millähän lailla mailma makaa seuraavien kymmenen vuoren päästä. Onkahan sitä enää hengiskää. Jää nähtäväksi.

Mukavaa viikonloppua sulle!

Kallis päähänpisto tuli vielä kallihimmaksi

Siinä käytihin nimittään niin, jotta me nukuumma niillä uusilla patjoolla tasan yhyren yön. Olivat niin kovat, jotta olis koko patjan voinu jättää pois välistä ja nukkua pelekällä sängynpohojalla. Seki olis varmahan ollu pehemooseet.

Isännän oli aamulla selekä kipiä ja mulla kylijet, ku nukun mahallani. Joka kerta yöllä asentua muuttaes heräs ja tajus, jottei oo hyvä nukkua. Väitän, jotta se kaupas ollu malli oli pehemoosee. Tai sitte siinä parin minuutin koemakuulla ei vain tajunnu, kuinka kova se onkaa.

Meillä on sellaaset muistivaahtopetarit ja tuntuu, jotta neki jumahti kivikoviksi niitten patjojen kans.

Aamulla päätettihin, jotta pistetähän vahinko kiertämähän ja vaihretahan flikan sängystä patjat meille ja kovat patjat nuorille. Ne on vielä köykääsiä ja nukkuuvat niin harvoja öitä täälä, jotta ne varmahan paremmin pärijää niitten kans ku me.

Flikan sängys oli kyllä niin räjähtänehet patjat, jotta kuinka me on ikänä niitä sinne keherattu eres laittaa. Ne oli jokku meirän ikivanhat patjat, jokka oli menettäny aiva muotonsakki. Mutta ne on pehemoosiksi nukuttu ja ai että, ku niillä on saanu hyvät unet verrattuna niihin kivipatjoohin.

Mutta ei siinä vielä kaikki, niinku ostosteevees luvatahan. Pyhäehtoolla, ku olin jo menos nukkumahan, niin isäntä rupes kyselemähän, jotta kuinka kauan se patjatarijous sielä Askos oli voimmas. Jotta jos kumminki meille vielä uuret patjat, mutta pehemoosemmat. Hän vois kuulemma maksaa ne.

Mä muistelin, jotta tarijous loppuu viikonloppuna, mutta sitte ku menin netistä tarkistamahan, niin hoksasin, jotta mehän voimma ostaa ne sieltä, niin saamma vielä tarijoushinnalla.

Pääryttihin sitten niihin kallehempihin vyöhykejousitettuuhin patjoohin, joista ei liikkees ollu muuta ku mallit. Niitäki sielä koemakaalimma.

Uuret patjat ei oo vielä tullu, mutta rahat on jo menny. Se oli sellaanen yli tonnin paukku kaikkinensa. Mutta sitte on kaikkien sängys uuret patjat ja jos nuoret moittii patjoja liika koviksi, niin hankimma niille paremman petauspatjan. Nyt sielä on vain joku viissenttinen petari.

Kallis päähänpisto

Tai ei se ny ihan päähänpistokaa ollu. Kauan on puhuttu, jotta pitääs hankkia uuret patjat, ku erelliset on niin kauan palavellu, jotta toinen rupiaa jo saumoosta pärkyämähän. Mutta tänään mä sitte päätin petivaattehia vaihtaesnani, jotta nyt ne uuret patjat hajetahan. Ja heti!

Piti vain ensi kuuklettaa, jotta mistä niitä saa. On mones paikas menny siihen, jottei myymäläs oo ku malli (jos sitäkää) ja sitte joutuu tilaamahan ja orottamahan ties kuinka monta viikkua. Sei ei tällääselle hetikaikkimulletänneny-tyypille käy ollenkaa.

Askos näytti olevan varastotavarana ja sinne me suunnattihin. Patjat oli 50% tarijoukses, mutta kallihithan ne oli silti (mun mielestä). Oltaas otettu ehkä vielä kallihimmat vyöhykejousitetut, mutta niitä ei sitte ollu varastos. No, jos nuo ny kestääs yhtä kauan ku vanhat, niin kyllä ne kerkiää hintansa haukkua.

Tein tänään ruaaksi Yhteeshyvän ruokaliittehestä kaalilasagnea. Nauratti ittiäki, ku ensimmäänen haarukallinen oli aiva valtava pettymys.

Vaikka itte olin teheny ja tiesin, mitä siinä on, niin ruoka näytti lasagnelta, muttei maistunu siltä. Eikä se maistunu kaalilooraltakaa. Silimät sanoo yhtä ja suu toista. 😀 Mutta ku sitä vain urhiasti haarukootti, niin pikkuhilijaa ensi totes, jottei tää ny hullumpaa ookkaa. Ei se resepti kumminkaa taira jatkohon mennä. Teen sitte samalla vaivalla mieluummin oikiaa lasagnea tai kaalilootaa. Silloon ei ulukonäkö fuskaa (= huijaa) ja tietää, mitä syö. 😀

Ehtoopäivällä päätin, jotta meen haravoomahan ihan vain ollakseni hetken pihalla. Ja varsinki ku ens viikolle on luvattu jo huonompaa keliä. Kyllä mä lopuuksi sain kukkurallisen kottikärrykuorman lehtiä, vaikka isäntä oli jo erellispäivänä vieny sieltä mönkijän kärryyllä kuormallisen. Eikä likikää vielä oo kaikki leheret puronnu. Syreenit on melekeen vihereetä ja lehemus ja terijoen salavat on vielä täyres leheres. Saa vielä haravoora monta kuormallista.

Siltä varalta

Elämä, sairaus ja kuolema on sen verran arvaamattomia, jotta ollahan päärytty tekemähän erunvalavontavaltuutukset ja hoitotaharot ittellemmä.

Ei oltaasi ehkä itte tultu ajatelleheksikaa, mutta velii oli sen jo teheny ja puhuu siitä meille.

Oomma isännän kans enssijaasesti toinen toisemma erunvalavojia ja meirän jäläkihin muksut ikäjärijestykses. ”Ulukopuoliseksi” valtuutetuksi pyysimmä isännän velijenpoikaa.

Eileen lähetin valtuutuksen tieroksi kaikille kolomelle ja flikka kommentoo siihen, jotta sovitahanko, jottei sitä paperia ihan hetkehen tarvita.

Sopiishan se mulle. Ei oo mitenkää erityynen kiirus siirtyä siihen vaiheesehen, vaikka se joka tapaukses johonaki kohtaa on väistämätä eres.

Semmä vain sanon, jotta hankalaksi ja pyrokraattiseksi on tehty asiat. Ennenvanhaan oli selevää, jotta jäläkikasvu tai toinen puolisko hoitaa asiat. Nyt ei onnistu iliman viranomaasten hyväksyntää.

Ylitöitä

Meni viimme yö tilinpäätöstä teheres.. Nukuun kyllä hyvin, mutta koko yön toistuu sama uni. Mä kirijasin kahta ostovelekalaskua aina vain uurestansa ja uurestansa.

En tierä, oliko se jonkimmoinen painehenpurku-uni. Mä nimittäin tein yhyren tilinpäätöksen viittä vaille valamihiksi ja perijantaina pomon kans käytihin se läpi. Siinä ei ollu sinänsä mitää korijattavaa, mutta en vain ollu uskaltanu teherä sitä omin nokkineni ihan loppuhun asti kun en oo teheny vielä yhtäkää kokonansa itte.

Maanantaina yrittäjä tuloo kattomahan sen läpi ja jos se sen hyväksyy, niin sitte saa teherä veroilimootuksen. Ei mee yhtää tipalle, ku keskiviikkona on viimmeenen jättöpäivä… Saisinkahan mä muuten ylityökorvausta yötöistä? 😀

Päivällä istuun kattomas jotaki ohojelmaa telekkarista ja meinasin aiva nukahtaa istahalleni. Oli pakko lähtiä pihalle jaloottelemahan. Otin kuvia syysfärisistä puista ja puskista.

Sitte kannoon ulukoterassilta kalustehet tuvan terassille ja lakaasin vähä kumpaaki terassia.

Ku ei huvittanu teherä muuta, niin eherootin isännälle, jotta lähärettääs onkimahan, ku oli niin lämmin ja komia ilima. Niin me lähärettihin jokirantahan. Ei oo varmahan ikänä ollu vesi nuon korkialla, ku oomma sielä ollu.

Ei ollu ketää muita. Ei kalojakaa. Isäntä sai yhyren särijen, joka oli pieneet ku sen koho. 🤣 Mulla näppii, mutta olivat ilimeesesti justihin nuota pikkukaloja, jokka ei saanu eres marosta palaa irti, saati jotta olsivat ottanehet onkehen kii.

Luovutettihin siinä vaihees ku alakas piskottelemahan. Ei sielä palijo olsi kastunu, ku kotia päästyä oli piskottelu jo lakannu.

Mutta saimma vissihin raitisilimamyrkytyksen, ku ei kumpikaa meinannu pysyä hereellä Avaran luonnon aikana. Nyt on käyty saunas ja luultavasti pian alakaa taas ramaasta (= väsyttää).

Miina Supinen: Mantelimaa

Molli Nieminen on esiintyvä taiteelija, jonka mies Keke saa firmasnansa sähköiskun ja vaipuu koomahan. Talous on ollu muutenki tiukoolla ja kun Keken tulot loppuu eikä oo tietua, seleviääkö hän ja koska ja minkämoises kunnos, niin Mollin on pakko alakaa ettiä rahakkahampia hommia.

Sellaasia olis tarijolla Mantelimaas, jota luotsaa hänen nuoruusaikaanen tuttavansa Jonne J. Halkio. Ongelma on vain se, jotta Mantelimaas on ”joulu ainainen” ja Molli puolestansa vihaa joulua. Mutta hätä ei luje lakia.

Mantelimaalla on kumminki synkkä salaasuutensa, joka on vaatinu jo ainaki yhyren uhurin ja havitteloo seuraavaksi Mollia.

Tää oli taas sellaanen kirija, jonka lukeminen tihkaasi. Kahalasin kumminki urhoollisesti läpi, vien kirijan pois, enkä valitte saman tyylistä seuraavaksi.