Peruspuurtamista

Eipäs leijaalla siinä! Aika äkkiä tuli taas arki vastahan ku koulu alakoo.

Toki nyt onki viimmeeset hetket ottaa vielä kaikki oppi taltehen, mitä otettavis on ennen työharijoottelua.

Maanantaina meillä oli etäpäivä. Mä soitin sinne tilitoimistohon, mihinä kävin ensi haastattelus ja ilimootin, jotta sain sen toisen paikan. Samalla kysyyn, voinko mainita koulus niille, joilla ei oo vielä harijoottelupaikkaa, jotta kyseenen tilitoimisto hakoo harijoottelijaa.

Sain luvan ja pistin heti sähköpostia kurssikaveriille. Katriina tarttuu heti tilaasuutehen. Se sai jo tiistaina kutsun haastatteluhun ja sai heti paikan. 🙂 Tuumas vain mulle, jotta sä olit teheny hyvät pohojatyöt. 😀

Ja mikä parasta – Katriina on meirän porukasta vanhin. Kiva huomata, jotta ku sielä haastattelus sanoovat, jotta heillä ei harrasteta ikärasismia, niin se tosiaanki piti paikkansa.

Jos multa olis kysytty, ketä kurssilaasista suosittelen heille, olis Katriina ollu ensimmääsenä. Seuraavaksi olsin suositellu Aleksandraa.

Mutta tänään ku juteltihin Aleksandran kans, niin mä totesin, jotta jos meillä muilla on ollu vaikia löytää harijoottelupaikkaa, niin hänellä on vielä kohtuuttoman palijo hankalampaa.

Yhyrestä paikasta oli sanottu suoraa, jottei voira ottaa ku on venäjänkielinen… Aleksandra puhuu ja ymmärtää suomia hyvin ja on tosi terävä ja tarkka kirijanpiros. Mutta ongelma taitaaki olla enemmän työnantajan asentehes.

Toisesta paikasta oli tivattu, jotta mistä se tiesi heille soittaa ja kysyä harijoottelupaikkaa, jotta onko sillä joku tuttu heillä töis. Aleksandra oli sanonu, jotta oli ihan netistä kattellu tierot ja soittanu. Ei voira ottaa harijootteluhun, ku ei oo ketää tuttua. Että he eivät tunne häntä. 😦 Jos tuntisivat ja tietääsivät, jotta hän on oikiasti pätevä, niin olsivat varmasti ottanehet.

Opiskeluus on jatkunu eri yritysmuotojen kirijausten ja verotuksen käsittely. Osa mennähän aika pintapuolisesti, niin ku esimerkiksi yhyristykset. Osasta on tehty harijootuksia joko ihan tiliristikoolla tai Novalla.

Vaikka meillä ei oo tällä viikolla ollu yhtää täysmittaasta päivää, niin ihan tuntoo ittensä väsähtäneheksi näin perijantaiehtoolla.

Ilimeesesti mua alakaa jo jännittää työharijoottelu, ku näin siitä yhtenä yönä untaki.

Ja sitte yhyrelle kurssikaverille oli lyöty harijoottelupaikas heti luu kurkkuhun, jotta näin lyhkääsillä opinnoolla on turha haaveella tilinpäätöksen näytöstä. Ei tuu kuulemma menemähän läpi. 😦

Vähä säikäytti ittiäki, mutta mä ajattelin pitää siitä tavoottehesta silti vielä kiinni ja kysyä omasta harijoottelupaikastani, mitä mieltä he siitä ovat. Olisko se heillä maharollista ja voisko siitä selevitä.

Senhän vois jättää viimmeeseksi, jos ennen sitä sais vielä opetella. Vuoren vaihteen jäläkihin kumminki alakaa olla tilinpäätöskausi kuumimmillansa. Ei siinä tosin oo ku tammi-helemikuu aikaa teherä se näyttö, mutta pitää vielä opettajalta ja työpaikan ohojaajalta kysyä, mikä olis sellaanen ”minimi”, jotta sen sais suoritettua. Ei varmasti oo järkevintä ottaa mitää konsernitilinpäätöstä (jota meille ei oo eres opetettu) näyttötyöksi, mutta jos esimerkiksi jonku pienen toiminimen tilinpäätöksen sais teherä.

Eileen ehtoolla kävi serkkuflikka kyläälemäs. Se muisteli käynehensä meillä viimmeeksi pikkuflikkana (eli yli 30 vuotta sitte…) Huusholli on vähä muuttunu siitä. Ei ollu mitenkää erityysen esittelykunnos, mutta kierrätin sen kumminki kattelemas vähä paikkoja. Olipa mukavaa toimitella ja nauraa hörsköttää. 🙂

Mainokset

Anneli Suursaari: Ei sinne yllä myrskysää

Kirijaalija on omistanu kirijan kaikille muistisairautehen sairastunehille ja heille, jokka huolehtii näistä sairastunehista.

Kirijan päähenkilö on Marjatta, Maru – Hannelen äiti ja Tapion vaimo.

Hannele on eron jäläkihin tekemäs muuttoa uutehen asuntohon. Perheellä on hyvin läheeset välit ja Hannele on juhannusviikolla 1997 vanhempiensa työnä käymäs, ku äitee sanoo, jotta hänen on jotenki vaikia saara puhutuksi, mutta Hannele ei huomaa mitää erikoosta.

Vielä ennen juhannusta Hannele saa viestin isältänsä, jotta tämä on joutunu viemähän Marun sairaalahan, ku tämän puhet oli menny puuroksi. Äiteellä oli ollu vasemmanpuoleenen aivoinfarkti. Äiti on vasta 70-vuotias ja yhtäkkiä Hannelen päälle kaatuu hirviä huolivuori.

Äitin puhet on pahasti hukas, eikä kroppakaa toimi enää niin ku ennen. Neurologi kertoo, jotta aivoinfarkti on ollu niin laaja, jotta siitä on seurauksena dementia. Hannele tietää, jotta sairaalasta kotia tuleva äiti ei oo enää se sama tuttu äiti ku vain muutama päivä sitte.

Taustalla kulukoo tarina Marjatan ja Tapion yhteesestä alakutaipalehesta. Marjatta on ollu taitava ompelija ja muistoohin liittyy aina joku erityynen vaate. Heirän rakkaustarinansa on ainutlaatuunen ja koko perheen kiintymys on ihan omaa luokkaansa. Välillä tuntuu, jottei nuon lempeetä ja pitkämielisiä ihimisiä oo oikiasti olemaskaa.

Silti samahan aikahan tuntuu hyvin torelliselta. Viimmeesen sivun kiitoksista päätellen  tarina on kirijaalijan omista kokemuksista.

Hän kuvaa hyvin sen, mitä dementia teköö ihimiselle ja miten se vaikuttaa koko perheesehen. Miten raskasta on hoitaa sitä rakastaki ihimistä, jolta alakaa vähitellen kaikki tairot karota.

Esim. vessas käynnin jäläkihin äiti ei enää osaakkaa nostaa housuja ylähä, vaan tuloo sieltä housut nilikoos. Tai minkälaasen taistelun takana on saara äiti lähtemähän intervallijaksolle. Hän ei haluaasi lähtiä kotuansa. Mutta ne hengährystauot on tarpehen omaasille. Tai ku samas tiskivetes kelluu astiat ja perunat tai eteesen hyllyltä löytyy sulanehia pakastehia, raanat (= hanat) jää vuotamahan ja hellalla kiehuu koko aijan vesikattila. Tai ku häikäälemätöön ovisilimäkauppias osuu paikalle silloon, ku äiti on yksin kotona ja myy äitille ovisilimän, vaikka oves on jo yksi. Onneksi äitillä ei ollu ku kakskymppinen kukkaros eikä mitää muuta näyttääsi karonnehen. 

Hannele on niin stressaantunu, jotta hän alakaa sen takia unohrella asioota. Eikä hän jaksa enää panostaa ittehensä, kun koko elämä on pyöriny vain työstä seleviämisen ja vapaa-aijalla – ja joskus kesken työpäivänki – äitin sairauren ympärillä.

Lopuuksi, kotiavusta huolimata, tilanne menöö niin pahaksi, että äitille hajetahan pysyvääspaikkaa hoitokodista.

Sitte Hannelen isä kuoloo eikä Hannele pysty kertomahan sitä heti äiteellensä. Hän ei oo varma, muistaako äiti eres miestänsä, jota hän on jo pitkähän kutsunu papaksi.

Lokakuus 2010 äitiki kuoloo 84 vuoren ikääsenä. Kuolema on kuvattu kaunihisti, mitä se onki silloon, kun elämästä on viety jo melekeen kaikki ja se tuloo helepotuksena niin sairahalle ku omaasillekki. Surulta se ei silti suojele. 

Ian McEwan: Vieraan turva

Oon saanu tään kirijan Raijalta syntymäpäivälahajaksi kuus vuotta sitte. Piti ottaa se välipalalukemiseksi, ku kirijaston kirijat oli lujettu enkä ollu keriinny uusia hakemahan.

Mary ja Colin ovat ollehet seittemän vuotta yhyres. Nyt he ovat lomamatkalla Venetsias.

He viettävät laiskan leppoosia päiviä, kunnes eksyvät jollaki kaupunkireissullansa ja heitä auttamahan tuloo Robert. Robert kutsuu heirät myös kotiansa, mihinä orottaa huonosti liikkuva puoliso Caroline.

Heihin tutustuttuansa Maryn ja Colinin loma saa uuren kääntehen. Kummallisen, pelottavan, kammottavan.

Tästä on kuulemma tehty elokuvaki. En oo onneksi sitä nähäny. Vois tulla unihin.

Vielä yks hyvä uutinen

Meirän vävypoika on ollu aikaasemmin kiinteestönhuoltofirmas töis ja suoritti työn ohes kiinteestönhuollon tutkinnon, mutta kun se vaihtoo työpaikkaa, se pistettihinki pois koeaijan loppues.

Se haki uurestansa koulunpenkille ja valamistuu keväällä putkimieheksi. Se sai elokuun loppuhun asti kesätöitä siitä firmasta, mihinä se teki harijoottelun.

Niillä olis kuulemma tarvetta työntekijälle, mutta lupa palakkaamisehen pitää saara pääkonttorilta. Ne oli laittanu paikan auki sisääsehen hakuhun, mitä vävypoika ei tietystikkää voinu hakia. Mutta ne oli jatkanu sen työsopimusta parilla viikolla eli sen aikaa, mitä se sisäänen haku oli avoonna.

Olivat sanonehet, jotta jos ei siihen oo ketää tulemas taloon sisältä, niin paikka on vävypoijan. Nyt me viestittelimmä flikan kans ja tilanne on se, jotta vävyn työt jatkuu ja huomenna kuulemma teköövät työsopimuksen. Mikä valtava helepotus!

Sen sijahan huonoot uutinen oli se, jotta isäntä kävi torstaina jäläkitarkastukses, ku sen maalliskuus laaserootihin nuo silimät silimänpainetaurin takia. Ei ollu leikkaus tuonu lopullista apua, vaan painehet oli taas nousnu.

Nyt on torennäkööstä, jotta se joutuu lopun ikäänsä laittamahan silimänpainetta alentavia tippoja. Se tulooki olemahan sangen mielenkiintoosta, miten se onnistuu, ku kysees on mies, jonka silimähän ei oo ikänä saanu laitettua mitää tippoja…

Pitääkö olla huolissaan?

Nimittään jonsei muista, mihinä on?

Kerrompa teille tositarinan tältä aamupäivältä. Oltihin isännän kans tulos kaupasta kotia ja mä toimitin sille, jotta mä poistan aina vanhoja plokikirijootuksia pois uusien alta, ku täältä meinaa muuten tila loppua.

Olin poistanu sellaasen kahareksan vuoren takaasen jutun, kun me käytihin poijan vanhempaanpäivillä Kajaanin kasarmilla. Menomatkalla isäntä ajoo ja mä nukuun. Yhtäkkiä kuuluu kauhia pamahrus, mihinkä mä heräsin. Korppi oli lentäny tuulilasihin.

Mä en olsi muistanu koko juttua iliman sitä plokikirijootusta, mutta isäntä muisti.

Mä rupesin seliittämähän sille, jotta oltihin tällä (autolla) matkas. Isäntä totes, jotta ei oltu. Mä vänkäsin vastahan, jotta oltihimpas. Isäntä änkkäs takaasi, jottei voitu olla. Mä seliitin, jotta oltihin. Tää on vuosimallia 2005 ja Kajaanis käytihin 2010. Sittekki se kehtas sanua mulle, jotta moon aiva hakoteillä, ku ei tää auto oo ollu vasta ku vuoren.

Sitte mä vasta tajusin, jotta niin – nythän me ollahanki matkas isännän autolla eikä mun Gorillalla.

Voi hyvää päivää! Enkö mä enää tunnista omaa autuanikaa? Voiko muistisairaus tarttua kirijasta ku mä lujen justihin sellaasta? Pitääkö olla huolisnansa? Onko mulla muka ollu stressiä, hä?

Ensi nauratti ja sitte kyllä jo vähä huolestuttiki, jotta mistä nuon totaalinen black out tuli. Ja menöökö tää tästä vain pahemmaksi?

JEEE! Vihiroonki viheriää! Ja kenties vielä kirkasvaloki kajastaa.

Eileen meillä jatkuu eri yritysmuotojen kirijaustapojen käsittely. Harijooteltihin mm. osakeyhtiön osakeantien ja osinkojen maksujen kirijaamisia ja asunto-osakeyhtiön yhtiövastikkehien laskemista, talousarvion tekemistä sekä tilinpäätöstä. Yllättäen se tuntuu mun mielestä helpolta – tai ainaki lookiselta, ku jokku tuskaali sen asian kans huomattavasti enämmän.

Tänään puolestansa käytihin läpi työehtosopimusten tulukintaa. Piti ettiä nelijä työehtosopimusta ja kattella niistä vastauksia annettuuhin kysymyksihin. Joko mä osasin valita oikiat (= helepot) TES:t tai sitte mä en vain ymmärtäny, jotta teen päin honkia, ku neki tuntuu helepommilta ku viimme kerralla. Vastaukset piti palauttaa opettajalle arviootavaksi. Kotia sai lähtiä, ku oli saanu tehtävän tehtyä. Mä olin varma, jotta mulla menöö sen kans koko päivä, ku ensimmääsen TES:n kans mä tuhurasin kaffetpaussihin asti. Mutta olin sitte lopuuksi kotona jo ennen puolta yhtä.

Ja ihime kyllä en vielä ihan hirviästi siinä vaihees jännittäny haastattelua, joka oli sovittu klo 16.15. Orotellesnani kävin kattomas koulun sähköpostin. Oli tullu kaks arvioontia aikaasemmista tehtävistä.

Asiakaspalavelun ja viestinnän tehtävästä oli tälläänen kommentti: Kiitos, tehtävä hyväksytty. Erityisen hieno vastaus kohdassa ”Anna aikaa”!

Tehtäväs oli annettu luettelo erilaasista asiakaspalaveluohojeesta, joista piti valita kolome tärkeempänä pitämäänsä. Mä valittin yhyreksi tuon ”Anna aikaa” ja vastasin siihen näin: Vaikka itsellä olisi kiire, asiakkaalle se ei saa näkyä. Hänen asiansa on juuri sillä hetkellä hänelle niin tärkeä, että hän on päättänyt ottaa yhteyttä minuun. Siksi minulla on oltava aikaa kuunnella häntä ja yrittää mahdollisimman pian löytää ratkaisu tai vastaus hänen ongelmaansa tai kysymykseensä.

Sitte oli tullu palaute reskontrakokeesta: Reskontrat hallussa. Jälleen hienoa tekemistä.

Kivahan se on tuollaasia palautteeta saara. 😀

Kolomen aikana mulla alakoo pienoonen täpinä, ku rupesin valamistautumahan haastatteluhun. Olin – luonnollisesti – liika aikaasin perillä ja istuksiin autos kuuntelemas musiikkia kymmenisen minuuttia ennen ku kehtasin mennä sisälle. Samalla keräsin autosta pois vietäväksi ylimääräästä krääsää, jota sinne oli kerääntyny.

Ku menin sisälle tilitoimistohon, niin paikalla ei ollu enää muita työntekijöötä ku tj. itte. Hän suoritti haastattelun, mutta hänellä oli puhelu kesken, joten orottelin kaikes rauhas ja kattelin ympärilleni – tulin siihen tuloksehen, että oranssi on ehkä tj:n lempiväri. Vähä kerkesin siinä orotellesnani rauhoottuakki.

Haastattelu meni mun kannalta erittään hyvin, sillä viheriä valo syttyy meleko nopiasti. Ilimeesesti opettaja oli pohojustanu asiaa ja kehunu mua niin, jottei mun enää itte tarvinnu. 😀 Toivottavasti se ei oo aiheetta kehunu, niin jotta työnantajalla olis liika suuret orotukset mun osaamisestani.

Ja sitte mulle näytettihin vielä kirkasvaloaki. Nimittään jo täs haastattelus mulle sanottihin, jotta jos harijoottelu menöö hyvin, niin heillä olis tarijota työpaikka! 😮 Täytyy siis tosisnansa yrittää lunastaa niin opettajan ku työnantajanki orotukset. Ittellehän tää kuullostaa aiva lottovoitolta!

Heiltä on yks työntekijä lähärös toisehen työpaikkahan ja heillä on oikiasti tarvetta palakata uus hänen tilallensa. Suurin tarve on palakanlaskentapuolelle, koska tämä työntekijä on teheny nimenomaan sitä. Sanoon rehellisesti, jotta palakanlaskennan oon kokenu tähän mennes vaikeempana kurssina, mutta tj. lohorutti, jotta heillä on siinä toinen henkilö, joka on teheny sitä työtä ja pystyy opastamahan.

Heillä on hyvä systeemi, ku mikää työ ei oo vain yhyren ihimisen varas, vaan aina on vähintään kaks työntekijää, jokka hallittoo toistensa töitä, niin pystyvät tuuraamahan toisiansa tarvittaes.

Tj. esitteli mulle jo kaikki paikakki ja näytti mun tulevan työpistehenki. Heillä on myöski sielä laajennus työn alla. Saavat sellaasen rauhallisen työskentelypisteen, johonka voi tarvittaes mennä, jos työhön keskittyminen sitä vaatii. Sinne tuloo arkisto ja työpistehet kaharelle ihimiselle sähköösine säätöpöytinensä, niin voi valita työskentelöökö seisahaltansa vai istualtansa.

Sovittihin, jotta alootan 15.10. mutta olin niin innoosnani, jotten eres hoksannu kysyä, jotta mihinkä aikahan. 😀 Mutta enkähän mä ny kerkiä sen täs vielä selevittää.

Tää viikko on tuntunu raskahalta, ku on ollu palijo uutta asiaa ja sitä on tullu tiukkahan tahtihin. Yks sun toinen on ollu väsyny ja torennu, jotta viikko on tuntunu tavallista piremmältä. Mutta ihime kyllä, nyt on kaikki väsymys pyhkäästy kertaheitolla pois ja mä aiva puhkun intua.

Kotia tultuani mä oikeen vasta tajusin, kuinka palijo tuo harijoottelupaikan ettiminen ja peleko siitä, jottei sitä löyrykkää, on syöny enerkiaa. Nyt henki kulukoo ja pää pysyy pystys, ryhti ja askelluski on palijo ittevarmempaa ja lennokkahampaa. Mikä valtava painolasti on pois harteelta! Mä oon ehkä tämän planeetan onnellisin ihiminen tällä hetkellä. Tekis mieli hyppiä ja pomppia ja välillä tuntuu, jotta vähä leijaalenki. 😀

Huh, huh!

Viimmeeksi, ku kirijoottelin, niin ettiin epätoivoosesti ratkaasua tukkaongelmahani. Mun vakikampaaja soitti maanantaiehtoolla kuuren jäläkihin ja kysyy, pääsisinkö tiistaina puoliltapäivin. En pääsisi, ku oon koulus. Sitte se kysyy, jotta pääsisinkö mä ny heti, hän vois ottaa mun, ku viimmeenen asiakas lähti justihin. No pääsisin!

Melekeen hävetti mennä siihen aikahan enää, ku toinen on jo teheny pitkän päivän, mutta olin tosi kiitollinen.

Olin jo aikaasemmin päättäny, jotta seuraavalla kampaajareissulla teherähän mallin muutos. Mulla oli mielesnäni sellaanen takaa lyhyt ja etehen pitenevä malli. Ilimeesesti en sitte kumminkaa osannu seliittää asiaa oikeen, koska tämä on ny jotaki ihan muuta. 😦 Päällimmääset hiukset ulettuu justihin ja justihin korvan alle eli on samas linijas niskahiusten kans. Ihan kökkö pottapää. 😥 No, toivottavasti se vielä kasvaa eikä enää kovin palijo harvenisi.

Färiäki laitettihin. Kun se tehtihin liuskoolla, niin ei färi osunu päänahkahan eikä kirveltäny mistää. Färihin oon tyytyväänen, mutten mallihin. Tosin yks koulukaveri sanoo, jotta hiustenleikkaus nuorensi mua, jotta enkähän mä ny kestä tämän(ki) tukkakatastrooffin. 😀

Kello tais olla yhyreksän, ennen ku tulin sieltä kotia.

Eileen meillä oli koulupäivä, tarkastettihin etäpäivien tehtävät palakanlaskennasta (vain muutama oli täysin oikeen) ja alaattihin käymähän läpi eri yritysmuotoja ja niitten kirijaustapoja.

Tänään sama ohojelma jatkuu. Paitti jotta ehtoopäivällä olis ollu pari tuntia työnhakuvalamennusta, mutta mulla oli se haastattelu, niin en voinu jäärä sitä kuuntelemahan.

Mua jännitti tuo haastattelu ihan hirviästi. Kattelin eileen ehtoolla, jotta mitä mä pistääsin sinne ylleni ja totesin, jotta on sitte tullu aika rankalla kärellä harvennettua vaatekaappia. Ei ollu palijo valinnanvaraa. Pairaski oli reikä, niin jotta piti pistää jakku päälle, jottei se näjy. 😀

Jos mä pääsen johonki harijootteluhun, niin mä jourun ehkä hankkimahan jokusen vaatekappalehen, jotta kehtaan kulukia sielä. Koulus välttää aiva hyvin opiskelijan uniformu: farkut ja huppari – eikä haittaa mitää, vaikka olis vähä risaasiaki. Töis se ei välttämätä oo aiva asiallinen yhyristelmä.

No niin – mutta siitä haastattelustahan mun piti kirijoottaa. Mun piti pistää ihan navikaattori kertomahan mulle, mihinkä mä oon menos, ku en ollu ollenkaa varma, kuinka mä sinne helepooten pääsen. Kaupungilla ajaminen hirvittää mua yhä erelleen ja huomasin siinä matkalla, jotta pulssi on varmahan ainaki 250. Mutta selevisin ihan kunnialla ja kotiakki vielä.

Haastattelija ei ollu yhtää pelottava. Itte asias puhuttihin palijo muutaki ku harijootteluhun liittyvää asiaa, ku hän esim. rupes kattelemahan mun paperiani ja kysyy syntymäaikaa (sitä ei oo enää aikoohinkaa näkyny mun paperiis). Totes, jotta hän on kaks vuotta nuorempi ku minä.

Kysyy, miltä musta tuntuus, jos suurin osa työntekijööstä on nuorempia ja joutuusin niiltä ottamahan ohojeeta ja neuvoja. Ei oo oikiasti mulle ongelma. Nehän tietää ne asiat, en minä. Mähän mensin sinne nimenomahan opettelohon.

Harkkari joutuu kuulemma vastahanottotiskille töihin ja hoitamahan mm. puhelinvaihretta. Tehtävihin kuuluu myös esim. ruokaalutilan siistiminen. No ei oo ongelma sekää, oonhan mä erelliseski harijoottelupaikas hoitanu siivoojan hommia. 😀

Sitte hän kysyy, jotta oonko hakenu muolle. Sanoon, jotta yli 20 paikkahan. Hän halus kuulla, oonko pääsny haastatteluuhin. Siinä tuli sitte hyvä sauma kertua, jotta perijantaina oon menos toisehen haastatteluhun. Sovittihin, jotta maanantaina viimmeestään ilimootan, kuinka siinä kävi ja sen jäläkihin kattotahan jatkoa heirän suuntahan.

Jotenki tuli ehkä vähä siitä sellaanen tunne, jottei hänkää ihan heti ollu valamis paiskaamahan kättä ja toivottamahan tervetulleheksi, vaikka totes kyllä johonaki vaihees, jotta he tosiaanki tarvittevat ja tahtovat siihen harijoottelijan. 

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Hmmm… kirijan nimi on mun mielestäni hieno ja takakannen teksti lupas hyvää lujettavaa.

Kirija on kuulemma saanu palakintoja ja palakintoeherokkuuksia ja on julukaastu 21 maas ja ”hurmannut niin kriitikot kuin lukijatkin”. Olis jo pitäny siitä arvata, jottei oo mun kirija. Mä oon niin suoraviivaanen ihiminen, jottei tää sopinu mulle ollenkaa.

En yleensä jätä kirijan lukemista kesken, mutta nyt mä lopetin sivulle 19. Täs on syy:

Katsos tuota, katso, mahdoinko vai enkö, no tuohon tökkään. Hyvä kirja, hauskat kropat, ovi auki, paiskaa kiinni, sylje sitä, nuole tätä, pöyhi, hei, stop.

Herkullinen sauma. Sama se, joka ilta, aina aamusella, kaikki muuttuu; liha sitä, liha tätä, löyhkä erilainen. Mahdoinko vai enkö, ah, bitumilla paikattu. Syötävää, tahmaista, huonosti peittää.

Outi Pakkanen: Marius

Löytyy vielä Pakkaselta ennen lukematoon kirija, vaikka oon aika palijo hänen tuotannostansa lukenukki.

Tää oliki aiva erilaanen, mihinkä oon tottunu. Mua vietihin ainaki 6-0 ihan loppuhun asti enkä voinu ku ihimetellä, kuinka niin pääsi käymähän. 😀

Televisiotähti Marius on kuollu kotonansa, mutta on pieni epäälys, jotta se ei ollukkaa luonnollinen kuolema.

Juorulehti Säihkyn päätoimittaja Verna Pitkämäki soittaa Berliinihin muuttanehelle entiselle toimittajallensa ja pyytää tätä tekemähän juttusarijan ja kenties elämänkerran Mariuksesta.

Hankalaa vain, jotta tämä toimittaja on nuorena seurustellu Mariuksen kans. Marius oli siihen aikahan politiikantoimittaja ja totteli vielä nimiä Mauri Leppänen.

Hän ei oo oikeen ikänä pääsny yli Mariuksesta ja nyt hänen on elettävä menneesyyttä läpi uurestansa. Juttua varten hänen pitää haastatella Mariuksen tytärtä ja ex-vaimoja sekä miespuolista rakastajaa. Ne ei oo välttämätä mitää heleppoja kohtaamisia.

Vihertävän keltaasta

Kertaan tähän alakuhun vähä viimmeesen päivityksen jäläkeesiä juttuja.

Me ollahan opiskeltu ny palakkahallintua ja täytyy sanua, jotta se ei oo ensinkää mun hommaani. Esimerkiksi TES:n tulukitteminen! Mä isännälle sanoon, jotta se näyttää suomen kieleltä, mutta mitää mä en siitä ymmärrä.

Ja päivärahalaskenta on seki ihan oma taiteenlajinsa. Etenki, jos on kyse ulukomaan päivärahoosta.

Perijantai ja tämä päivä meillä oli etänä tuota palakanlaskentaa. Mä varmahan ainaki kuus tuntia taikinoottin perijantaina niitten tehtävien kans, mutta en voi sanua varmasti, jotta ykskää niistä olis oikeen, niin hankalilta ne tuntuu.

Mutta joo – poika tuli torstaiehtoolla Rymyn ja Mortin kans tänne ja lähti itte perijantaiaamulla Ouluhun. Morsmaikku meni sinne junalla perijantaiehtoolla töitten jäläkihin.

Elikoolla oli selevästi ikävä omaa väkiä, vaikka me kuinka yritettihin pitää hyvänä ja hoitaa. Lauantaina niille oli aiva kauhiaa, ku me jouruttihin lähtemähän ruokakauppahan ja ne jäi tänne päinsä (= keskenään). Rymyn haukku ja uluvonta kuuluu pihalle asti. 😦 Sen jäläkihin siitä tuli aiva sylikoira. Vaikka mä olsin käyny vain vessas, niin se orotti oven takana ja sen piti päästä heti sylihin ja hellittäväksi.

Mortti puolestansa viihtyy enemmän yksiksensä, mutta kyllä seki puski ja puhuu ja keheräs varsinki silloon, kun se tiesi, jotta on ruokaa tulos.

Räknäälin (= laskeskelin) tuos, jotta tuli Rymyn kans käveltyä kolomen päivän aikana n. 25 km, mikä on mulle kyllä saavutus. Mutta olin mä sitte väsyksiski.

Nuoret tuli eileen ehtoolla joskus kymmenen mais tähän. Joivat kaffeet, keräsivät eläämensä ja lähtivät vielä ajamahan kohti Hyvinkäätä. Onneksi pääsivät turvallisesti perille, vaikka matka oli pitkä ja yö pimiä.

Tänä aamuna mä vaihroon ensimmääseksi lakanat sänkyhyn, ku jostain syystä ne oli täynnä koiran- ja kissinkarvoja… Laitoon ne saman tien peseentymähän. Seuraavaksi laitoon tiskit koneehin ja konehen käyntihin. Ajattelin, jotta kun konehet on hoitanu hommansa, niin lähären käymähän kaupas: ku laitoon eiliset ruaanloput nuorten joukkohon, niin piti hakia taas uutta kokattavaa.

Siinä orotelles aukaasin konehen ja kattoon sähköpostin. Siihen viimmeviikkoosehen hakemuksehen oli tullu vastaus: pääsisikkö pienimuotoosehen haastatteluhun tiistaina tai keskiviikkona?

Mutta ennen ku kerkesin vastaamahan siihen, soi puhelin. Sielä oli meirän taloushallinnon opettaja. Se kertoo, jotta sielä tilitoimistos, johonka ihan ensimmääseksi soitin, koska se oli mun ykköstoivepaikka ja johona oli jo kaks harijoottelijaa, olis ny avautumas harijoottelijan paikka, koska toinen nykyysistä harijoottelijoosta joutuu keskeyttämähän.

Opettaja oli soittanu tilitoimiston omistajalle ja suositellu mua! Oli kertonu senki, jotta mä mielelläni tekisin näytöt nimenomaan kirijanpirosta ja tilinpäätöksestä. Tilitoimiston omistaja oli pyytäny mua soittamahan. Minähän soitin heti välittömästi tuon opettajan puhelun jäläkihin. Sovittihin, jotta meen perijantaina koulun jäläkihin käymähän.

Sitte mulla oli ongelma: mitä mä teen sen toisen haastattelun kans? Mutta tosiasiahan on, jotta pakko mun on mennä sinnekki, ku ei mulla erelleenkää oo harijoottelupaikkaa, on vain kaks haastattelua maharollisehen harijoottelupaikkahan. Ja mitä mä sitte teen, jos keskiviikkona sanotahan, jotta harijoottelupaikka on mun ja kuitenki mä oikiasti haluaasin siihen toisehen paikkahan? Jos mä kieltäyryn ja perijantain haastattelus ei luvatakkaa harijoottelupaikkaa, niin siinähän voi käyrä niin, jotta jään kokonansa iliman.

Se perijantainen haastattelupaikka on tuos vajaan viiren kilometrin pääs ja toisehen on matkaa parikymmentä kilometriä. Mieluummin mä täs omalla kylällä käysin, sehän olis mulle silikkaa säästyä. Sitä paitti opettajalla oli tietua, jotta niillä olis ilimeesesti tarvetta palakata sinne lisäväkiä. Jos sielä hoitaas harijoottelun hyvin, niin vois olla ainaki pieni maharollisuus työllistyä jatkos.

Toisaalta näitä on ny turha etukätehen murehtia, mä vain tuppaan aina menemähän asiooren erelle.

Sitte mulle iski seuraava paniikki: mun tukka! Tälle ei oo tehty sen huhtikuisen katastrooffin jäläkihin muuta ku leikattu kärvähtänehiä latvoja pois. Olin vain ajatellu, jotta mä meen sitte käymähän kampaajalla, ku/jos harijoottelu alakaa. Emmä ollu ollenkaa ajatellu, jotta harijoottelupaikkahanki otetahan haastattelun kautta.

Mä kysyyn parista kampaamosta, mutta näin lyhkääsellä varootusaijalla ei tietenkää saanu aikaa.

Ei auttanu ku soittaa vakikampaajalle ja kysyä, onnistuusko mitenkää. Ei hänkää pystyny heti lupaamahan. Lupas ilimootella, jos saa johonki välihin mulle aijan. Ei oo kuulunu vielä mitää.

Keskiviikkoehtoolla olis ollu aika, mutta se ensimmäänen haastattelu on jo keskiviikkona päivällä. (Tosin ne ei oo vielä vahavistanu sitä, kun mä ilimootin, jotta olsin tulos silloon, jos passaa.)

Mun meni melekeen koko päivä aiva hiahan, ku en pystyny keskittymähän mihinkää. Pyöriin vain ku pieru molskihousuus. Ehtoopäivällä mä tosin sain rauhootuttua sen verran, jotta menin imurilla verellen vähä enimpiä kissin- ja koirankarvoja nurkista.