Poijan väki tuli perijantaiehtoolla tänne viikonlopun viettohon. Ei ny vissihin niinkää meirän takia, ku yhyren tapahtuman takia. Johona poika sitte vain kävääsi pikimmiten. Vaikka se perijantain ja lauantain välisen yön laittoo sitä varte autuansa. Tai emmä tierä, laittooko se sitä tapahtumaa varte vai muuten vain.
Rymystä ja Mortista oli taas seuraa ja hupia muorille ja faarille. Tosin tänään mä jouruun hetkeksi aikaa telekiämähän ne poijan puolelle, ku Viivi tuli hoitohon. Sillä oli valtavasti nuuskutettavaa täälä, ku oli Rymyn ja Mortin hajut. Ja sitte Rymy haistoo/kuuli Viivin ja alakoo haukkumahan alakerras. Viivi vastas samalla mitalla. Hetken ne ”keskusteli” ennen ku rauhoottuuvat.
Viivi on ollu huonos kunnos haimatulehruksen takia, mutta oli tänään ihan pirtiä mummeli. Itku multa tuli, ku emäntänsä kertoo, jotta on ollu jo hyvin lähellä, jottei hän tilannu sille aikaa piikille, ku ei antibiootit tepsiny tulehruksehen. Nyt se on kuulemma kortisoonikuurilla ja päivä kerrallansa kattotahan, mikä on vointi.
Mortti ja Rymy pääsivät pannasta, ku Viivi oli hajettu pois. Sitte niillä piisas nuuhkittavaa. 😀
Tällä kertaa yllätin nuoret enkä tarijonnukkaa perijantaina sitä iänikuusta pitsaa vaan tortilloja. Maistuuvat neki. Eileen tein nyhtöpossua ja pernavoita (= perunamuusia). Poikaki oikeen kehuu, vaikka se ei oo oikeen ollu kokolihan ystävä. Mutta tuollaanen valamihiksi pienistetty liha näköjään maistuu.
Arvelivat tuos lähtiesnänsä, jotta voisivat seuraavan kerran tulla reilun kuukauren päästä. Mä aina vannotan laittamahan viestiä, ku pääsevät perille. Varsinki ny, ku ilimat alakaa jähtyä ja tienpinnat voi olla yllättäen jäisiä. Ja hirviä saa pelijätä. Ja pimiää. Ja muita tielläliikkujia. Ja, ja, ja…
