Ensivaikutelmia

Oon ny oikeen kokonaasta kaks päivää keriinny olla uurella työmaalla. En voi sanua, jotta olsin ollu töis.

Eileenen päivä meni kuunteluoppilahana ku ei mun konehes ollu vielä kaikkia tarvittavaa, jotta olsin itte pääsny jotaki tekemähän. Puhelimen kans sain aikaa kulumahan vielä ehtoollaki ku ei oo ennen ollu iPhonea, niin se tuntuu niin ourolta Androidin jäläkihin. Mutta varmahan siihenki tottuu aijan kans.

Porukka tuntuu tosi kivalta ja nyt ku on etukätehen nähty muutaman kerran, niin oltihin jo ”vanhoja tuttuja”. Työnantajan puolesta on melekoonen kestitys työntekijöölle. Melekeen pärijääs iliman omia evähiä.

Palijo tuloo tietua, vaikka tarkootus on ny opetella ensi vain palakkoja ennen ku alaatahan sekaamahan päätä millää muulla asialla. Sanoonki jo toimistopäällikölle, jotta kyllä menöö kauan aikaa ennen ku musta alakaa olla heille mitää hyötyä. (Jos ikänäkää.)

Tänään saatihin kones sellaasehen lyöntihin, jotta pääsin vähä harijoottelemahan varsinaasta palakanlaskentaa. Aika lailla erilaanen ohojelma ku erellises työmaas, mutta siinä on ihan hyviä, työtä helepottavia ominaasuuksia, jotta toivon johonaki vaihees ennen eläköötymistä tulevani sen kans sinuuksi. Mutta itte palakanlaskennan lisäksi on palijo muuta muistettavaa. Plus se, jotta toimitahan sähkööses ympäristös, ku mä oon tottunu pelaamahan paperien kans.

Pää on vain ollu vieläki niin räkää täynnä, jotta sinne ei sekahan oo tainnu palijo muuta sopia. Kuumetta ei kumminkaa oo ollu, niin ei oo tarvinnu olla pois. Olis ollu noloa heti ensiksi pyytää saikkua.

Tänehtoona kävääsin verkkopankis, ku sain sen tuohon uutehen luurihin asennettua. Ja tajusin, jottei mun viimme kuun palakka oo tullu vieläkää. Nyt on kyllä käyny oikeen emämoka: palakanlaskija saa itte käyrä viimmeesenä työpäivänänsä laskemas oman palakkansa – ja unohtaa sitte laittaa sen maksatuksehen. 🤬 Piti pistää nöyrästi entiselle pomolle tunnustus ja pyytää, jotta se johonaki kohtaa kehtaas pökätä sen maksuhun…

Olisko mun sittekki viisahinta vain siirtyä suoraa eläkkehelle. Tämei oikeen vahava suositus oo uurelle työnantajalle. Ja antaa tosi ”hyvän ja huolellisen” kuvan entisellekki työnantajalle. (Hyvä vain, ku päästihin siitä erohon.. On ny jonku toisen mieliharmina.)

Ens viikko menöö kaharen työkaverin kans kouluutukses. Mä luulen, jotta ku mä sieltä palaan taas palakkaharijootteluhun, niin minen muista enää eres omaa nimiäni, saati sitte kuinka niitä palakkoja laskettihinkaa.

Advertisement

Se löytyy!

Nimittään kypärä! Se oli se ensimmäänen, mihinkä mä ihastuun. (Voiko kypärähän ihastua?) No, ensimmäänen minkä mä kelepuutin. Eikä ollu hinnallakaa pilattu, alle kolomekymppiä Tokmannilta. Se oli saman kokoonen ku viimmeeksi, mutta nyt me hoksattihin, jotta sielä on piponkiristysruuvi, mistä saa säärettyä sisämitan oikian kokooseksi. Jes!

Testaamahan en sitä lähteny, ku oli tarkootus tämä päivä ottaa vähä lunkimmin, jotta tauti alakaas helepottamahan ja olsin huomenna terävänä (?) töis. Mutta eihän se sitte niin mennykkää.

Mä heräsin varttia vaille viis, ku nenä oli vuoroon tukos, vuoroon vuoti. Kyllästyyn pitämähän sänkyä selijäsnäni ja nousin ylähä. Mutta ei menny kauaa ku rupes väsyttämähän. Niimpä mä oikaasin (<- kaharen istuttavalle soffalle ei eres tälläänen hukkapätkä maharu oikaasemahan) – siis tälläsin itteni soffalle maata ja nukahrinki siihen joksiki aikaa. Ylähä nousin lopuuksi vasta varttia vaille kahareksan.

Isäntä meni salille, mä lähärin asioolle. Ku isäntä tuli salilta, lähärettihin kauppahan. Sillä oli asiaa Motonettihin ja käytihin me kattelemas niitä kypäriä muoltaki ennen ku pääryttihin Tokmannille, mutta mikää muu ei sävähyttäny niin ku tämä. Eikö ookki aika sähäkkä?

Varmasti erootun liikentehes nuolla vermehillä. Kypäräs on varmemmaksi vakuureksi vielä takavaloki.

Ku tultihin kauppareissulta kotia, niin kattahrin pankkihin, jotta onko tili tullu. Ei ollu. Soitin työkaverille ja kysyyn, jotta onko niille jo maksettu toukokuun palakka. Raija ei ollu vielä kattonu, mutta se lupas selevitellä asiaa.

Hetken päästä se soitti, jotta pomo oli luullu, jotta mä laskin viimme kuus jo kaikki lomapalakakki ittelleni. No en laskenu ku huhtikuun osalta. Olsin varmahan voinukki ne laskia, mutta jostaki syystä ajattelin, jotta loput sitte tällä kuulla.

Raija kysyy, josko mä tulsin itte laskemahan sen oman palakkani, ku pomolla oli tänään kokous ja huomenna se on pois. Minähän lähärin, vaikka olis tuon kai keriinny myöhemminki laskia. Mutta olihan se kiva nähärä työkaverit vielä kerran.

Uurelle pomolle laitoon viestiä, jotta yritän ilimestyä tulospaikalle huomenna aamukahareksalta, jonsei varsin kielletä, ku kuumetta ei oo, mutta nokka vuotaa ja lisäsin vielä, jotta koronatesti näytti nekatiivista. Lupas, jotta saan mennä.

Kyllä vanhaki ihiminen osaa olla tyhymä!

Eileen aamulla ku isäntä lähti salille, mä otin trimmerin ja menin taas vähä nurmikon reunoja ja puskien juuria putsaten.

Kotia tultua isäntä tuumas, jotta hän on vähä ajatellu, jotta kirsikkapensas saa lähtiä ja tilalle hankitahan jotaki muuta. Kirsikkapensas on ollu alakujansa puu, mutta ku ”emäpuu” kasvimaan reunas kuoli, niin siirrettihin sen poikaasista yks alaku puutarhahan ihan vain nurmikolle. Jänikset on sen leikannu melekeen joka talavi alaha, niin jotta se teki aina vain uusia sivuhaaroja ja muistutti enämmän pientä pensasta ku puuta. Eikä keriinny ikänä kasvaa kovin suureksi, saati tuottaa kirsikoota.

Sitä uutta lähärettihin sitte ynnä ja yhyres hakemahan puutarhamyymälästä ja pääryttihin kevätatsaleahan.

Kotia tultua kaivettihin kirsikka ylähä. Tuntuu, jotta sillä oli juuristo viis kertaa vahavempi ku latvusto. Otti oikeen lujahan, jotta saatihin kaks paksuunta juurta poikki.

Sitte ku meinattihin istuttaa atsalea, niin torettihin, jotta eihän meillä oo sille sopivaa multaa. Niimpä hypättihin taas autohon ja hajettihin Tokmannilta havu- ja rodomultaa ja otettihin samalla lannootetta. Isäntä sekas vielä havupuuhaketta mullan sekahan ja lopuuksi sitä laitettihin juurellekki. Kattotahan ny, kuinka kauan me saarahan me pirettyä tuo atsalea hengis.

Istutusurakan jäläkihin päätin lähtiä vielä pyöräälemähän ja siinä kohtaa se mun tyhymyys oikeen tiivistyy. Ajattelin, jotta en laita oikiaa takkia. Jotta kyllä hupparilla tarkenoo, ku pyöräälles tuloo kumminki kuuma. Joo, tuli hikiki johonaki vaihees, mutta enimmäksensä kylymä, ku tuuli puski hupparista läpi ku tyhyjää vain.

Ehtoolla alakoo sitte kurkku tulla kipiäksi ja tänä aamuna tuntuu, jotta oon nielly kaktuksen, joka on jääny kurkkuhun kiinni. Oli pakko teherä koronatesti, ku oli sovittu, jotta meemmä Raijan kans syömähän. Testi oli nekatiivinen, joten tämä on vain ihan tyhymyyttänsä hankittu vaiva.

Yleensähän sitä on sairastunu heti, ku loma alakaa. Nyt käänsin päinvastaaseksi ja päätin sairastaa näin loman lopuksi. Paitti jotta nyt ei oo varaa ruveta sairahaksi, ku ylihuomenna alakaa työt.

Oon imeskelly kurkkutaplettia, väkeviä karamälliä, syöny hunajaa, juonu kuumaa teetä, mutta eipä nuo tunnu auttavan. Ääniki kuullostaa ainaki omihin korvihin kummallisen paksulta. Täs on ny vielä huominen päivä aikaa tropata. Jospa se siitä alakaas helepottaa.

J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti

”MUTTA IHIMISET ON PETOJA TÄÄLÄKI.”

Keskusrikospoliisin huippututkija Kari Sorjonen haluaa viettää enämmän aikaa vakavasta sairauresta toipuvan vaimonsa ja teini-ikääsen tyttärensä kans. Perhe päättää muuttaa Lappenrantahan, mihinä Sorjonen ottaa vastahan rikoskomisaarion pestin uuresta vakavien rikosten erikoosyksiköstä. Pian käy ilimi, jotta irylliseltä näyttävän rajaseurun rikokset on pääkaupungis kouliintunehelle poliisillekki kovia.

Nukkekoti on Sorjonen-rikosromaanisarijan ensimmäänen osa.

Pieni pää ja vähä mieltä

Kävääsin aamulla työmaalla. Sielä oli pari palakkajuttua, mistä pomo halus kysyä. Molemmat saatihin selevitettyä.

Mutta sitä ennen kaffiteltihin. Aijootin menoni niin, jotta koukkasin kaupasta kuivakakun joukkohoni ja toivoon, jotta saan vielä ainaki tämän kerran viettää kaffettuntia justihin näitten, tärkeeksi tullehien työkaverien kans. Keskiviikkonahan mulla tämä työsuhure loppuu ja torstaina alakaa uus.

Ruaan jäläkihin isäntä ilimootti lähtevänsä Motonettihin ja kysyy, lähärenkö mä joukkohon. Lupasin lähtiä aikani kuluksi, ku vettä satoo eikä voinu mennä pyöräälemähänkää. Käytihin Motonetis, Puuilos, Minimanis, Tokmannilla ja vielä toisellaki Tokmannilla.

Isäntä katteli jotaki tiettyä autonhoitoainetta. En eres muista, oliko pesuainetta vai vahaa. Mutta yhtäkaikki justihin sitä ei löytyny, mitä se haki. Jotaki vastaavaa kumminki.

Sitte se katteli ittellensä pyöräälykypärää. Hilu on kuulemma joka kerta kysyny salilla, mihinä sen kypärä on. 🤣 Lopuuksi se rupes ittekki miettimähän, jotta jos pyörän kans kaatuu, niin siinä kaatuu aika ylähältä, jotta päänsä saa kyllä hyvin kolhittua.

Mä oon vastustanu kypärää koko aijan, mutta ajattelin, jotta jos isäntä suostuu sellaasen laittamahan päähänsä, niin kyllä mäki. Paitti, jottei mun tarttekkaa! Siinä käytihin nimittään niin, jotta vasta viimmeeses kaupas innostuun kokeelemahan niitä päähäni ja ku oon tälläänen leuatoon ja pienipäinen, niin eipä saanukkaa leukaremmiä kiristettyä niin kiriälle ku olis tarvinnu. Remmistä loppuu säätövara. Ja pienempää kokua ei löytyny siitä mallista, minkä mä olsin kelepuuttanu.

En ny kumminkaa vielä luovuttanu sen suhteen. Kattelen, jos niitä tulis vaikka johonaki vaihees lisää. Tai jos löytyys jostaki muolta sellaanen, mikä miellyttääs silimääki.

Jos olis löytyny, niin se olis pääsny jo tänään koekäyttöhön, ku kotia tultua oli saret lakannu, niin lähärin pyöräälemähän. Piti lenkki taas suunnitella tuulen mukahan. Paitti jotta se tuuli pyörii niin, jotta oli melekeen sama, mihinkä suuntahan meni. Mutta sellaasen arviolta nelijäntoista kilometrin lenkin tein.

En tierä, kumpaako uskua: pyörän mittaria vai tuota puhelimen sovellusta. Pyörän mittari näytti vähä yli 14 km, puhelin vähä alle. Ja kotia tulles tajusin, jotta on vissihin vähä kunto parantunu ku ei enää mee niin hapoolle eikä tunnu niin vastenmieliseltä ku aluuksi. 😆 Hiki kyllä tuloo aina vain, niin jotta onkahan se kunto sittekkää mihinkää parantunu… Jotain 150 km on ny vasta mittaris. Ei varmahan tuu kovin suurta lukemaa tälle kesälle.

Ehtoopäivällä mun alakoo WhatsAppi laulaa. Ensi tuli ilimootus, jotta mun on liitetty uuren työnantajan ryhymähän. Sitte Ansku laittoo viestin, jotta hän on teheny meille kolomelle oman ryhymän, mihinkä tuloo tuohon uutehen työtehtävähän liittyvät jutut. Ja uus pomo laittoo vielä viestiä, jotta sais heirän puolestansa aloottaa jo vaikka maanantaina, jos tahtoos. Tärkiää alakaasin, mutta työsopimuslais on pykälä, joka kieltää työskentelemästä kilipaalevalle taholle niin kauan ku erellinen työsuhure on voimmas. Nyt ehtoolla oon viestitelly Raijan kans, josko keriittääs vielä näkemähän ennen ku työt alakaa. Näyttää hyvin vahavasti siltä, jotta tiistaina meemmä taas syöpööttelemähän. 🍲 Nam!

Uutta ja vanhaa

Justihin tiistaina tuumasin isännälle, jotta nyt ku lomaa on enää viikko jälijellä, niin alakaa pikkuhilijaa jänskättää. Olikahan se jo jonkimmoinen etiäänen, ku sitte eileen uus työnantaja soitti ja kysyy, onko mulla tälle päivää ohojelmaa. No ei ollu. Hän kysyy, kerkiääsinkö mä vähä palaveeraamahan, vaikka työt ei oo vielä alaannukkaa. Kyse on heilläki uuresta työstä, josta hän jo vinkkas mulle sielä tykypäiväs. Mun lisäkseni palaverihin tuli firman kaks muuta uutta työntekijää. Meistä muorostetahan tiimi, joka ynnä ja yhyres hoitaa tämän tulevan isoohkon työn.

Toimistolla sain korkian kasan käyntikorttia, mihinkä on tullu paha painovirhe. Siinä mun titteliksi on laitettu taloushallinnon asiantuntija. Asiantuntijaa musta ei kyllä kerkiä enää millää leipua, enkä mä tierä, mitä mä niillä teen, ku ei mulla oo ikänä vielä tämän elämän aikana ollu käyntikorttia jaettavaksi. 🤣 Puhelinki mulle kuulemma on jo hankittuna.

Toimistolta lähärettihin vielä asiakkahan työ koko nelijän naisen poppoo vahavistettuna liiketoimintajohtajalla. Asiakas oli nimenomaasesti toivonu saavansa tavata meirät, jokka rupiaa tätä heille torella tärkiää työtä hoitamahan.

Vaikka jännitin, niin en kumminkaa ihan kauhiasti, koska mä koin olevani ny lähinnä statisti. Toki piti vähä kertua omasta työhistoriasta ja osaamisista. (Työhistoriaa on, osaamista ei niinkää. )

Mutta onneksi ollahan Annin ja Suvin kans täs asias samalla viivalla. Työ nimittään teherähän asiakkahan omalla ohojelmalla, joka oli meille kaikille uusi. Siihen saamma asiakkahan luona peräti viikon perehrytyksen heti kesäkuus.

Kerkiän olla kaks päivää toimistolla opettelemas muita uusia ohojelmia ja palakanlaskentaa ja heti seuraavalla viikolla onki sitte jo tuo kouluutus. Ja kertauskurssi on luvas jolloonki heinäkuus. Varsinaaset työtehtävät siirtyy meille elokuus.

Vähä ennen ku mun piti lähtiä tuonne palaverihin, soitti nykyynen työnantaja ja kysyy, pääsisinkö käymähän, ku heillä on joku ongelma palakanlaskennas. Onneksi se ei ollu tulenpalavan kiiruhinen, niin lupasin mennä huomenna kattomahan, osaasinko auttaa asias.

Kristiina Harjula: Suru, jollaista en tiennyt olevan – Kertomuksia leskeydestä

Suru kyntää syvälle olemisen ytimehen, se on pelekkää sitä mitä on. Pelekkää totta. Sitä ei voi muuksi muuttaa.

Puolison menettäminen on elämän raskahimpia kokemuksia. Lesken elämä järkkyy, ja alakaa toinen aika.

Minkämoista on, ku rakkahin ei enää oo vierellä? Mistä elämälle löytyy suunnattoman ikävän keskellä mielekkyys ja suunta? Voiko surun kans päästä joskus kaveriksi? Elää etehenpäin ja seleviytyä – onko ne sama asia?

Toimittaja Kristiina Harjula jäi itte leskeksi pitkän avioliiton jäläkihin. Hänen teoksesnansa lesket kertoovat surun kohtaamisesta ja uuren elämän opettelusta. Jokahisen suru on omanlaasensa, mutta parahite leskiä ymmärtää toinen puolisonsa menettäny.

Pellilehemä on kallis pitää

Flikalla on ollu jo jonku aikaa ongelmia autonsa kans. Kevättalavella laskettelureissulta tulles siinä oli syttyny joku vikavalo, mutta se muistaakseni sammuu omia aikojansa eikä siihen kiinnitetty sen kummemmin huomiota.

Reilu kuukausi sitte auto ei ollu työpäivän jäläkihin suostunu käynnistymähän, vaan se jouruttihin vetämähän hinausauton kyyttihin ja viemähän korijaamolle. Mihinä se luonnollisesti oli käynnistyny niin ku ei mitää. Mutta ne oli arvellu, jotta sieltä on menny joku nokka-akselin asentotunnistin.

Ei vissihin sitte kumminkaa ollu se, ku lauantaina flikka lähetti vireon, ku autua veretähän taas hinurin kyyttihin. Nyt auto oli sammunu keskelle risteystä, mutta flikka oli saanu rullattua sen vielä risteyksen yli. Tällä kertaa oli tuomioksi tullu, jotta pensapumppu ja akku on sököjä. Ne kustantaas luultavasti reilut parisataa plus työt päälle.

Flikka alakaa vähitellen kypsyä, ku ei tuolla uskalla kohta enää mihinkää lähtiä, ku ei tierä, koska se jättää tien päälle. Onneksi hinauksihin niillä on joku hinausturva, jotta niistä ei oo tarvinnu maksaa.

Mulla ei oo auton kans onneksi ollu mitää murehia, mutta käytin sen tänään ns. välihuollos. Se kesti tunnin verran ja me lähärimmä sillä välin isännän kans käpyttelemähän Minimanihin. Mutta ei tullu ny ostohousuja jalakahan, niin loppujen lopuuksi päästihin kaupasta pihalle alle kolomellakympillä.

Ja isäntä tarijos vielä teen ja porkkanaleivoksen kaffilas. Sieltä mentihin kirpparille, mistä ei tarttunu joukkohon muuta ku vajaan nelijän euron avaamenperä isännälle.

Auton sai lunastaa hoirosta reilulla parillasataa. Ja ohojeestuksella, jotta tämän kesän voi vielä ajella nuolla renkahilla, mutta ens kesäksi kannattaa hankkia uuret. Kulutuspintaa oli jälijellä 4 – 4,5 mm. Lain mukahan saa ajella niin tyynni, jotta jälijellä on enää 1,6 mm, mutta ne ei oo enää kovin turvalliset. Vesiliirtovaara alakaa kuulemma olla jo näillä lukemillaki. Sitä en tohori vielä eres ajatella, mitä ne kustantaa. Mutta täälä kehitysalueella oma auto on välttämättömyys ku julukisia kulukuneuvoja näkyy lähinnä televisios. Ei täältä pääse mihinkää iliman omaa autua.

Lopuuksi käytihin vielä ruokakaupas. Kyllä täytyy sanua, jotta tällääsen päivän jäläkihin alakaa taas tuntua, jotta tilipäivähän on aiva turhan pitkä aika.

 

Perinnöjjakua

Meillä on perinnöjjako (= perinnönjako) menos. Flikka on jo aijat sitte ilimoottanu, jotta hän haluaa nuo Riihimäen Pub-klasit. Mun piti mettästää niitä roskalavalta lisääki, ku sen perintö uhkas huveta aiva olemattomihin. Nyt niitä taitaa olla aluun toistakymmentä.

Ku poika oli viimmeeksi kotona, niin ruokapöyräs mä esittelin, kuinka mun haarukasta oli yks piikki ihan vinksallansa. Siinä poika sitte tuumas, jotta jos siskoo saa ne klasit, niin hän haluaa (vääntynehistä piikiistä huolimata) nämä Hackmannin Sorsakoski-haarukat, jokka on hänen mielestänsä ne ainuat oikiat. Haarukat on torella vanhoja, ne on ollu käytös jo mun lapsuures ja luultavasti vielä palijo ennen sitäki. Niitäki on varmahan tusinan verran.

Ku toimitin flikalle, jotta poika varas nuo haarukat, niin flikkahan piti heti puolensa: hän haluaa sitte ne kruusatut (= koristellut) haarukat. Ne oon ostanu kihilalahajarahoolla 1970-luvun lopulla muistaakseni Halapa-Hallista. Niitä ei oo ku puoli tusinaa, mutta onneksi se saa nuo klasikki. 😆

Nyt on sitte lusikat – eiku haarukat – pistetty jakohon meirän huushollis. 🤣 Paitti, jotta ei me ny aiva kaikkia vielä anneta pois, jos me jonku aikaa vielä haarukootaas ittekki. Ei tarttisi aiva vielä siirtyä velliruokahan.

Sukulaasis

Ilimootin heti loman alakajaasiksi isännälle, jotta nyt mun loman aikana pitää mennä käymähän hänen velijensä ja tämän vaimon työnä, ku en eres muista koska oomma viimmeeksi käyny. Ovat muuttanehekki pari kertaa täs välis… Tänään oli vihiroonki se päivä.

Yritettihin kyläälemähän jo torstaina, mutta heille oli tulos muita vierahia, niin velijekset sopiivat keskenänsä, jotta meemmä tänään.

Ei olla vihaväliis eikä mitää. Tälle pitkälle kyläälyvälille ei oo muuta seliitystä ku saamattomuus. Muistelin, kuinka ”ennen vanhaan” (lue: yli 30 vuotta sitte), ku muksut oli pieniä, käytihin parina-kolomenaki päivänä viikos johonaki kyläälemäs. Anopilla, velijien/siskojen työnä ja joskus kaveriillaki.

Nyt ku ollahan kaharestansa ja pääsis lähtemähän heleposti, niin ei käyrä enää mihinää. Melekeen pitää piirtää rasti seinähän, ku saarahan ittemmä liikkeelle. Ei tuu nykyään mielehenkää lähtiä enää arkiehtoona töiren jäläkihin mihinkää. Ja lauantaina on kaupaskäynti ja saunoominen. Ei voi mennä kylähän. (Paitti, jotta nyt me käytihin jo eileen saunoomas.) Pyhänä mä pesen pyykkiä. Ei voi lähtiä mihinkää. Ei piisaa enää enerkia ku yhtehen asiahan päiväs.

Mutta kiva oli nähärä ja toimitella pitkästä aikaa. Kyllä me varmahan ainaki kolome tuntia istuumma kyläälemäs.