Kertarysäyksellä

Joskus kiirus on hyvästä. Niinku esimerkiksi näyttöjen kasaamises…

Mä nimittään tiistaina kysyyn opettajalta, jotta pitääkö mulla olla perijantaiksi muuta valamihina ku se tilinpäätöksen näyttö. Se totes, jotta hän oletti, jotta kaikki näytöt on jo valamihina arviootaviksi. Mutta ku ei ollu. Paitti se palakanlaskenta.

Siinä oli tullu joku informaantiokatkos, ku ne oli pomon kans siitä sopinu. Mä kumminki räknäsin (= laskin), jotta jos pistän isoon pyörän päälle, niin mulla on maharollisuus urakoora kaikki täksi päiväksi, jos vain pomolla on aikaa ne tarkastaa. Ku seuraava maharollinen näyttöpäivä olis ollu kaharen viikon päästä enkä mä millää olsi enää halunnu venyttää tätä asiaa ku mä kyllä palijo oon sitä stressannu.

Pomo piti vapaapäivän keskiviikkona, joten en saanu häneltä kysyttyä, mutta päätin, jotta musta ei ainakaa jää kiinni, jotteiko olsi näytöt valamihina. Mä sain ku sainki ne tehtyä ja ku kävin eileen aamulla pomon juttusilla, niin se oli samaa mieltä, jottei enää venytetä tätä, vaan hän kattoo ne vielä ehtoolla töiren jäläkihin.

Sovittihin, jotta mä meen tänään puoli kahareksaksi töihin, niin keriitähän käyrä ne läpi ennen ku opettaja tuloo puoli yhyreksältä. Olin konehella vielä muokkaamas haastehakemuksen asettelua, ku opettaja jo tuli.

Näyttöjä käytihin kohta kohoralta läpi, opettaja esitti kysymyksiä mulle ja pomolle ja kyseli pomon arvioota ja kommenttia. Sen palauttehen opettaja mulle antoo, minkä moni teistäki: ”Sun pitää uskoa ittees, koska sä kyllä osaat.” Sitte tosin totesivat ku yhyrestä suusta, jotta kyllähän se ittevarmuus ja luotto omahan osaamisehen tuloo aijan myötä sen tekemisen kautta.

Sain hyvää palautetta myös siitä, ku olin teheny kirijalliset selevitykset jokaasesta tekemästäni näytöstä ja niitten työvaiheesta. Ovat kuulemma hyvä lisä sinne näyttöpaperiihin. Ja toimiivat jatkos tarvittaes myös ohojeestuksena niin ittelle ku ehkä muillekki.

Ku näytöt oli kaikki läpikäyty yhyres, mun ajettihin pihalle, jotta saivat pomo ja opettaja jutella kaharen kesken ja keskustella siitä, kattoovakko he mun näytöt ja osaamisen riittäviksi tutkinnon saamiseksi.

Mä olin ku tulisilla hiilillä, mutta onneksi hoksasin, jotta mähän voin sillä välin vaikka mapittaa tosittehia. Ei mun kumminkaa kovin kauaa tarvinnu orottaa, ku opettaja tuli hakemahan mua takaasi.

Se kielsi mua menemästä istumahan, koska hän halus halata ja onnitella mua tutkinnon suorittamisesta. 🙂 Ja onnitteli myös työpaikasta. Pomo oli kertonu palakkaavansa mut. Totesimma kaikki, jotta siinä kohtaa, ku sain tuon harijoottelupaikan, niin kaikki loksahti kohorallensa niin ku ennalta sovitusti. Pomo tarvitti kipiästi työntekijää, mä olin vailla harijoottelupaikkaa ja opettaja uskalsi suositella mua pomolle. Ja nyt on kaikki järijestymäs parahin päin kaikkien kannalta.

Opettaja lupas kysellä vielä työkkäristä, voinko mä saara paperit pihalle jo aikaasemmin, ku kerta näytöt on suoritettu ja pääsisin aloottamahan oikees töis. Mutta ei täs ny enää oo muutenkaa ku kaks ja puoli viikkua koko koulun loppumisehen, jotta aiva hyvin mä jouran sen aikaa olemahan vielä harijoottelijan tittelillä.

Kovasti pomo jo puhuu työsopimuksen teosta, sähköpostista, tunnuksista tulorekisterihin ja kaikesta, mitä pitää teherä, ku mä oikiasti alootan työt.

Voittako uskua, jotta mä oon niin valtavan helepottunu ja niin valtavan onnellinen, jotten meinaa oikeen mahtua olemahan kuinkaa päin?

Paitti jotta välillä vieläki ihimetyttää, jotta onko tämä oikiasti totta. Kyllä on ihana tunne aloottaa viikonloppu näin onnellisis fiiliksis!

Mainokset

Joulu pois -siivot

Koska huomenna on työ(harijoottelu)päivä, niin päätin jo tänään siivota joulun pois.

Yks krapina vain kuuluu ku keräsin kuusesta koristehia pois. Varmahan puolitoista kiloa hakoja (= neulasia) oli sen operaation seurauksena laattialla. Tulipahan sitte samalla imurootua laattiat.

Huusholli näytti joulukoristehien riisumisen jäläkihin melekeen kolokolta. Eikähän siihenki taas silimä totu.

Pyykkäri teki puhurasta jäläkiä sillä välin ku mä siivoolin.

Ruaan jäläkihin alakasin tekemähän kahta viimmeestä näyttösuunnitelmaa. Ne oli mulla jo alustavasti kirijootettuna, mutta kummasti mä sain vieläki kulumahan varmahan kolomisen tuntia niitten kans, ennen ku ne oli mun mielestä kelevollisia lähetettäväksi opettajalle. 

Aamiaanen kynttilänvalos

Tuli jatkettua kynttiläaamiaasia vielä tänäänki. Tosin enämmän pakosta ku omasta taharosta.

Oli myräkkä katkoonu sähköt yhyren jäläkihin yöllä eikä niitä ollu vielä aamullakaa ku ylähä noustihin. Sähkölaitos oli varoottanu ehtoolla katkoksista ja sen takia oli puhelimes herätys. Ei tosin tarvittu sitä, ku herättihin jo ennemmin.

Tupa oli menny yön aikana aika kalasiaksi (= viileäksi) ja kerranki isäntä oli se, joka meillä sytytteli tuikkuja ja kynttilöötä. Se ei olsi varmahan eres löytäny niitä, jonsei ne ny sattumoosin olsi vielä joulun jäliiltä esillä. Lisäksi suunnistettihin kännykän ja taskulampun valos.

Oli se vähä ankiaa, ku ei totuttuhun tapahan saanukkaa aamuteetä. Söin vain voileivän ja join mehua päälle. Isäntä halus kaffeja ja se lähti puoli seittemän mais abc:lle sitä juomahan.

Sähkölaitoksen autot ajoo meirän pihahan ja siitä kartanon (= ulkorakennuksen) taakse pellolle. Pian sen jäläkihin räpsähti sähköt päälle, mutta selevästikkää ei kaikki ollu vielä ihan kunnos, ku osa lampuusta joko räpsyy tai paloo hyvin himmiästi tai ei palanu ollenkaa. Kellorarioki soi, muttei näyttäny kellonaikaa. Pakastin ja jääkaappi pysyy vielä ihan hilijaa ja vähä hirvitti lähtiä töihin. Pelekäsin, jotta tuloo oikosuluku.

Kerkesin sen verran hyvin jähtyä, jotta en meinannu töiskää alaata tarkenemahan. Mutta me päästihin loppujen lopuuksi vähällä, ku ei ollu sähköt pois ku kuutisen tuntia. Uutisis sanottihin, jotta Savon suunnalla on aina vain sähköjä poikki eikä oo vissihin luvaskaa, jotta saataas kuntohon ennen huomista.

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Kirijan kannes mainostetahan, jotta ”Vuoden koskettavin”. Mä aluuksi ajattelin lukiesnani, jotta oli vähä yliampuvasti ilimaastu, mutta kuinkas käytihinkää. Kirijan lopus mä oon rääkyny (= itkenyt). Enkä mä ny yleensä kovin herkästi kirijoolle rääjy.

Televisio on sitte toinen juttu, sen ääres mä rääjyn joskus turhanki heleposti. Mistä molijahtiki mieleheni, jotta tämä kirija olis aiva mahtava elokuvana. Jos ei jo ookki. Tosin tää on niin uus, jotta viimme vuonna on ilimestyny Ruottis ja tänä vuonna Suomes, mutta oli jo siinä vaihees myity 27 maahan. Nyt jo varmahan usiampahanki.

”Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.”

Doris on eläny pitkän ja vaiherikkahan elämän ja hän toivoo, jottei hänen muistonsa kuole hänen mukanansa. Niimpä hän päättää kirijoottaa ne ylähä sisarensatyttärensä tyttärelle, Jennylle – ainoalle elos olevalle sukulaasellensa. Hän käy läpi punaasta osootekirijaansa ja kertoo elämästänsä niitten ihimisten kautta, joittenka nimet hänen osootekirijastansa löytyy. Tosin suurimman osan yli hän on vetäny viivan ja kirijoottanu perähän ”KUOLLUT”.

Voi kuulostaa näin selostettuna vähä tylsältä, mutta eherottomasti suosittelen!

Pomoki oli saanu tämän kirijan joululahajaksi ja sanoo lukenehensa sen loman aikana. Sille oli käyny samoon ku mulle; silimät oli pesty suolavetellä. Mun mielestä se kertoo kirijasta torella palijo, jos se oikiasti pystyy liikuttamahan kyynelihin asti.

Tämä on Lundbergin esikoosromaani. Orotan kovasti, jotta häneltä tulis lisää lujettavaa.

Taakseppäin

Nyt ku mulla on selekiästi työpaikka kiikaris, niin ajattelin vähä vilikaasta olokapään yli taakseppäin – ja jättää ainaki osan raahaamistani taakoosta jäläkeheni.

Tuos, ku vastasin Sisselin kommenttihin, jotta oon ollu kohta kolome ja puoli vuotta työttömänä, niin rupesin miettimähän, jotta vaikka oon ollu tämän aikaa pääasias työtöön, niin en koe olleheni kuitenkaa ihan toimetoon.

Mun työsuhure päättyy siis yt-neuvotteluuhin 10.6.2015. Mulla oli puolen vuoren irtisanomisaika iliman työssäolovelevootetta. Oon käytännös ollu kotona siis jo 10.12.2014 alakaen. Työpaikalta piti poistua välittömästi, ku oli saanu omat kamansa kasattua.

Mä putosin johonki niin syvähän suonsilimäkkehesehen silloon, jotta kesti aika pitkähän ennen ku koin saaneheni eres osan ihimisarvostani takaasi. Pahimmalta tuntuu, ku tiesin, jotta työni oon aina hoitanu hyvin. Siitä olin saanu palijo palautetta niin pomoolta, työkaveriilta ku asiakkahiltaki.

Ja vaikka kuinka yrittääs ummistaa silimänsä, niin ei voinu välttyä näkemästä sitä, jotta lähes kaikki irtisanotut oli pitkän linijan työntekijöötä. Sehän tarkootti sitä, jotta niille oli ehtiny kertyä jo ikääki. Itte olin tuos vaihees 52-vuotias. Mun työsuhure tuola firmas kesti kahta viikkua vaille 14 vuotta. Oonhan mä ollu aika pirun katkera, ei sitä käy kieltäminen.

Elin aluuksi sellaases epätorellisuuren kuplas, jotta kuvittelin löytäväni hyvinki äkkiä uuren työn ”vuosikymmenten monipuolisella työkokemuksellani”. Hyytävä totuus alakoo kumminki valakenemahan aika äkkiä, ku hakijoota työpaikkoohin oli pahimmillansa yli 250 eikä kutsua haastatteluuhin tullu.

Yks vireohaastattelu ja nelijä henkilökohtaasta haastattelua mulla on ollu näitten vuosien aikana. Muistaakseni ei muita.

Hakemusmappi pursuaa paperiista. Vaikka työpaikkoja ei oo hirmuusesti ollu tarijolla, niin hakemuksia oon kumminki lähettäny usiamman kymmenen – lakkasin laskemas siinä parinkymmenen paikkeella. Hakemuksia alakasin lähettää jo irtisanomisaikana. Aluuksi mä olin innoosnani ja toiveekas, mutta vähitellen asenne vaihtuu sellaaseksi, jotta ”emmä kumminkaa sinne pääse”. Haettava silti oli.

Oon käyny niin työkkärin ku työnantajanki järijestämillä työnhakukurssilla, oon suorittanu työnhaun verkkokurssin, mutta eihän niillä töitä saa, jos töitä ei oo tarijolla.

Sitä oon monesti miettiny, jotta vissihin kaikella on tarkootuksensa. Mun työttömyyrelläniki. Työttömäksi jäätyäni mulla oli aikaa käyrä äiteen työnä Lintulas lähes joka päivä. Maalliskuus 2015 äiteen kunto alakoo jo heikentyä vähitellen ja välillä vähä nopiempaaki. Heinäkuus vietin äiteen kans hänen viimmeeset kolome vuorokauttansa ja velijen kans oltihin paikalla ku äitee nukkuu pois. Jos olsin ollu silloon töis, en olsi varmasti pystyny olemahan äiteen työnä niin palijo.

Syksyllä kotona oleminen alakoo kypsyttää niin, jotta kävin kysääsemäs Tokmannilta, pääsiskö niille työkokeeluhun, ku oli joulukiiruhukki tulos. Pääsin – ja olin marras-joulukuun sielä. Olsin tykänny ja sain sieläki hyvää palautetta niin pomolta ku työkaveriiltaki, mutta töitä se ei poikinu. Ei auttanu ku jatkaa taas hakemusten väsäämistä.

Helemikuus 2016 sain terveyskeskuksesta puhelun: mua kysyttihin heti seuraavaksi päiväksi sairaslomatuuraajaksi. Se ei kestäny ku kolome päivää, mutta sieltäki kerkesin saara kiitosta. Ja on sieltä myöhemminki kysytty sijaaseksi, mutta en oo silloon sitte pääsny, ku oon ollu koulus. Nimi kuitenki oli jääny mielehen. Sitä tosin on eresauttanu ihana Sirpa, joka on sielä töis ja on aina tarvittaes vinkannu, jotta mulle voi soittaa, jos tarvitahan sijaasta.

Siitä meni taas reilu puoli vuotta kotona ku työkkäristä tuli tieto taloushallinnon sihteerin koulutuksesta. Ensi ajattelin, jotta mitä järkiä on hakia koulun penkille enää tällä ikää. Mieluummin mensin töihin. Mutta sitte se alakas kumminki houkuttelemahan aina vain enämmän ja niin mä pistin paperit. Enkä karu (= kadu).

Vaikka se oli rankka rutistus, se oli myös torella antoosaa ja opettavaasta. Pääsin harijootteluhun rautakauppahan ja vaikka epäusko meinas välillä ottaa vallan, sain ku sainki paperit viimme vuoren elokuus. Ja palakkatuella osa-aikaasena kesätöitä samasta rautakaupasta. Kesätyöt tosin venähti jouluhun asti. Se kokemus opetti armottomalla kärellä, jotta rautakupan myyjäksi musta ei oo. Se vaatii torella palijo osaamista ja tietämystä. Hattua nostan yhä erelleen heille, joilta se homma käy ku luonnostansa.

Taas jäin kotia muutamaksi kuukaureksi. Helemi-maaliskuun vaihtees työkkäristä tuli tieroote työvoimmakouluutuksesta. Tällä kertaa kyse oli taloushallinnon ammattitutkinnosta. Vaikka olin erellisen kouluutuksen jäläkihin päättäny, jottei ikänä enää, niin tämä nappas aika äkkiä, ku olin työpaikkailimootuksista lukenu, jotta niin palakanlaskijoota ku kirijanpitäjiäki hajetahan. Eikä tuolla sihteerin kouluutuksella oo niihin paikkoohin pääsyä.

Hakemuksen laitoon heti maalliskuun alakupäivinä menemähän, haastattelu oli huhtikuun puoles välis ja jo sielä annettihin ymmärtää, jotta on hyvät maharollisuuret päästä. Heti seuraavana päivänä tuli varmistus, jotta oon tullu valituksi. Koulu alakoo 23.4.

Harijoottelupaikan saaminen meinas seki syöstä ihan epätoivohon. Sattumuksien kautta (toisten opiskelijootten keskeyttämiset) sain tämän harijoottelupaikan. Samasta firmasta, jonka olin omalla listallani rankannu eherottomasti ykköseksi ja johonka olin ensimmääsenä soittanukki. Silloon vain en pääsny kun nuo toiset harijoottelijat oli vielä sielä.

Nyt ollahan siis siinä tilantehes, jotta harijoottelua on takana yhyreksän viikkua ja jälijellä n. 11 viikkua (opiskelu päättyy 6.3.2019) ja mä oon siinä onnellises asemas, jotta tierän töitten jatkuvan oikeena töinä sen jäläkihin. Oletan, jotta heti sen jäläkihin, koska palakkoja lasketahan joka viikko.

Aiva uskomatoonta!! Nyt mä jätän viimmeestään täs kohtaa pois matkastani kaiken katkeruuren ja epäälyt kouluttautumisen turhuuresta ja ajatuksen tämän ikääsen työllistymisen maharottomuuresta. Mä saan niille kaikille ny heittää hyvästit ja ponnistella siitä vapautunehella enerkialla kohti näyttöjä ja ottaa entistäki tarkemmin onkeheni kaikki ohojeet ja neuvot, joita saan. Mä haluan teherä kaikkeni tullakseni tämän mulle osootetun luottamuksen arvooseksi työntekijäksi.

Mettähän mentihin!

Viis viikkua harijoottelua takana.

Piti oikeen räknätä (= laskea), montako on erespäin. Alakaa nimittään koko aijan voimmistua se tunne, jotta pitääs ne näytökki saara johonaki kohtaa suoritettua.

Viistoista viikkua on vielä jälijellä. Tuntuu yhtäkkiä ajatellen palijolta, mutta ei se oikiasti oo, ku nelijä näyttöä pitää teherä.

Palakanlaskennan näyttö on oikiastansa pakko teherä vuorenvaihteen tienoolla, koska siihen sisältyy vuosi-ilimootusten tekeminen. Ja ilimootukset teherähän vain kerran vuores tammikuus. Ja ens tammikuus se teherähän vihonviimmeestä kertaa, koska ens vuoren aluusta ilimoottaminen tapahtuu joka palakanmaksukerran jäläkihin tulorekisterihin. Vuosi-ilimootukset jää historiahan sen myötä.

Mutta meirän näyttöhön nuo vuosi-ilimootukset vielä kuuluu, ku ollahan alootettu opiskelu ennen tulorekisterin voimmahanastumista.

Pitää ny oikeen pyhänaikana tulostaa kaikki näyttövaatimukset ja kattoa, pystyyskö mitää suorittamahan ennemmin, jottei kaikki jäisi sinne keväälle.

Maanantaina mulla oli muutamia palakanlaskentoja, mutta loppupäivä meni pähkäälles, kuinka yhyren yrityksen työntekijöölle saarahan KTA:t (= keskituntiansiot) konehelta. Siitä ei ollu minkäämmoisia ohojeeta. Me testattihin erilaasia vaihtoehtoja erelliseltä vuosinelijännekseltä, mutta ei päästy kertaakaa samoohin lukemihin ku mitä erellinen palakanlaskija oli saanu. Viiren aikana ehtoolla oli pakko luovuttaa ja jättää asia hautumahan yön yli.

Tiistaiaamulla mä päätin yrittää ettiä netistä apuja. Löysin jonku ikivanhan ohojeen ja vaikka ei sitäkää voinu sellaasnansa soveltaa, mä tajusin kumminki siitä, jotta sitä listausta ei saakkaa tulostettua vain ”napista painamalla”, vaan sitä varte piti teherä laskukaava, jolla poimittihin tarvittavat tierot palakansaajilta. Seki vaatii monta yritystä ennen ku sain rakennettua kaavan niin, jotta se laski sen KTA:n oikeen.

Kyllä, kuulkaa, olin rinta rottingilla, ku sain ilimoottaa, jotta nyt mä sen hokasin (eikä siihen mennykkää ku puolitoista päivää…) Pomoki taputteli selekähän, jotta ”oikiastikko sä keksiit sen, kyllä sä oot hyvä!” 😀

Mutta siinä pähkäälles oli kulunu liikaa aikaa ja palakanlaskenta oli myöhäs. Onneksi Raija tuli apuuhin. Se luetteli mulle tietoja ja mä syötin konehelle. Sujuu huomattavasti nopiemmin. Ja sitte taas tarkistusvaihees toinen luetteli, ja toinen tarkasti.

Vähä ennen kotia lähtöä tuli siitä naapurikampaamosta se nuorimies, joka leikkas ja rairootti mun hiukset. Sillä oli käsisnänsä samppoo- ja hoitoainepullo. Se toi ne mulle. Sanoo, jotta heillä on tälläänen kamppanja färiasiakkahille, mutta hän unohti antaa ne mulle perijantaina. Olipa mukava yllätys!

Ehtoolla oli vähemmän mukava yllätys. Meinasin mennä lukemahan Lankafriikin plokia, mutta se oliki poistettu. 😦

Keskiviikkona mä mapitin tosittehia. Aika monen firman paperit sain järijestettyä.

Eileen olin jo jatkamas sitä hommaa, ku pomo kysyy, onko mulla ny palakkoja laskettavana. Ku ei ollu, niin hän tuli tarkastamahan mun kans sen kirijanpiron, jonka olin aikaasemmin teheny. Jotaki pientä korijattavaa oli, mutta ei mitää katastrofaalista. Lähinnä sellaasia tietämättömyyrestä johtuvia juttuja, kun en välttämättä ymmärrä tarpeeksi asiakkahan toiminnasta.

Ku saatihin se käytyä läpi, pomo pisti mulle alakuhun seuraavat kirijaamiset. Kattottihin yks kuukausi yhyres ja sen jäläkihin jatkoon ittekseni.

Tänään jatkoon kirijaamista ehtoopäivällä yhtehen asti. Sen jäläkihin pomo komensi meirät pihalle.

Meillä oli jo toinen tykypäivä näitten viiren viikon aikana. Lähärettihin Waldemarin koralle (= kodalle) makkaranpaistohon. Hieman oli haastettaki matkalla, ku sielä oli mettäkonehet käyny mylläämäs niin, jotta piti oikeen kattella, mistä pääsis parahite ylittämähän ne valtaasat urat. Maasto on sielä sen verran soista, jotta raskahat konehet on uponnu syväätte ja urat oli täynnä vettä tai muuten vain kuopinu ja kääntäny maaston kuralle. Mutta muuten oli oikeen mukavaa! Vaikka oli pilivistä ja tuuli kovaa, niin ei onneksi kumminkaa satanu.

Kotia tultua vasta iski vilu. Sielä en havaannu, mutta nyt on pitäny lisätä niin paitaa ku sukkaaki, jotta tarkenoo.

Turhauttaa ja raivostuttaa

Mulla alakaa mittaristo kohta paukkua punaaselle. On hyvin vahava tunne, jotta joku muu ku minä itte hallittoo mun netinkäyttöäni.

En oikeen tierä eres mistä aloottaasin tämän valitusvirteni. Sitähän mä oon jo kauan ruraannu (= rutissut), jotten pääse enää kommentoomahan palijo kenenkää plokia. Nyt en pääse enää eres lukemahan kaikkia. Sähköpostihin oli tullu ilimootus, jotta Saaralta on tullu uus postaus, mutta en pääsny siitä näkemähän ku otsikon. 😦 Ja nyt ku kävin hakemas tuon linkin sieltä, niin en nähäny enää eres sitä otsikkoa. Yks maharollisuus tietysti on, jottei Saara halua mun niitä näkevänkää, saati kommentoovan.

Useemmat bloggerin blogit erellyttää kommentoontia google-profiililla. Tämä wordpressin profiili ei niille kelepaa vaikka seki vaihtoehto vielä joiski plokiis on. Mutta vaikka yritän kommentoora nimettömänä, wordpress-profiililla tai sillä google-profiililla, niin kommentit ei kuitenkaa mee perille. Se saattaa kyllä ilimoottaa, jotta julukaastahan, mutta niin vain teksti katuaa ku pieru Saharahan.

Ja jos ei mulla oo kuukkeli valamihiksi auki, sinne pitää tietysti kirijautua, mutta mä en välttämätä muista sitte konehelta lähtiesnäni, jotta se on auki, ku sitä ei mihinää enää näy sen jäläkihin ku se kirijautumisikkuna katuaa.

Toisaalta taas, vaikka wordpressi olis auki, niin saattaa tulla kommenttia lähettäes ilimootus, jotta et oo kirijautunehena ja pitää kirijoottaa tunnukset ja salasanat uurestansa ennen ku saa kommentootua.

Sitte seuraavaksi Pinterest: Mä oon tasan kerran kirijautunu sinne naamakirijan tunnuksilla ku Sari lähetti mulle kuvan, minkämoiset sukat se haluaas. Sen jäläkihin sieltä on alaannu tuluvia mun sähköpostihin ilimootuksia ’aiheesta, jokka saattaas kiinnostaa mua’. Ja kun sitte oon menny kattomahan niitä, niin oon huomannu, jotta sielä on mulla oikeen nimellä oma sivu, johonka oon muka keränny kuvia. Se näyttää siltä, ku olsin kirijautunehena sinne vaikka en tietääkseni oo. Mutta ilimeesesti se aukaasoo sen sivun, ku klikkaan sitä sähköpostia. Tai sitte se on aina auki, vaikka sieltäki oon yrittäny kirijautua pihalle. En tykkää!

Sitte naamakirija: on vissihin ihan tuurin kauppaa, koska sieltä uloskirijautuminen torellaki katkaasoo yhteyren ja sulukoo sivun. Oon kuulemma näkyny onlines keskellä yötä vaikka oon oikiasti ollu vetelemäs makuukamaris pitkiä hirsiä.

Sitte ku naamakirijasta tuloo joskus ilimootus sähköpostihin, jotta joku kaveri on julukaasnu jotain ja mä klikkaan siitä, niin saatan päästä suoraan sivuulleni iliman sisähänkirijautumista. Eli oletettavasti oon silloon ollu taas koko aijan kirijautunehena vaikka oon mielestäni uloskirijannu itteni lähtiesnäni konehelta.

Ja tänä aamuna ku kävin kattomas tapletilta, jotta koska ABC on auki, niin sielä oli linkki niitten fb-sivuulle, mihinkä mä sitte klikkasin. Ja eikähän sieltäki tuijottanu mun oma naama ja kehootus kirijautua sisälle. Oon ehkä yhyren kerran kirijautunu tapletilta naamakirijahan, mutta niin vain näköjään sieläki on kaikki tierot.

Tuloo sellaanen inhottava olo, jotta aiva ku olis ovet auki roistoolle, ku en ittekkää tierä, mihinä oon kirijautunehena ja mihinä en. Aika vahavasti oon alaannu harkittemahan poistumista kaikista näistä sovelluksista. Luulisin, jotten kuole, vaikka en olsikkaa mihinää sosiaalises merias. Vois olla, jotta olis jopa enemmän sitä oikiaa elämää ja vois joskus tylsistymistä välttääksensä vahingos tulla teheneheksi jotaki hyöryllistäki.

En oo ny justihin vielä tällä sekunnilla poistumas mihinkää, mutta aika vakaas harkinnas se kyllä on.