Emmä olsi mennykkää!

Mä kerroon (muistaakseni) joskus aikaasemmin, jotta mulla oli ”silimäpussin tulehrus”. No, se vaiva on ollu enämmän ja vähemmän koko tämän aijan.

Oon virutellu (= huuhdellut) lämpöösellä vetellä (mistä se ei tykänny ollenkaa), oon laittanu silimänympärysvoiretta, Pepantteenia (= Bepanthenia), vaseliinia, apteekista ostettua voiretta.. Kortisoonivoiretta en tohori laittaa nuon likelle silimää.

Oon putsaallu sillä apteekista ostamallani kallihilla silimänpesuvetellä. Se auttaa jonku verran, mutta sen jäliiltä iho kuivaa niin kovaksi koppuraksi ja kinnaa (= kiristää).

Vaiva ei oo mitenkää kokoaikaanen, vaan tuntuu, jotta se lehahteloo ihan sattumanvaraasesti. En ainakaa oo keksiny, mitää yhtä seliitystä sen pahenemiselle.

Välillä mä unohran koko asian ja hieraasen silimää. Sen jäläkihin taas hetken muistaa, ku siitä alakaa sen päiväänen karvasteleminen (= kirveleminen). 

Tänään oli taas sellaanen huonoot päivä. Silimänympärys oli ärtynehen punaanen ja paisuksis, silimän ulukonurkka pahin.

Töis satuun vilikaasemahan peilihin ja totesin, jotta näyttää siltä ku mulla olis musta silimä. Päätin soittaa terveyskeskuksehen ja kysyä aikaa, ku kerran isäntäki sinne pääsi. Mutta mulle sanottihin, jotta he ottaa vastahan vain hengitystiepotilahia. 

Mistähän niitä piisaa (= riittää), ku ei koko maakunnas oo ollu parihin viikkohon ku yks (tai kaks) uutta koronatapausta? Heittääkö ne tikkaa sielä aikansa kuluksi ja potilahat häirittis vain pistelaskua?

No, emmä olsi mennykkää. Pirän tämän pahan silimäni siltä varalta, jotta sille olis vaikka käyttyä. 

Mä tein sen!

Nimittään avasin pyöräälykauren. Tällä viikolla on pyörän mittarihin tullu työmatkoosta vähä vajaat 39 km. Ei oo palijo, mutta enämmän kumminki ku ei mitää.

Maanantaiaamulla olin melekeen varma, jotten seleviä hengis töihin asti. Jalaat oli maitohapoolla jo ensimmääsen puolen kilometrin jäläkihin ja luulin, jotta pyörän kummit on puhki, ku oli niin raskas polokia. Ei ollu, mutta tie oli pehemoonen ja ottaahan se ny voimmille, ku pitää melekeen sata kilua saara liikkeelle.

Olin yliarvioonu tarvittavan vaatetuksen määrän ja aliarvioonu huonon kunnon aiheuttaman lämmöntuotannon. Töihin päästyä olin aiva hiestä märkä ja haisin ku rankkitynnyri koko päivän. Anteeksi, työkamut!

Loppuviikosta olin viisaheet ja otin hantuukin (= pyyheliinan) ja vaihtovaattehet joukkohon. Tosin yleensä sitä on jo ehtiny vaihtaa vaattehet ja asettua työpöyrän äärehen, ku jäläkilämpö vasta yllättää. Siinäs sitte valuttelet hikiä pitkin selekärankaa ja hikoolet sen työpairanki märijäksi. Pitääs vissihin vaihtaa se paita vasta kaffettunnilla.

Pyöräälys on silti puolensa ja sitte siinä on se toinenki puoli. Aamulla on vielä sen verran kylymä, jotta pitää pukia kunnolla. Ehtoopäivällä ne samat vaattehet on aiva liikaa. Paitti tänään, ku oli järkyttävä pohojoostuuli.

Pyöräälles kerkiää satunnaasesti havaannoomahan vähä luontuaki. Tällä viikolla oon ihimetelly, jotta mikä lintu laulaa – ja pongannu punarinnan kuusen latvasta. Oon nähäny sinisorsaparin uimas laskuojas ja käpytikan hypähtelemäs sähköpaalun kylijes. Ja sepelkyyhkyparin romanttisella päivällisellä lehemänlantapatterilla. Mitää näistä en olsi havaannu autosta käsin.

Oon saanu henkäällä raitista maalaasilimaa ja tänään sitte sitä toisellaasta maalaasilimaa, ku viereeselle pellolle levitettihin eileen sikalan lietteet. Eikä vieläkää oo käyty kyntämäs niitä piilohon. Meillä haisoo koko huusholli. En tierä, mihinä pyykit kuivatahan, jos ei tuo haju lakkaa (= lopu).

Mutta onneksi tätä ei kestä loputtomihin. Ja jostakinhan ne meiränki ruaat tuloo, niin jottei yhtää passaasi moittia, ku toiset teköö töitä sen etehen, jotta sitä evästä piisaa jatkoski.

Hei, mennähän kaikki yhtä aikaa!

Mulla on ollu jämälankasukkaprojekti käynnis jo pitkän aikaa, ku jostaki syystä kätkööhin on kerääntyny hervotoon määrä lankojen loppuja. Mitää ei oo niin palijua, jotta niistä yksistänsä sais tehtyä jotaki. Niimpä mä oon päättäny hävittää ne langat sukiksi.

Mä oon tavannu omat sukkani teherä aina jämälangoosta. Oon nimenny ne hyväntuulensukiksi, ku mua useemmiten huvittaa, kummä kattelen niitä.

Tään rojektin aikana mä oon kaverien riesaksi laittanu tekemistäni sukista aina kuvia feispuukkihin. Nyt sitte käytihin niin hassusti, jotta yks kaveri oli tiistaiehtoolla kommentoonu, jotta hän ostaa multa heti sukat, ku mä alakaan myimähän niitä. No, hyvänen aika, siinähän niitä on valamihina jo monet, jos vain löytyy mieluusat ja oikian kokooset. Sitte toinenki kaveri tilas parit sukat ja yhtäkkiä multa oliki tilattu kuuret sukat! 😮 Toki oon teheny molemmille tilaajille ennenki sukkia, jotta tietävät jo, minkämoista jäläkiä mun vartahilta (= puikoilta) putuaa.

Toiselle löytyy jo valamihina olevista parit sopivat ja lupasin ne laittaa matkahan vielä ennen pääsiäästä. Sitä varte mä menin keskiviikkona töiren jäläkihin kattomahan löytyyskö postista (S-Marketin palavelupiste) pussikuoria, johonka ne mahtuus. Yllätys oli suuri, ku sielä oli piha täynnä autoja, niinku minä tahansa tavallisena arkipäivänä nelijän jäläkihin.

Mä en kumminkaa löytäny tarvittemaani ja jouruun poikkiamahan vielä Tokmannillekki. Enkä löytäny sieltäkää. Piti kattella kotua tarpeeksi isoo kuori ja laittaa se menemähän pakettina, koska se on halavempaa ku kirijehenä lähettäminen. Samalla lähetin miniänaluulle yhyret sukat, ku se kertoo huovuttanehensa pilalle aikaasemmin antamani. Ja koska sillä on kohta nimipäivä.

Postiloota tyhyjennetähän nykyään jo puoli nelijältä, joten töitten jäläkihin sinne ei kannata vierä mitää, mikä pitääs saara samana päivänä lähtemähän. Niimpä mä päätin, jotta mun pitää vierä ne torstaiaamulla ennen töihin menua, jotta ne kerkiää eres lähtiä matkahan. Muuten se makaas postis tiistaihin asti.

Olin kaupalla jo puoli kahareksan mais. Ja mitä ihimettä! Kaikki muukki oli. Oli ilimeesesti ollu jo hyvän aikaa, ku kolome kassaa paahtoo täysillä ja jonua oli joka kassalle. Mäki jouruun vähä pakettieni kans orottelemahan.

Kovasti on virallinen taho suositellu käymähän kaupas sellaasehen aikahan, ku ei muita oo. Koskahan se mahtaas olla? Ei näköjään ainakaa heti ennen tai jäläkihin töiren. Ne näyttää olevan ruuhkaasia aikoja. Enkä mä oo eres tienny, jotta täälä on nuon palijo väkiä. 🤣 Pitääs vissihin olla ennustajanlahajoja, jotta tietääs, koska ei olsi kovin palijo muita liikentehes. Muutoon sitä on aika vaikia arvata. Mutta hei, ei siinä mitää. Mennähän kaikki yhtä aikaa!

Minkämoinen päivä sulla oli?

Mulla oli taas vähä erilaanen työpäivä. Pomo ilimootti jo viimme viikolla, jotta perijantaina hän hakoo meille pitsat sen kunniaksi ku kaikki veroilimootukset on saatu tehtyä. No, mähän en oo teheny yhyren yhtäkää veroilimootusta, jotta en voi ottaa siitä kunniaa. Mutta kyllä se pomo toi mullekki pitsaa.

Ja ruaan jäläkihin tehtihin jotaki aiva muuta ku tilitoimistohommia. Me kylyvimmä kukansiemeniä. 😀 Pomo sanoo, jotta hän ei oo koskaa kasvattanu kukkia siemenestä ja päätti, jotta me teherähän tälläänen yhtöhöönen koevilijelys. Paffiruukkuuhin kylyvettihin samettikukkaa, ruiskaunokkia ja peikonkakkaraa.

Mä en pääsny heti alakuhunsa kylyvöhommihin, ku mulle tuli vielä yhyret palakat laskettavaksi. Ku mä kerkesin joukkohon, oli ruukut jo täynnä multaa ja mä ripottelin vain niitä peikonkakkaran siemeniä ruukkuuhin. Ne oli niin tuhottoman pieniä ja niitä oli pussis niin palijo, jottei kaikkia laitettu kasvamahan.

En tierä, kenenkä hommaksi jää niitten kouliminen. Mä en oo liioon ikänä kasvattanu itte taimia. Palijo varmemmin saa menestymähän, ku ostaa taimet valamihina.

Mutta siinä ku puheliahakki naiset keskittyy hilijaasuures puuhastelemahan, niin totesin, jotta tämon vissihin sitä maindfullnessia.

Ku saatihin siemenet multahan, kannettihin ne pomon neuvottelupöyrälle. Sielä ne saa valua, mutteivät oo auringonpaahtehes, ku kämppä on pohojoosen puolella.

Sitte oliki jo päiväkaffeen aika. Pomo oli hakenu leipomosta meille jokahiselle rasialliset eri makuusia ja -färisiä makaroonia (= macaronseja). Niitä maisteltihin teen ja kaffeen kans. En ollu ikänä maistanukkaa. Oli ne aika äkkimakeeta.

En voi ku toreta, jotta oon erelleenki sitä mieltä, jotta mulla on aiva huipputyöpaikka ja -pomo!

Niin jotta sellaanen mukava työpäivä mulla oli. Minkämoinen sun päiväs oli?

Riisutahan turha koreelu

Anoppi aina sanoo, jotta ihimistä riisutahan loppua kohti. Se ajatus tuli mieleheni, ku tajusin, jotta aika monta asiaa on itteltäki jo riisuttu pois. Nyt täs koronapyöritykses ne on oikiasti yks kärpääsenpaska, mutta ennen ne kaikki oli mulle tärkeetä juttuja.

Ensimmäänen kolaus tuli jo vajaat kuus vuotta sitte, ku putosin työmaalla rappusia ja loukkasin jalakani. Meillä oli just yt-neuvottelut alakamas enkä halunnu mennä hakemahan saikkua, jotten joutuusi sen takia silimätikuksi. Se oli väärä stratekia, ku irtisanomislappo tuli joka tapaukses. Menin lääkärihin vasta irtisanomisen jäläkihin. Ja silloon lääkäri sanoo, jotta se on ny myöhäästä. Nilikasta oli joku jänne venähtäny. Se olis kuulemma pitäny situa heti sen loukkaantumisen jäläkihin. En saanu sitä työtapaturmaksikaa, ku en ilimottanu työnantajalle klosasteluustani heti silloon ku se tapahtuu. No, se jalakahan oli paisuksis kauan aikaa ja sitte siihen kehittyy myöhemmin se plantaarifaskiitti eli jännekalavon rappeuma. Mä en oo sen jäläkihin palijo pitäny muuta ku mummokenkiä. Ja niin ku mä rakastin siroja ja näyttäviä korkkokenkiä…

Pari vuotta sitte meni päänahka rikki hiustenfärijäyksen ja permanentin yhteyres. Hiuksekki alakoo lähtiä. Oli pakko luopua kokopään färijäyksestä eikä permanenttia tartte enää ikänä ottaa. Hiukset on vähitellen kasvanu takaasi, mutta ne on sellaasta hentoosta vauvantukkaa, joka katkeeloo heleposti. Ja oma färi muistuttaa lähinnä savehen sotketun olijen färiä, niin jotta se näyttää aina likaaselta. Eikä vain näytä, vaan on. Vaikka päänahka on parantunu, se jäi sillä lailla herkäksi, jotta se reakoottoo heti, jos mä laitan sinne jotaki tököttiä. Niimpä en voi käyttää mitää tyvikohotuksia tai muotovaahtoja ja niin vauvantukka painuu päätä myöten ja on heti rasvaanen. Pakko pestä joka päivä.

Reilu vuosi sitte mä pääsin töihin, mikä on tietysti erelleenki aiva huippumahtava asia. Mutta! En voi käyttää enää tanttuja (= mekkoja) enkä hamehia. Miksikö en? No siksi, ku meillä on satulatuolit eikä sen käyttö hamehen kans onnistuusi. Tai ainaki se saattaas olla vähä roisin näkööstä. 😀 Mutta ei se haittaa. Vilukissi tykkää, ku saa pukia lämpööset pitkäthousut. Ja mun mielestä korkkokengät olis eherottomat hamehen kans, mutta ku en ny niitäkää enää käytä, niin joutaa hamehekki mennä.

Reilu kuukausi sitte mun silimä vuoti koko aijan ja mä tietysti pyhiin sitä niin, jotta se ärtyy vain pahemmaksi. Laitoon Pepantteenia (= Bepanthenia) yön aijaksi ja aamulla mä olin sangen komia näky. Peilihin kattoesnani tein riaknoosin, jotta kysees on akuutti silimäpussin tulehrus. 😀 Silimäpussi oli tosiaanki muhkian kokoonen ja aiva punaanen. Samoon silimäkuluma ja yläluomi. No, ei mulla siihen hätähän ollu oikeen mitää apuja, mutta töistä lähtiesnäni kävin apteekista hakemas jotaki silimänpesuvettä. Sillä hauroon ja putsaalin niin, jotta seuraavas vaihees iho silimän ympärillä muuttuu kuivaksi ja hilseeleväksi koppuraksi. Ja taas rasvattihin. Tällä kauhun tasapainolla se on rauhoottunu. Mutta suuttuu heti, jos sitä vähä vahingos kohteloo kaltoon. Esim. pesöö naamaansa liika kovakouraasesti. Niimpä oon ny hylijänny meikkaamisen kokonansa. Mun työminähän on aina kuulunu se meikki. Ei kuulu enää. Ny mennähän ”au naturel” nenä punottaen ja posket kuperoosankirijavina. Meikki tasootti muutenki naaman färiä, ku mä lehahran hyvin heleposti punaaseksi: jännityksestä, keskittymisestä, hermostumisesta, huomiosta eli melekeen mistä vain. Sitä varmemmin, mitä enemmän mä sitä pelekään. Mutta toisaalta on hirmu vapauttavaa, ku ei tartte joka aamu piirtää ittellensä naamaa – ja antaahan se lisää aikaaki aamuhun.

Mä oon aina ollu koruharakka. Mulla on niitä palijo. Mutta sitte tuli tämä koronakuri. Käsiä pestähän mennen tullen ja kun mä oon lukenu, jotta sormuksien alla yleensä on pöpöjä, niin oon luopunu ny niistäki. Ainaki toistaaseksi.

Oikiasti anoppi tietysti tarkootti sillä riisumisella aika palijo vakavempia asioota. Sitä, kuinka ihiminen vanhetesnansa menettää vähitellen toimintakykyänsä ja siihen on vain sopeuruttava, jottei enää pysty kaikkehen siihen mihinkä ennen. Mä otin ny tähän tällääsen vähä köykääsemmän (= kevyemmän) lähestymiskuluman.

Kävelemisihin

Mulla on työmaalla tavallansa näköalapaikka, ku on isoo klasi tielle päin. Sinne tuloo aina aijoottaan vilikaastua ja oon ollu huomaavinani, jotta tämän koronaeristyksen aikana siinä on autojen määrä vähentyny, mutta jalaankulukijootten määrä lisääntyny. Oon huvikseni kehitelly muutamia tyypityksiä kävelijöölle:

  • Reipas: Minähän teen jokapäivääsen lenkkini, vaikka sataas ämmiä äkehet selijäs.
  • Vinkiä (= vikkelä): Mä kävelen niin lujaa, jottei se korona mua sauta (= saavuta).
  • Asioolla: Mä käyn joka päivä kävellen kaupas. Ostan vain vähä kerrallansa, niin jaksan kantaa ja saan käyrä taas huomennaki.
  • Käveleskelijä: Ku ei saa mennä eres aapeeseelle kaffeelle ja toimittelemahan, niin ei oikeen tierä, mihinkä menis ja mitä tekis. Mä ny koitan eres vähä käveleskellä.
  • Lontija: Alakaa niin tympiä tuo jatkuva kotona oleminen, jotta kävelylle lähteminenki on jo melekeen mukavampaa. Mutta vain melekeen.
  • Minä: En meinaakkaa mennä tuonne tuulenkielehen. Onneksi saan olla töis. (Ja joo, kyllä mä teen sielä töitäki enkä vain vahtaa klasista pihalle, jos sitä epäälittä.)

Pähkähulluja unia

Viimme yöltä muistan kaks erillistä unta.

Ensiksi oli kinkkukriisi.

Meille oli jouluvierahat jo tullu ja piti ruveta laittamahan ruokaa, mutta mä huomasin vasta siinä vaihees, jotta kaikki on vielä pakastimes. Olin aiva kauhuusnani, ku en ollu muistanu ottaa niitä aijoos sulamahan. Kaiken lisäksi mä tajusin, jottei meillä oo kinkkua. Muistin, jotta oltihin isännän kans puhuttu, jotta teherähän ensi muut ostokset ja otetahan kinkku sitte kotia tulles. Ei oltu muistettu.

Isäntä oli pihalla lumitöis ja mä menin sukanlavalla (= sukkasillani) uluko-oven kynnykselle huutamahan sille, jotta meillei oo kinkkua! Se kenaali (= nojaili) autotallin nurkalla lumikasan vieres lumikolahan ja sieltä lumikasan takaa pihavalon ulottumattomista kuuluu sen serkun ääni, jottei isäntä voi ny lähtiä kinkkukaupoolle. Isäntä kumminki tuli siihen ovelle valamihina lähtemähän kauppahan, mutta mä hoksasin, minkä takia sen serkku sanoo, jottei siitä oo lähtijäksi. Se oli pöhönäs (= humalassa). Olivat serkkunsa kans juonehet viinapullollisen kahtehen pekkahan.

Onneksi joku vierahista (ei ollu kumpikaa muksuusta tai niitten puolisoosta) tarijoutuu lähtemähän mun kans kinkkua kattelemahan. Tosin mä vähä epäälin, jotta onko kaupat enää auki ja jos on, niin onko kinkukki umpijääs..

***

Toises unes tuli lisää määräyksiä.

Tuli tieto, jottei enää saa käyttää kenkiä, jokka on avoomia sekä varpahista että kantapäistä. Jompikumpi pitää olla umpinaanen. Ja vain määrätyn levyynen toloppakorko on sallittu. Piikkikorkoja ei saa enää käyttää.

Ihimisiä kuttuttihin kattomahan, ku viimmeestä kielletyn mallista kenkää valamistetahan. Se oli hopianfärinen sandaletti, johona oli ohuen ohuuta remmiä ja palijo koristekiviä. Ja tietysti piikkikorko. Se pyörii mikrouunin näkööses laittehes ”valamistumas”.

***

Mistä nämä unet tuloo? Tai mistä ne kertoo? No, kaikesta huolimatta ne on viihryttäny tänään työmaalla kaffetpöyräs. 😀

Aamulla herätes meni varmahan puoli minuuttia siinä uskos, jotta on ihan tavallinen aamu. Sitte iski tietoosuutehen ”korona”. Aika tavallinen päivä on kumminki ollu.

Asiakkahat ei vieläkää luje tierootetta ovesta vaan marssivat sisälle. Tai vaikka lukisivakki, niin kyllä niitten pitää saara eres ovenraosta huurella jotaki sisälle.