On kirijoja pirelly

Olimpa eileen kätevänä ja tein heti näin alakukuusta (?) yhyristyksen kirijanpiron pois. Ei siinä montaa tuntia menny, ku vain sai alaattua. Ja nyt on sitte hyvä mieli, ku se on tehtynä. Isäntä saa järijestää tarkastuksen ja kokouksen silloon ku parahimmaksi näköö.

Tänään mulla oli oikeen mukava päivä Raijan seuras. Aamulla kerkesin pestä konehellisen pyykkiä ja käyrä asioolla ennen ku lähärin kyläälemähän. Sillä reissulla meni sellaaset normi nelijä tuntia 😀

Sain ihanan joululahajan: samammoisen turkoosin lyhyryn, jollaasen olin ittekki ostanu aiemmin. Ehkä mä ny maltan heittää vanhat, ruosteeset lyhyryt pois puutarhasta, ku mulla on uus pari sinne. Tai sitte mä sijootan tuon uuren lyhyryn kuistille sen toisen kaveriksi. Voi olla, jotten nuota malta pihalle vierä.. Ja kaiken lisäksi sielä lyhyryn sisällä oli suklaata, mutta ennen kaikkia lahajakorttia Sinooperihin! Mun jo aiva sormet syyhyää päästä keräämähän sieltä kaikkia ihanaa! Mullahan ei askartelutarvikkehia oo ku vain nelijä loorallista, jotta kaikkia ”tosi tarpehellista” vielä puuttuu… 😉

Tänä aamuna mä – hyvin varovaasesti – kuullostelin ittiäni ja musta tuntuu vähä siltä, jotta mä haluaasin taas kirijoottaa. Siitä on varmahan yli kaks vuotta ku on viimmeeksi tuntunu tältä. Nyt pitääs vain malttaa ottaa aikaa sille ja teherä kirijootusharijootuksia, jotta pääsis taas alakuhun, ennen ku tää tunnet menöö ohi. Jos vaikka heti huomenna, ku ei ainakaa tällä tietua oo mitää ohojelmaa. Mulla pitääs olla vielä joitaki harijootuksia tuola mapis, joita oon pistäny taltehen.

Ai niin – ja sitte mulle tuli koululta viesti: ”Kutsumme kaikki tutkinnon aikavälillä 1.7.-31.12.17 suorittaneet juhlimaan valmistumista yhteiseen juhlatilaisuuteen ke 31.1.2018 klo 18-20”. Ja sitte oli linkki, mistä pääsi ilimoottautumahan. Aiva innoosnani ilimoottauruun heti. Meni se viimmeesen koulupäivän kaffitteluhetki joinki hassusti. Ei oikeen hoksattu eres moikata toisiamma tai toivotella hyviä jatkoja, ku jokahinen pelemahti siitä omille tahoollensa. Eikä likikää kaikki ollu eres paikalla. Lisäksi ku poistivat heti seuraavana päivänä sen koulun sähköpostin meirän käytöstä, niin ei saanu eres sitä kautta enää yhteyttä kehenkää. Ku en – tyhymä – hoksannu ottaa kenenkää yhteystietoja aikaasemmin. Tosin mä oon niin huono pitämähän muutenki yhteyksiä, jotta olis voinu jäärä joulun toivotuksihin joka tapaukses. Mutta olispa kiva nähärä porukoota taas ja kuulla, mitä niille kuuluu nyt.

Mainokset

Olihan vuosi!

Kelaalin täs vähä kulunutta vuotta ja totesin, jotta on ollu melekoosta vuoristorataa. On ollu niin palijo ihania asioota, jotta vieläki meinaa niistä aiva syrän pakahtua, mutta on ollu sitte niitä kurijempiaki asioota.

Niin vuoren ensimmäänen ku viimmeenenki kuukausi toi suru-uutisen, ku tammikuus kuoli enoo ja joulukuus täti. Siinä välis muutaman kuukauren sisällä meni samasta perheestä ensi täti, muutaman kuukauren päästä nuorin sisaruksista ja siitä reilu kuukausi, niin vanhin sisaruksista kuoli.

Tammikuu: loppiaasna käymmä viemäs poijan muuttokuorman sinne kurunkorpehen, mihinkä ne päätti muuttaa 😀 Työharijoottelu alakoo ja voi kuinka palijo – ja kuinka turhaan – mä sitä jännitin. Flikan työsuhure vakinaastettihin ja työtuntia tuli puolet lisää (ennen 15, nyt 30) ja siitähän mä olin enämmän ku onnellinen.

Helemikuu: sain kunnian olla mukana ystäväni tyttären vanhaantanssiis. Oi, mitä pukuja ja mitä tairokkahia tanssiesityksiä. Aiva huikiaa!

Maaliskuu: käytihin ”lapsenvahtiina” Oulus, ku nuoripari lähti laskettelureissulle. Työhaastatteluski kävin.

Toukokuu: tipahrin ansiosironnaasilta Kelan rahoolle.

Kesäkuu: koulu loppuu ja sitä juhulistettihin käymällä Apocalyptican mahtavalla keikalla. Käytihin Oulus rakentelemas aitaa ja sillä reissulla hääkuumet alakoo iskiä tosisnansa, ku löysimmä mullekki tantun. Mun puolen vuoren pituuseksi venähtäny kolomen kuukauren mittaanen kesätyö alakoo juhannuksen jäläkihin.

Heinäkuu: käytihin Lusan hallilla verestämäs tanssitaitoja häitä ajatellen.

Elokuu: tutustuttihin ensimmäästä kertaa suvun uusimpahan tulokkahasehen, Rymyhyn. Ja tanssittihin flikan ja vävypoijan häitä ❤ Tutkintotoristuski tuli.

Syyskuu: siskoonpoika ja hänen vaimonsa järijestivät yhtöhööset 100-vuotispileet, mihinä oli tosi hauskaa.

Lokakuu: enoo järijesti jännitysnäytelmän eksymällä marijastusreissullansa. Onneksi se reissu päättyy onnellisesti, kiitos pelastuskoiran.

Joulukuu: työt loppuu ja se oli samalla sekä hirmuusen huojentavaa että aharistavaa. Huojentavaa siksi, jotta sielä jouruun ponnistelemahan jaksamiseni äärirajoolla eres joten kuten pärijätäkseni. Aharistusta tietysti aiheutti työttömäksi joutuminen. ”Häjyn ei oo hyvä kuinkaa.”

Koko kevät oli aharistavaa aikaa, ku tuskaalin kouluasioota ja tutkinnon valamistumista. Niin pomon ku opettajanki pitkät sairauslomat aiheutti ylimääräästä stressiä, jota mä kyllä osaan kasata ihan ittekki. Oon varmahan ollu tosi rasittava kaikkine tuskaaluuneni. Mutta siitäki seliittihin. Lopuuksi.

Ihan kaikkista ylimmääseksi ja ihanimmaksi viimme vuorelta nostan nuo häät. Mä liikutun vieläki, ku ajattelenki niitä.

Kirijat: jos ny oikeen laskeskelin, niin oon lukenu viimme vuonna 61 kirijaa. Niistä tosin osa oli sellaasia, joittenka lukemises ei kauaa aikaa vierähtäny.

Kilometrit: pyöräälykausi jäi vähä lyhkääseksi (huhtikuusta lokakuuhun) ja sateesen kesän takia laiskaksi. Mittarihin kertyy vain vähä yli 290 kilometriä. Työn ansiosta käveltyjä kilometriä tuli vähä enämmän – reilut 1500.

Kilot: tammikuus päätettihin jättää keksien syönti, jotta saataas eres muutama kilo häiksi pois. No, jos kattotahan viimme vuoren ensimmääsen päivän lukemat ja tämän päivän lukemat, niin ei oo lähteny ku vähä yli 3 kilua. (Häiren jäläkihin on tullu jo melkeen kaks kilua takaasi. 😦 )

Tulevalta vuorelta toivon palijo vähemmän suru-uutisia. Eikä sekää olsi pahitteeksi, jos pääsis töihin. Oon kuitenki mielesnäni jo alistunu ja hyväksyny sen, jotta päivärahat tuloo tippumahan vielä sen 5%. En torellakaa usko, jotta niitä 18 tunnin työpätkiä ny alakaa yhtäkkiä putkahrella joka kolomas kuukausi ku ei niitä oo ollu tarijolla tähänkää asti. Ainut vaihtoehto on, jotta ilimoottaurun aina jollekki työkkärin viiren päivän hölynpölykurssille. Mutta en tierä, onko se sen arvoosta, luulen, jotta niis vain turhautuminen kasvaa. 

Rementikon kinkunpaisto

Meillä joulun vietto alakoo aaton aatosta, ku saatihin flikan porukka tänne. Niillä oli ollu ihan kauhia ajokeli ja matka kesti tavallista pirempähän. Olivat joutunehet vaihtamahan jopa pyyhkijän sulaat matkalla, jotta näkivät tulla.

Mentihin pihalle vastooksille niitä ja torettihin, jotta Metkun haukku kuuluu jo naapurin kohoralta asti. Se tiesi, mihinkä ollahan tulos 😀

Tarijoolin matkalaasille ensi vähä evästä ja myöhemmin illalla ne perinteesesti koristeli kuusen.

Mä puolestani valavoon kahtehen asti aamuyöllä, jotta sain pistää kinkun uunihin. Sitte menin tyytyvääsnä isännän vierehen ja Metku tuli meirän välihin.

Aamulla ylähä noustuani kurkkasin ensimmääseksi kinkkumittarihin. Se näytti +14 astetta! Ei oo torellista! Mun v-käyrä nousi alta aikayksikön sellaasihin sfääriihin, jottei oo tottakaa. Mä olin silloon yöllä tosiaan laittanu kinkun uunihin ja kääntäny ylä-/alalämpönumikan oikiahan kohtahan, mutten ollu säätäny lämpötilaa ollenkaa!

Mä en meinannu kiukultani saara ollenkaa ittiäni enää kasahan. Musta tuntuu, jotta koko joulu on pilalla ku ei ruoka ookkaa valamihina puoliltapäivin niin ku oltihin sovittu.

Ei auttanu ku pistää puurokattila eres tuleelle, jotta väki saa sitä enimpähän näläkähänsä.

Onneksi ruoka ei kuitenkaa sitte viivästyny niin maharottoman palijo, ku aluuksi pelekäsin. Kinkku oli (yli)kypsä jo ehtoopäivällä ja pääsimmä puoli kolomen aikoohin syömähän. Väki tais olla näläkäästä, ku ruoka maistuu ähkyhyn asti.

Sitä ähkyä hetken sulattelimma, ennen ku lähärimmä hautausmaalle viemähän kynttilöötä. Laitettihin lähties sauna lämpiämähän, jotta päästähän kotia tultua lämmittelöhön. Mutta nyt oli poikkeuksellisen komia ilima jouluaattona. Ei tuullu eikä ollu paukkupakkaanen. Hautausmaalla oli palijo väkiä ja kynttilät loisti komiasti pimiäs.

Saunoomisen jäläkihin meillä oli vielä hyvääsesti aikaa ennen ku poijan porukka tuli. Koiran lisäksi olivat ottanehet kissinki joukkohon. Se ei oo koskaa ennen käyny meillä. Harmi vain, jotta Metku ei osaa suhtautua muihin elikoohin ja niin Rymy ja Mortti jouruttihin pitämähän poijan puolella ku Metku vietti joulunsa meirän kans. Se oliki ihan villinä taas lahajapaketiista 😀 Ja kun se haukkuu innoosnansa niitten perähän, niin Rymy vastas poijan puolelta. Metku kuunteli, muttei hoksannu – tai ei keriinny piitata (= ehtinyt välittää) – jotta mistä se ääni tuloo.

Mä sain enämmän lahajoja ku osasin orottaakkaa. Kaikkista eniten yllätti ehkä työpaikasta saatu paketti. Sielä oli takki – ihan oikia ulukoolutakki – pari puista tonttua ja Teknoksen tölökillinen Fazerin sinisiä. Flikalta tuli kosmetiikkatuottehia ihon- ja hiustenhoitohon. Isännänki lahaja yllätti. Se oli ostanu mulle Fiskarsin pitkävartiset ruohosakset. Ku olin töis tutustunu niihin, niin mainittin joskus, jotta sitte ku mä lakkaan köyhtymästä, niin hankin sellaaset. Ilimeesesti se ainaki joskus kuunteloo mua! Ja uskoo, jotten mä lakkaa köyhtymästä… Nyt vain pitää orottaa kovin kauan, ennen ku pääsen testaamahan niitä.

Johonaki vaihees se mun kinkkukiukkuniki oli haihtunu eikä kenenkää aatto tuntunu mennehen pilalle vaikka muori tössiiki kinkunpaiston.

Flikka oli työkaveriillensa ilimoottanu, jotta hän aikoo olla koko joulun pyjamas. Ja niin se taisi ollakki. Joulupäivä meillä on perinteesesti muutenki ollu pyjamapäivä. Ei oo käyty mihinää, ollahan oltu vain ja nautiskeltu olostamma ja toistemma seurasta.

Tapaninpäivänä flikan väki lähti jo kotua kohti. Se on aina yhtä haikiaa. Flikka olis vielä halunnu lykätä lähtyä, mutta vävypoijalle iski kotoikävä.

Rymylle ja Mortille se sen sijahan oli mukava asia, ku Metkun lähärettyä niille aukeni ovi meirän puolelle. Se tiesi lisää tutkittavaa ja nuuskutettavaa sekä kaks paria lisärapsutuskäsiä. Rymy on aina kaikkien kaveri heti, mutta Mortilta kesti hetken aikaa totutella niin meihin ku huushollihinki. Mutta kyllä meistäki tuli kaverit. 🙂

Melekeen saatihin kaikki jouluruaat tuhottua, mutta eileen iski kyllästyminen. Keitin pernoja ja tein jauhelihasoosin. Hyvin maistuu kaikille. Tänään keitin makkarasoppaa, ku poijanki porukka lähti ajelemahan kotua kohti. Talavinen maisema on kutistumas tosi ikäväksi flossakoksi (= loskaksi), ku pari päivää on ollu plussan puolella ja tänään ripotteli vielä vettäki. Olivat kumminki päässehet turvallisesti perille.

Yhyren työpaikkahakemuksen oon teheny toissapäivänä ja yhyrestä tuli tänään hylyky. 

Hilijentyminen joulunviettohon

No niin, nyt on työrupiama ohitte. Sain aamulla sen kassanki toimimahan, niin jotta siitä jäi oikeen hyvä fiilis.

Aika hilijaasta oli asiakkahien suhteen. Yhyren kuorman purkasin ja hyllytin ja jotaki pientä myin muutamille asiakkahille. Ja neuvoon työkaveria yhyren sähköpostin lähettämises.

Läksiäästarijooluksi vein minttusuklaarahkakakun.

Ennen töihin lähtyä oli vähä haikia olo, mutta kun oon koko aijan tienny, jotta oon vain määräaikaanen, niin siihen on asennootunu sillä lailla, jottei se teheny niin kipiää ku vakityöstä pois jääminen. Ei tarvinnu vesistellä. 🙂 Lähetin jo työtoristuksenki työkkärihin. Pitää vielä ens viikolla varmistaa, jotta piisaako (= riittääkö) se vai pitääkö sinne lähtiä oikeen käymähän.

Huomenna me saamma flikan porukan tänne ja myöhään aattoehtoolla tuloo poijan porukka. Mä pysyn pois konehelta niin kauan kun saan nauttia niitten seurasta. Sen takia toivotan jo täs vaihees teille

oikeen ihanaa joulun aikaa.

Hauskat satavuotispileet :D

Käytihin jo perijantaiehtoolla saunas, ku lauantaina meillä oli tieros satavuotisjuhulat. Siskoon poika ja vaimonsa viettivät yhteesiä viiskymppisiä ja meirät oli kutsuttu mukahan. Flikanki oli tarkootus tulla, mutta se tuli pahimmooksi kipiäksi. Kuumetta oli ylimmillänsä 39,5 ja tulehrusarvot huiteli 260:s. Joutuu vielä eileen käymähän OYSsis kontrollis. Onneksi lääkkehet oli alaannu puremahan ja kuumet oli laskenu 37,5:een ja tulehrusarvokki oli lähteny laskuhun. Poika ei ollu tulos, kun se ny justihin viimme viikonloppuna oli täälä päin. Niimpä me sitte mentihin isännän kans kaharestansa.

Juhulat järijestettihin kunnan leirikeskukses, ku niillä oli palijo pitkänmatkalaasia vierahia, niin sielä oli myös majootusmaharollisuus. Osa vierahista oli tullu jo perijantaina. Suurimmaksi osaksi kutsutut oli heirän kaveriporukkaansa, meitä sukulaasia oli vähemmän. Tuntuu siis torella hienolta, jotta me kuuluumma kutsuttujen joukkohon.

Isäntäväki sielä puuhasteli vielä valamistelujen kans, joten me mentihin pihalle kattelemahan, ketä sielä oli. Siskoonflikka ainaki perheenensä. Oli mukavaa nähärä niitäki pitkästä aikaa. Tai Ninnuhan oli toki flikan häis, jotta sielä nähtihin. Menin vähä hämilleni, ku Ninnun mies sanoo heti halates, jotta ”Kiva tukka”. Hoksasin mä sentäs kiittää, vaikka olin kotua lähties kattonu, jotta alakaa taas olla niin surkia näky, ku on juurikasvua ja muutenki se oli aiva räjähtänehen näköönen, vaikka mä yritin sitä muka kihartaa. Olin jo mielesnäni päättäny, jotta nyt tämän ikääseltä alakaa tää shokkifärivaihet olla ohi ja pitää siirtyä hillityympihin färiihin. Nymmä sitte mietiin, jotta olikahan se M. tosisnansa. Pitääskö mun sittekki pitää tämä ”luukki”.

Kaikkista hauskinta illan mittahan oli varmahan ne kisat, mitä sielä järijestettihin. Minäki osallistuun innolla – ja ihan selevin päin, vaikka mä en ollu hoksannu laittaa ”urheeluvarustehia”, vaan mulla oli korkkarit ja trenssi. Olis ollu fiksua laittaa lenkkarit ja tuulipuvun takki. Mietiin, jotta ehkä sitä ei enää tällä ikää ota ittiänsä niin vakavasti. Nuorempana mua ei varmahan olsi saanu osallistumahan mihinkää tuollaasehen.

Ensi oli joukkuelajit. Isäntäpari valitti nelijä kapteenia, jokka puolestansa valitti kolome pelaajaa omihin joukkueehinsa. Isäntä valittihin yhyreksi kapteeniksi ja se valitti sitte mun omahan joukkueehinsa. Mä vielä varmistin, jotta haluaako se hävitä, kun se mun valitti. Mutta totuus oli, jotta me tunnettihin niin vähä väkiä sieltä, jottei sillä ollu palijo valinnanvaraa. 😀

Kysees oli kuusottelu. Ensimmäänen laji oli vauhritoon pituushyppy viestityylillä. Ensimmäänen hyppäs viivalta ja toinen jatkoo käsivarren mitan päästä siitä, mihinkä ensimmäänen pääsi.

Seuraavaksi oli vuoros kalijatölökkien kaato. Kolome eri ”asetta” ja kolome panosta/ase. Ensimmääsenä oli ritsa värikuulapanoksilla. Oli muuten yllättävän vaikiaa! Toisena oli puhallusputki ja kolomantena värikuula-ase. Hitsi, että ne oli hauskoja!

Ammunnan jäläkihin siirryttihin keihäänheittohon. Hammastikuulla. Ja taas viestiperiaatteella. Ensimmäänen heitti viivalta ja toinen jatkoo siitä, mihinkä ensimmääsen tikku lensi. Tyyli oli vapaa, mutta näpäytystekniikka oli kielletty. Tiina (toisesta joukkuehesta) oli sitä mieltä, jotta keihähänheitos karijaasu on tärkeentä. Heittonsa – ja karijaasunsa – jäläkihin se tosin oli sitä mieltä, jotta se ei sittekkää tainnu olla se toimivin tekniikka. 😀 

Viimmeenen laji oli ”moukarinheitto” eli tarkkuusheittua superlonisilla softispalloolla. Kolome eri maalia, joista sai eri määrän pisteetä. Ei sitte osunu ensimmäänenkää pallo. 😀

Välillä paistoo aurinko, välillä tuli tuulenpuuskia ja tihuutti vettä, mutta ihime kyllä, ei tullu mielehenkää mennä sisälle. Niin hauskaa oli.

Sisälle mentihin vasta siinä vaihees, ku siskoonpoika ilimootti, jotta on ruoka-aika. Oli lohikiusausta, kinkkukiusausta, kaharenmoista salaattia ja kaharenmoista leipää. Oli niin hyvää, jotta piti oikeen santsata.

Sulateltihin hetki ruokaa ennen ku kisaalut jatkuu. Viimmeenen kisa oli yksilölaji: puhallusputkitikka. Se tuntuu olevan mun laji. Samoon ku se värikuulapyssy. Olis teheny mieli leikkiä niillä vähä pirempähänki. 😀 Mutta siinä vaihees satoo jo niin reippahasti, jotta puhallettihin vain yks kierros ja mentihin kakkukaffeelle. Yks sun toinen kävi kuvaamas kakkua ja munki piti mennä uteliaasuuttani kattomahan, jotta mitä ihimeellistä siinä on. Siinä oli valokuva synttärisankariista ja teksti H&H 100. Pitihän munki sitte ottaa siitä kuva niin kauan ku se oli vielä kokonaanen. Hyvää oli ja lusikkaleivät aiva suli suuhun! Nam!

Kaffittelun jäläkihin oli kisatulosten julukaasu ja palakintojenjako. Meirän joukkue sijoottuu pronssille. Palakinnoksi saimma Autot-suklaapatukkapaketit. 😀 Yksilökisas mä sijootuun kolomanneksi ja sain Kawasaki-lippiksen. 😀

Loppuehtoo meni yleesen seurustelun merkiis. Saunahan ja uimahanki olis pääsny, mutta mä en oo koskaa piitannu mennä saunoomahan vierahien ihimisten kans. Niimpä me seurusteltihin muitten vierahien kans seki aika. Sielä oli mm. yks kaukaanen sukulaanen (oliskahan pikkuserkku), jonka kans en oo ollu tekemisis sitte lapsuusaikojen. Silloonki aika vähä, mutta kyllä mä muistan, jotta me oomma äiteen kans käyny niillä kyläs usiammanki kerran.

Isäntäpari tarijos vielä iltapalaaki: oli pikkupitsoja ja salaattia. Minkä vaivan ne olikaa nähänehet eikä tuollaasten kestien järijestäminen aiva ilimaastakaa ollu. Mutta kyllä me söimmäki! Aiva oli mahannahka pinkiänä iltapalan jäläkihin.

Lahajoja oli monenmoisia, mutta yllättäen aika palijo nestepitoosia 😀 Mun kortti sai kehuja.

Kellonympärystä sielä meni, niin jotta hujahti vain. Lähärettihin ennen puoltapäivää ja kotona oltihin puoliltaöin. Mukavaa oli! Isoo kiitos H&H!

Työperäänen sairaus

Mä epäälen sairastuneheni työperääsesti. Työmaalla on omistajapariskunta ollu flunssas ja tällä viikolla toinen vakinaasista työntekijööstä. Nyt mulla on kurkku kipiä, mä yskin ja präiskin (=aivastelen) ja nokka vuotaa.

Mä ehkä saatoon vähä eresauttaa sitä, ku tänään on ollu oikeen komia päivä ja ajattelin harrastaa hyötyliikuntaa. Lähärin polokupyörällä viemähän siskoonflikan syntymäpäivälahajaa postihin. Sillä reissulla kurkku tuli kipiäksi, ku kotomatkalla oli kylymä vastatuuli. En ollu eres mihinää puolipukees, vaan mulla oli kyllä pitkähiaanen paita ja takkiki yllä, mutta siitä huolimata ny karvasteloo (= kirvelee) kurkkua. No, jonsei kuumet nouse (niin ku ei yleensä nouse), niin meen huomenna tartuttamahan toisen vakinaasen työntekijän ja työharijoottelijan ja liuran asiakkahia… Jotaki kertonee mun olosta se, jotta minä, joka inhuan hunajaa, oon jo sitäki ottanu.

Eileen mulla sitä vastoon oli tosi hauska päivä. Siskoonpoika ja vaimonsa pitävät yhtöhööset 50-vuotispileet parin viikon päästä ja mä sain omasta mielestäni aiva mahtavan irean niin korttihin ku lahajahanki. Korttitarvikkehia mulla on monta loorallista, mutta justihin sellaasia ei luonnollisestikkaa löytyny, mitä olsin ny tarvinnu. Niimpä niitä piti lähtiä aiva kaupungista asti hakemahan, ku sielä on lähin askartelutarvikeliike. Samalla reissulla hajettihin myöski lahaja – tai osa siitä, osan oon jo hankkinu aiemmin. Vielä puuttuu yks juttu, mutta sen mä saan luultavasti hankittua huomenna töistä.

Kummpoika oli morsmaikkunsa kans kotonansa tämän viikonlopun. Sillä oli eileen syntymäpäivä ja kun se harrastaa viskejä, niin hajettihin viskipullo lahajaksi. Minä suurena viskiasiantuntijana valittin sen, mihinä oli komeen pullo. 😀 Ehtoopäivällä käytihin kakkukaffeella. Tää on ny siis aiva yhtä juhulaa.

Tänä aamuna alakasin askartelemahan sitä korttia ja kasaamahan lahajaa. Sen puuttuvan osan takia en saanu sitä vielä valamihiksi asti. Mutta hauskaa mulla oli. Tuollaanen värkkääminen on tosi mukavaa silloon, ku tietää tarkasti, mitä haluaa antaa, mutta jos pitää väkisin keksiä, niin silloon lahajasta – ja sen hankkimisestaki – puuttuu hauskuus. 

Hääpäivä 12.8.2017

Aamusella mun piti leikata poijan pää klaniksi (= kaljuksi) – tai no, jäi siihen ehkä millin sänki, ku konehella verettihin.

Mulla ittelläni oli aika kampauksehen ja meikkihin klo 11.00. Ne tehtihin flikan työpaikalla. Morsiamen kampauksen ja meikin teki sen entinen työkaveri teatterilta ja ne tehtihin hotellilla. Poika vei mun kaupungille, ku en itte tohori ajaa omaa kirkonkylää isoommis paikoos. Kampaaja kysyy, onko mulla toivomuksia. Mä pyysin, jottei laitettaasi hiuksia kovin päätä myören, ku mulla on suhteellisen pieni pää ja se tanttu oli kumminki melekoosen runsas. Mutta kampaaja käsitti vissihin justihin päinvastoon: tukka oli ku nuoltu sivuulta, vain päälaelle se rakensi jonku ihime möykyn ja loput hiukset se solomus joinki takaraivolle. No, emmä sitte enää keherannu sanua, jotta teeppäs uusiksi.

Meikkiki tuntuu ihan klovnin naamarilta, vaikka meikkaanki lähes päivittään. Mutta sitä laitettihin niin runsahasti ja niin näkyvästi, jotta en meinannu tunnistaa ittiäni. Toki täytyy myöntää, jotta silimät eroottuu ihan toisella lailla ku tavallisesti.

Poika haki mun pois kaupungilta. Söin hätääsesti ja alakasin pukeutumahan. Oli puhet, jotta meemmä kolomen mais hääpaikalle ku kuvaaja tuloo sinne. Mutta ne oliki löytäny jonku toisen kuvauspaikan ja kävivät ottamas kuvat sielä.

Cateringin naiset toi ruaat ja ensimmääsiä vierahia alakoo ilimestyä pihamaalle ennen hääparia. Tuomari tuli jo hyvis aijoon paikalle – onneksi, sillä siinä kohtaa tuli klassinen ”Sormukset hukas” -kohtaus. Ne oli ollu sormis vielä kuvauksis, mutta mihinä ne on ny? Kaikki mukana ollehet kassit pengoottihin, samoon sulhasen taskut. Ei mihinää! Niitä käytihin kattelemas jo pihaltaki. Sitte ne muisti, jotta kuskina ollu kaaso oli joutunu tekemähän johonaki kohtaa äkkijarrutuksen ja epäälivät, jotta sormuskotelo on silloon lentäny kassista. Mutta auto oli viety jo hotellin parkkihin. Ei muuta ku kaaso autolla sinne ja päivä oli pelastettu, ku sormukset oli löytyny autosta penkin alta. Ja niin päästihin tekemähän kihilaparista avioparia.

Vihkiminen tapahtuu ulukosalla vaahteran alla. Oli kuulemma kesän siihen asti kaunehin ja lämpöösin päivä. Kaasot ja bestmanit oli rakentanu harsosta ja kangasruusuusta käytävän, mitä pitki isäntä talutti flikkansa miehelähän. Mä osasin kyllä orottaa, jotta liikutun, mutta en sitä, kuinka vuolahasti mä lopuuksiki itkin. Onnenkyyneliä onneksi.

Siinä ulukona jo otettihin ensimmääset halaukset ja onnentoivotukset vastahan ja sen jäläkihin vielä asettauruttihin rivihin hääpaikan ovensuuhun ja saatihin taas monen monet halaukset ja onnittelut.

Siitä siirryttihin pöytihin ja bestman/seremoniamestari kertoo illan kuluusta. Vävypoika oli löytäny jostaki muovisen megafonin, josta kuuluu ”Ole, ole, ole, ole!”. Sillä ilimootettihin aina, ku jotaki tapahtuu ja väki haluttihin koolle. Hyvin oli tottelevaasia vierahia. Ku kutsuääni raikas markilla, niin väki tuli aika ripiästi paikalle.

Vihkimisen jäläkihin päästihin syömähän. Oli monenmoista salaattia, tuulihattuja paahtopaistitäyttehellä, minicroissantteja kasvistäyttehellä, kermapernoja, härkää punaviinikastikkehes, juotavaksi mehua, maitua, olutta, vettä, viiniä. Ja sitte oli erikoosruokavaliot vielä eriksensä: kaikki oli laktoositoonta, mutta lisäksi oli kasvisruokia, mairottomia ja gluteenittomia.

Pöytihin oli jaettu valamihiksi hääbingolapot, tietovisalapot ja salatehtäviä. Niitä siinä sitte täytettihin ja suoritettihin ehtoon mittahan. Meirän pöytä muuten voitti tietovisan, ku oli nelijä pöytää, johona oli samat pisteet ja sitte heitettihin kehihin lisäkysymys, johonka mä tiesin oikian vastauksen. Palakinnoksi saatihin mennä hakemahan kakkua heti hääparin jäläkihin (niin ku oltaas saatu muutenki 😀 ).

Kaffeen kans oli suklaa-vadelmakakkua, kinuskipaloja ja lusikkaleipiä. Kakunleikkaukses oli ilimiselevää, kumpiko kerkiää polokaasta jalakaa ensi. (Iliman sitäki olis ollu selevää, kuka sielä huushollis määrää kaapin paikan. 😀 – Ja se ei oo välttämätä isäntä, ainakaa joka asias.)

Ja sitte! Kaffeen jäläkihin oli se mun puheeni. Mä olin etukätehen hermoollu sitä enämmän ku itte siinä tilantehes. Sielä oli niin hyvä fiilis ja mahtavaa porukkaa, jotta selevisin siitä (luultavasti) kunnialla. Mähän puhuun murtehella. Ihan jo senki takia, jotta se on mulle luontevinta.

Sain jäläkihinpäin kiitosta monelta. Oli kuulemma koskettava ja ”mun ja flikan näköönen”. Muutama aikuunen mieski tuli sanomahan, jotta silimäkuluma kostuu. Flikan kaveriilta tuli kiitosta – ja vävyki sanoo, jotta oli koskettava puhet. Pari ihimistä tuli kiittelemähän murretta. Heillä oli kummallaki sukujuuria täälä suunnalla ja sanoovat, jotta oli niin kotoosaa ja mukavaa kuulla tuttua puhetta.

Mun jäläkihin puhuu sulhasen äitee ja sitte molemmat bestmanit ja viimmeeksi kaasot luki runon.

Häävalssi oli niin ihana, jotta vieläki menöö käsivarret kananlihalle, ku ajattelen. Eikä vain musiikki vaan se, jotta ne oli teheny alootuksehen oikeen koreokrafian, vaikka vävy ei oo koskaa aikaasemmin tanssinu. Eivät tosin tanssinehet ihan koko kappalesta, kun se on niin pitkä, vaan se pätkäästihin vähä ennen puoltaväliä, mihinä tuloo sellaanen sopiva tauko.

Ei mun kuulkaa vieläkää piisaa sanat kertomahan miltä musta oikiasti tuntuu – ihan käsittämättömän ylypiä, onnellinen, liikuttunu ja rakastava olo.

Isän ja tyttären valssiksi flikka oli valinnu Janne Raappanan Kaksi onnellista, mihinä on mun mielestäni aiva mielettömän osuvat sanat. Vävypoika ei ollu luvannu tanssia muitten ku vaimonsa kans, niin hänen isänsä tuli sitte hakemahan mua valssille.

Nää valssit tuli nauhalta, mutta myöhemmin esiintyy akustisesti hääparin kaverit, kaksoospoijat kaharen kitaran kans. Aiva mahtavaa musiikkia ja torella hyviä laulajia!

Häis oli myös ryöstö. Ei perinteenen morsiamen ryöstö, vaan boolin ryöstö. 😀 Saaraksensa boolin tarijolle, hääparin piti laatia runo, johon sisältyy heille valamihiksi annettuja sanoja. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Seleviytyyvät tehtävästä kunnialla ja boolitonkka tuotihin baaritiskille.

Ehtoommalla oli vielä iltapala, jonka nuorten kaveri oli valamistanu: tortillalättyjä, bbq-possua, kasvishöystöä ja salaattia.

Musta tuntuu, jottemmä muista puoliakaa, ku päällimmääsenä on vain se, jotta ihanaa oli. Oli hyvä tunnelma ja kaikki oli jotenki niin hyvin ku olla voi.

Tantustaki sain kehuja, vaikka mä ny jäläkihinpäin valokuvista oon tullu siihen tuloksehen, jotta se oli loppujen lopuuksi aiva väärä valinta. Tanttu ittesnänsä on toki ihana, mutta ei se kyllä mun yllä ollu eruksensa. Kuvista havaattin vasta senki, kuinka hirviät allit mulla on. (Miksemmä nähäny niitä peilistä?) Tämän ikääsenä ja kokoosena ei saisi ikänä enää näyttäytyä julukisesti hiattomas vaattehes. Saati niin avonaases, kun se mun tanttuni oli. Näytti aika mauttomalta.

Saimma flikan kans myös kuulla monelta, jotta ei tarvinnu arvaalla, kuka on morsiamen äitee. No ei kai, ku olin aiva ylitällätty ja muutenki varmasti oli selevää, jotta ollahan samaa porukkaa. Yhyrennäköösyyttä minen meistä löyrä, ku flikka on niin kaunis. Ehkä se, jotta meillä oli kummallaki punaanen tukka. Flikalla vain tummeet ku mulla. (Eikä kummankaa färi oo aito.)

Ihanaa oli, että kutsutuusta melekeen kaikki oli tullu paikalle. Erityysmaininnan ansaattovat pitkämatkalaaset Helsingistä, Turuusta ja täältä Pohojammaalta. Aiva ihanaa, jotta niin moni halus tulla meirän kans juhulimahan! Ykski flikan lapsuusaikaanen kaveri oli lähteny junaalemahan Helsingistä asti vain ehtiäksensä olla muutaman tunnin paikalla. Ja aiva erityysesti haluan mainita sulhasen paapan, joka jaksoo hyvin olla mukana nuorten juhulas. Aiva ihastuttava vanhaherra.

Mä oon koko viikon yrittäny kirijoottaa tätä sepustustani pätkittään, mutta tuntuu, jotta kaikki on vielä suloosena sekamelskana mieles enkä mä saa niitä oikeen järijestyksehen. Mä uskon, jotta aijan kans tuloo jatkuvasti uusia välähryksiä ja muistoja, jokka nousoo pintahan.

Ai niin – ennen varsinaasta puhetta pirin pienen alustuksen ja siinä yhteyres mä pistin pöyrälle nipun A4-arkkia ja pöntöllisen lyijykyniä. Esitin toivomuksen, jotta jokahinen jättääs jonku tervehryksen nuorelleparille ja lupasin, jotta kynät saa pitää muistona, ku olin ne ihan sitä varte valamistellu: olin hopiatussilla kirijoottanu joka kynähän nuorten nimet ja hääpäivän. Tosin siinä käytihin niin, jotta se hopiatussi ei pysynykkää kynän muovises pinnas sellaasnansa, vaan jouruun vielä vetämähän spraylakkaa päälle varmahan ainaki viis kerrosta.

Puheen olin tulostanu hopianfäriselle paperille ja laittanu mustahan kansiohon, jonka olin koristellu hopianfärisillä tingeltangeliilla. Sen annoon nuorille puheeni jäläkihin. Saivat sinne kerätä sitte ne paperit, jokka hääväki niille taiteeli. Ilahruttavan moni otti haastehen vastahan ja kansion välihin kertyy illan mittahan paksu pinkka paperia. Flikka tuumaski, jotta voi ku heillä tuloo olemahan hauskaa, kun he lujeskeloo niitä.

Loppuehtoolla oli vielä bestmanien ja kaasojen tekemät filimit kummanki polttariista. Niittenki kans oli nähty oikiasti vaivaa. Oli tekstitystä ja tehostehia ja tapahtumihin sopivaa musiikkia. Aiva ihanaa ja taitavaa porukkaa!

Mä olsin tärkiää jatkanu nuorten kans vaikka aamuhun asti, mutta oli pakko ottaa järki kätehen ja ajatella seuraavan päivän kotomatkaa. Niimpä me pitkämatkalaaset lähärimmä puoli kaharen mais kämpille ja Metkua pissattamahan. Yks kaasoosta kävi jo aiemmin käyttämäs sitä pihalla, jottei sen raukan tarvinnu koko pitkää päivää olla jalaat ristis. Kaharen mais yöllä oltihin perillä ja ku muut meni maata, mä purkasin kolomehen asti kampaustani… Käsivarret oli ku tules, ku yritin saara pinnoja (= pinnejä) irti hiuksista, jokka oli jäykistetty kaiken mailman tökötiillä aiva rautalangaksi niin jottei harijakaa meinannu mennä läpi.

Mutta kyllä täytyy tunnustaa, jotta seki tuntuu ihanalta, ku sai riisua juhulataminehet yltänsä. Vaihroon jo juhulapaikalla matalakantaaset kengät jalakoohini, ku näin morsiamenki tekevän niin. 😀 Jonku verran nimittään tanssittihin ja silloon mulla oli vielä korkiakantaaset kengät jaloos. Mutta aika hyvin kumminki pärijäsin niilläki, vaikken oo aikoohin käyttänykkää korkkaria.

Tästä tuli kaiken kaikkiastansa maharottoman pitkä vuoratus, epäjohoronmukaanen ja hyppivä, mutta emmä ny justihin saa parempaakaa aikahan.

On vain niin äärettömän hieno fiilis! Täälä on siis yks torella onnellinen appimuori. 🙂

Nyt tuntuu melekeen syylliseltä olla näin onnellinen, ku lujeskeloo uutisia Turuun tapahtumista. 😦