Diippiä shittiä

Hyvänen aika, minkä ryöpyn tuo Tarun postaus Henkisestä omavaraisuudesta sai aikahan! Mä luulin, jottei mulla oo mitää ajatuksia ittestäni tai minkäämmoista ittetuntemusta, ku emmä oo oikeen ikänä jaksanu pohtia näitä. Mutta ehtoolla, ku menin maata, mä kelasin juttuja vielä pitkän aikaa.

Ja sitte ku mä alakasin aamulla kirijoottamahan niitä ajatuksiani ylähä – ihan ensi vain suttupaperille – niin sitähän piisas. Loppujen lopuuksi mulla on kolome sivua suttua ja käsialasta huomaa, jotta ensi mä oon pistäny asioota paperille ihan harkiten ja loppua kohoren mä oon vain yrittäny kirijata niitä nopiaa ylähä, jottei seuraavana jonos oleva ajatus kerkiä karaata.

Voi, minkä tulupan sä, Taru, vetääsit pois mun pääknupistani? Vai aukaasikko oikeen Pandoran lippahan? Kai nää kaikki on ollu mun sisälläni olemas, mutta en oo vain koskaa vaivautunu tutustumahan niihin. Ehkä näitä ei ny olsi kaikkia tarpehellista tuora tänne, ku tämä on ihan sensuroomatoonta ja jäsentelemätööntä. Mitä ny vähä täyrentelen ja korijaalen tuohon suttupaperille kirijoottamaani.

Ja niin ku kaikki keittiöpsykolookit, niin minäki alootan sieltä aluusta eli lapsuuresta. Mä olin muksuna rohkia ja ulospäinsuuntautunu. Ei ollu mitää kynnystä höpöttää täysin vierahille ihimisille. Se vetäytyminen ja sisähänpäinkääntyminen alakoo joskus kouluvuosina. En muista, jotta mulla olis eres kansakoulus ollu yhtää erityystä ystävää. Se ainua torellinen ystävä – Raija – löytyy siinä vaihees, ku 11-vuotiahina siirryttihin oppikouluhun. Silloonki mä vielä yritin kaveerata joittenki muittenki kans, mutta aika äkkiä mä havaattin, jotta mä arvostan aika vähä niitten elämäntyyliä. Oli viinaa ja pilleriä ja kaikenmoista sekoolua. Ei ollu mun juttu. Mutta Raijan kans on ystävyys kestäny jo 45 vuotta. Yks hyvä, elinikäänen ystävä on enämmän ku monella muulla on koskaa.

Sitä paitti mä oon niin huono pitämähän yhteyttä, jotta tahtoo ne ystävyyret jäärä ja välijähtyä. Jopa sukulaasihin on yhteyrenpito harventunu. Omille muksuullekkaa ei tuu soitettua ku harvakseltansa. Rautakauppiahan rouva soitteli tyttärensä kans päivittään pitkiä puheluja. Emmä keksiisi niin palijo asiaa ja luulempa, jotta flikka jo johonaki vaihees ilimoottaas, jotta nyt kuule piisaa tämä jokapäiväänen häiriköönti. Älä enää soittele, mä otan suhun päin yhteyttä, jos on tarvetta. 😀 Poika taas on yhtä huono puhelimes ku minäki. Meillä saattaa olla pitkiäki hilijaasia hetkiä ku kumpiki miettii, jotta mitähän sitte keksiis sanua.

Mä oon epäsosiaalinen jopa virtuaalimailmas. En tykkää sättäällä (= chattailla) Faces, enkä kauhiasti jaksa lukia toisten kuulumisiakaa. Se on hyvin satunnaasta. Eri asia on sähköposti ja plokit (= blogit). Niihin mä voin reakoora omahan tahtihini eikä se erellytä interaktiivista vuorovaikutusta.

Silti me Raijan kans puhutahan niin palijo, jotta kukaa ei uskoosi mua niin täysin kommunikoontikyvyttömäksi, ku mitä mä muuten koen itteni.

Yks asia, mistä oon eherottoman varma, on se, jotta mä kirijootan paremmin ku puhun. Kirijoottaes on aikaa harkita sanojansa ja jäsennellä ajatuksiansa. Siitä tarpehesta varmasti runojen kirijoottaminenki syntyy ainaki aikuusiällä. Nuorenahan se oli enemmän tuntehenpurkausta.

Isoot väkimäärät on mulle kauhistus. Sielä mä oon vahavasti epämukauusalueellani. Oonki mieluuten sivustaseuraaja ja tarkkaalija, jos mun on aiva pakko sellaasehen osallistua. Se näkyy myös työs. Mä en mihinää nimes halua ainakaa ihimisten etehen, vaan viihryn parahite omis oloosnani ja omien töitteni paris.

Jokku konsertit tai vastaavat ei aharista, koska sielä ei pääsääntöösesti olla (tai ainakaa minä en oo) seurustelemas. Mä oon tosi huono small talkis. Eres tyttären häis en osannu luontevasti käyrä seurustelemas mulle ennestänsä tuntemattomien sulhasen suvun tai nuorten kaverien kans.

Mä koen myös olevani ainaki tunneköyhä, jos en peräti tunnekylymä. Multa puuttuu myötäelämisen taito tai ainaki se on hyvin vajavaanen. Mikä tarkoottaa väistämätä sitä, jotta mä oon hyvin ittekeskeenen, koko mun pieni maailmanihan pyörii mun oman navan ympärillä.

Mä viihryn oikeen hyvin yksin omas ylhääses seurasnani.

Mä oon monesti kuullu – ja ehkä vähä myönnänki – jotta oon eherottoman hyvä vähättelemähän ittiäni.  On tosi vaikiaa ottaa kiitoksia tai kehuja vastahan, vaikka oon yrittäny sitäki opetella. Mä mitätöön ne kärenhuitaasulla tai ”ei tuo ny mitää” –tyyppisillä kommentiilla tai sitte mä pistän ihan leikiksi, sen sijahan, jotta antaasin sen kiitoksen tulla perille asti ja kiittääsin takaasi. Esimerkiksi käsialastani oon saanu useen kehuja, mutta mä en oikeen oikiasti ymmärrä, jotta siinä olis mitää erityystä ja sen takia en oikeen osaa suhtautua kehuuhin kuinkaa. Mä ny vain oon aina tykänny kirijoottaa palijo käsin. Kai se siinä on sitte harijaantunu tai muotoontunu sellaaseksi, jotta jonku mielestä se on komiaa. (Kyllä multa harakanvarpahia syntyy enämmän ku sitä siistiä käsialaa.)

En tierä, onko tuo vähättelyki peruja lapsuuresta. Silloon kuulin, ku äitee kertoo jollekki vierahalle isän sanonehen, jotta ”Ei saa kehua kakarootten kuullen, jottei ne ylypisty.” Oon vissihin aina pelijänny ylypistyväni. Toisaalta on hyvin ristiriitaasta, jotta mä oon kumminki aina hakenu hyväksyntää toisilta ja yrittäny olla mieliksi vähä joka suuntahan. Siinä on vain se vaara, jotta sellaases pokkuroonnis karottaa ittensä kokonansa.

Ja varmahan tähän liittyy myös se, jotta mun on tosi vaikia löytää ittestäni mitää hyvää sanottavaa. Ikänä.

Oon luultavasti itteni pahin kriitikko ja orijapiiskuri. Mutta orijapiiskuri löytyy vain silloon, ku on joku juttu, johonka mä tosisnani haluan sitoutua. Sitä ei näy mailla halamehilla esimerkiksi silloon, ku pitääs siivota.

Mä oon erittään, erittään mukavuurenhaluunen. Iän myötä se on jalostunu laiskuureksi.

Oon murehtija. Mä murehrin mennehiä, nykyysiä ja tulevia. Aina pitää olla jotaki murehrittavaa. Jos ei oo, niin mä murehrin sitä, jotta mitähän pahaa tästä seuraa… Vaikka järki sanoo, jotta mikää asia ei täs mailmas oo murehtimalla parantunu, niin heti seuraavaksi sitä huomaa löytävänsä ittensä taas murehtimasta.

Ittekuria mulla ei oo nimeksikää. Se näkyy puntarilla. Mä päätän suunnilleen joka maanantaiaamu aloottaa ”uuren elämän”, mutta ruoka-aikahan mennes mä oon jo unohtanu sen päätöksen. Mun into lopahtaa yleensä hyvin lyhkääsehen. Ja sitte mä taas soimaan ittiäni, jopa inhoan. Välillä alistun ja luovutan tyylihin ”mitä väliä”.

Mä oon jääräpää. Joiski asioos. Sitte toisaalta mä taas annan periksi heleposti ja teen niin ku joku muu tahtoo. Eli en osaa tarpeeksi pitää puoliani.

En osaa riirellä. Toki kakaraan kans on aikoonansa riirelty ja huurettu puolin ja toisin kitapurijehet pitkällä. Mutta. Se onki ollu se mutta. Kiukuspäisnänsä sanoo sellaasta, mitä ei pitääsi koskaa suustansa päästää. Sitte sitä katuu ja pyytää anteeksi, mutta vahinko on jo tapahtunu. Oon kattonu viisahimmaksi yrittää välttää riitoja ja antaa mieluummin periksi. Siinäki.

Nuorempana olin hyvinki äkkipikaanen, mutta siinä suhtees ikä on teheny tehtävänsä ja tasinu suurimpia roihahruksia. Toki mä vieläki saatan hermostua jostaki ihan pikkujutusta. (Tää s****nan punajuuritölökki ei aukee millää!)

Multa puuttuu päämäärätietoosuus. Mä oon jotenki aina vain ajalehtinu asiasta toisehen, työstä toisehen. En oo luonu uraa enkä jatkanu intohimoosesti mitää harrastusta.

Sukua erelliselle on päättämättömyys, joka seki on mun vaivana. Mä vain orotan asiootten ”jotenki” järijestyvän tai jonku toisen tekevän päätökset mun puolestani.

Periksiantamisesta ja luovuttamisesta puhuunki jo tuola aiemmin. Mä teen niin hyvin heleposti. Esim. nyt se on ollu jo tuon työnhaun suhteen havaattavis. En oo enää niin suurella innolla jaksanu paneutua räätälöömähän hakemuksia ja CV:tä joka paikkahan eriksensä, ku ”emmä kumminkaa sinne pääse”.

Ja tämähän on jo uhuriutumista, eikö totta? Jotta säälikää ny mua niin per******sti, ku mua kohorellahan yhtä väärin ku Väyrysen Paavua.

Koen olevani perusnekatiivinen ihiminen. Useen tyytymätöön ja ruttuturpaanen. ”Pessimisti ei pety.” Tämä postauski peilaa koko aijan nekaation kautta.

Oon aina valittanu ittetuntemuksen puutetta. Täshän sitä soopaa nyt tuloo tuutin täyreltä. Mutta esim. työhaastattelus kysytähän aina vahavuuksia, joita mä en erelleenkää osaa nimetä. Ku mun mielestäni vahavuuksiksi ei käy arijektiivit (= adjektiivit), kuten tarkka, huolellinen, luotettava. Mun mielestä sielä pitääs osata nimetä jotaki erityysen osaamisen alueeta. Niitä mulla ei oo. Vielä. Mutta jos pääsis sinne kouluutuksehen, niin sitte ehkä alakaas vähitellen olemahan.

Mä oon hyvin epäjärijestelmällinen. Joiski asioos hyvinki pedantti, mutta moni muu asia on vähä ”sinne päin”.

Tuon pedantin serkku, pieni perfektionisti, on myös tuttu. Mä joko osaan heti hyvin tai sitte mä en halua eres opetella.

Valitettavasti oon myös tosikko. Kaikkeen vakavimmin mä otan itteni.

Mun huumorintaju on ehkä vähä välillä kyseenalaanen. Pohojalaasta koninleikkiä, jota ei välttämätä kaikki ymmärrä ja josta moni voi loukkaantua. Itteironia on ihan hyvä laji meikälääselle.

Katumisesta mä oon aika hyvin pääsny erohon, koska sehän ei mitää hyörytä. Toki on palijo asioota, jokka olis voinu teherä toisin tai jättää kokonansa tekemätä. Kaikkeen eniten mä varmahan karun muksujen kans tekemiäni virheetä. Yks asia, mikä tällä hetkellä karuttaa – tai enemmänki ehkä harmittaa – on se, jotten mä jo aijat sitte ymmärtäny kouluttautua. Vois työllisyystilanne olla tällä hetkellä aiva erimoinen. Mä olin vain niin luottavaanen työpaikkani suhteen, jotta luulin sieltä joskus pääseväni eläkkehelle. Ei pitääsi olla niin tyhymän sokia.

Kateutta väitetähän perisuomalaaseksi ja etenki meirän eteläpohojalaasten synniksi. Emmä silti oikeen koe tuntevani kateutta. Enemmänki se on ihaalua, jos joku osaa jotaki täysin suvereenisti. Silloon sitä ajatteloo, jotta osaaspa ittekki jotaki erityystä. Mutta en kumminkaa viitti teherä mitää asian etehen. Toisten omaasuutta mä en karehri. Oon useemmiten kääntäny asian niin päin, jotta jos sillä on palijo omaasuutta, niin torennäköösesti sillä on palijo velekaaki,

Nuorempana mä olin joskus aika katkera, mutta seki on vanhemmiten haalistunu pois turhana. Sillä ei tee hallaa ku ittellensä.

Mä oon kärsimätöön. Hetikaikkimulletännenyt-kärsimätöön. Orottaminen on piinaa. Minkä tahansa orottaminen.

Ja vähä samahan liittyen: mä oon hätäänen. Oon mieluummin kymmenen minuuttia etuaijas ku minuutin myöhäs. Mä yritän kääntää sen täsmällisyyreksi.

syyllistän ittiäni hyvinki heleposti. Joskus se tuloo ulukopuoleltaki, mutta suurimmaksi osaksi se on ihan sisäsyntyystä. Joskus mä tunnen syyllisyyttä sellaasistaki asioosta, jokka ei oikiasti oo mun syytä.

Omasta mielestäni mä en verä mitää roolia. Kuvittelen olevani aina oma itteni joka tilantehes. Mutta kyllä mä tietysti yritän ihimisten ilimoolla käyttäytyä vähä fiksummin ku kotona ollesnani.

Tunteet. Mä käyn välillä hyvinki äärestä laitahan ja annan asioolle isoompia mittasuhteeta ku ne oikiasti ansaattis. Mutta kyllähän tuoki heilahtelu on vähentyny iän myötä.

Mä oon aika läpinäkyvä ja avaurun (liikaki) heleposti asioostani. Kaikkista syvällisimmät, airoommat ja rehellisimmät keskustelut ja asiootten jakamiset mä varmahan käyn kumminki Raijan kans. Se tuntoo mun niin pitkältä aikaa, jottei mun tartte seliitellä eikä taustoottaa asioota. Voi vain antaa tulla, mikä mieltä painaa.

En oo ensinkää ex tempore –ihiminen, vaikka monesti ne jutut olis ihan hauskoja, ku vain antaas mennä. Useemmiten mun ensimmäänen reaktio on silti ei. Toisaalta multa puuttuu kyllä myös suunnitelmallisuus. Mä vain meen päivästä toisehen ja katton, mitä tuleman pitää.

Vihaan epäoikeurenmukaasuutta, vaikka tietysti se oma oikeurenmukaasuuskäsite on aika subjektiivinen. Mikä on mun oikeen, ei välttämättä oo kaikkien oikeen.

Mä oon pohojalaasehen tapahan suorasukaanen ja kykenemätöön valehtelemahan. Tuloo lauoottua niitä omia ”totuuksia” ajattelematta yhtää. En osaa valita sanojani tai olla eres vähä hienotunteenen. Pyyränki siis ny täs julukisesti anteeksi kaikilta, joita oon tahtomattani loukannu suorasukaasuurellani.

Taru puhuu kirijootuksesnansa myös maton alle lakaasemisesta. Sen mä oon kyllä oppinu. Jos jostaki asiasta ei puhuta, niin sitä ei oo olemas…

jumitan. En oo koskaa uskaltanu hypätä tyhyjän päälle tai eres mihinkää hiukankaa rohkeutta vaativahan tai uutehen. Helepompaa on jumittaa siinä tutus ja turvallises.

Mistä mä sitte koen iloa? Luonnosta, lukemisesta, käsitöistä, netistä, musiikista, värittämisestä. Ja etenki Raijan kans vietetystä aijasta. Me ei olla hörsköttäjiä kumpikaa, me puhutahan aika tosisnamma ja mukavakavasti, mutta silti mulla on aina jotenki köykääseet ja ilooseet mieli niitten tapaamisten jäläkihin. Sama on ku saan viettää aikaa muksujen seuras – ja niitten lemmikkien.

Tohtiisko mennä vielä astetta suurempahan tunneskaalahan? Onni. Ihan ylivoimmaasesti suurimman onnentunteen – ja liikutuksen – pitkähän aikahan koin flikan häis. Mähän aiva leijaalin sen jäläkihin pitkän aikaa. Muksujen onnistuminen elämäs ja niitten onni ja hyvinvointi onnellistuttaa muaki.

Mä en oo koskaa kokenu ittiäni miksikää korin (= kodin) hengettäreksi, vaan mä oon aina halunnu olla töis. Mulla on omasta mielestäni hyvä työmoraali ja suora selekäranka, mitä töitten suhteen tuloo. Mä oon saanu olla suhteellisen pienis työyhteesöös, jolloonka mun epäsosiaalisuuteni ei oo joutunu liika kovalle rasitukselle ja niin niistä työporukoosta on aina tullu sillä hetkellä tärkeetä. Niiten kanshan mä oon viettäny valaveellaoloaikaani enämmän ku kotona. Mutta kun se työsuhure katkee, niin – naps! – mun epäsosiaalisuus näyttäytyy taas siinä, jottei mulla oo juurikaa mitää tarvetta pitää yhteyttä entisille työpaikoolle tai työkaveriihin sen jäläkihin ku työt loppuu.

HERRIJJEE, kuinka pitkä protoiska tästä tuli! Tuli kyllä ny niin diippiä shittiä, jotta ei oo tosikaa. En usko, jotta jaksoot lukia loppuhun asti. 😀 Palijastinko taas jo liikaaki?

Ai niin – Taru käski laittaa tänne, jotta ”Sä olet tosi upea tyyppi.” Niin ookki! Ei ku – tähän piti sanua KIITOS ❤

 

 

 

 

 

Mainokset

Pakka sekaasin

Kattelin eileen epätoivon vimmalla tuulitakkiani, enkä löytäny mistää. Sitte alakas joku valo kajastaa pimeyres: sehän hajos viimme syksynä ja mä heitin sen pois. Mitäs mä ny sitte pujen päälleni, ku lähären ihimisten ilimoolle pyörällä tai kävellen?

Isäntä muistutti, jotta onhan sulla se punaanen tuulipuku. Öööö, on, mutta sillä taitaa olla ikää kohta 30 vuotta sen se on näköönenki. Se kelepaa kyllä tätä rapaasta kylätietä twistates, mutta ei sillä kehtaa kylille lähtiä.

Totesin, jotta nyt pistän elämän risaaseksi ja ettin ittelleni uuren (Huom! Uuren takin. Ei kirpparilta tällä kertaa.)

Niimpä isäntä eherootti, jotta hän vois lähtiä joukkohon, ku mulla oli tänään se työkkärin haastattelu. Hän kävis sillä välin Biltemas ja käytääs syömäs ennen tai jäläkihin haastattelun. No, näin sovittihin.

Mä puolestani päätin sitte eheroottaa sille, jotta jos pistetääski pakka ihan kunnolla sekaasin ja käytääs saunas jo heti aamusta. Meillä tapaa olla sauna tiistaiehtoosin, mutta koska mä olin pesny hiukset viimmeeksi lauantaina, niin mun olis pitäny joka tapaukses käyrä pesuulla aamusta. Sopii kuulemma.

Sitte mä eherootin, jotta pistän puuron tuleentumahan siksi aikaa ku oomma saunas, niin ei oo niin kilijuva näläkä heti kaupungille päästyä. Seki passas.

Mutta ennen ku me pääsimmä aamusaunahan asti, mun puhelin soi. Olis pitäny lähtiä tarkastamahan oppilasyhyristyksen tiliä. Niillä on tänä ehtoona kokous ja tilintarkastus on unohrettu hoitaa…

Olin kyllä nähäny sen kokousilimootuksen leheres, mutta koska kutsua tilintarkastuksehen ei ollu tullu, ajattelin, jotta ovat vaihtanehet tarkastajaa. (Ku ei sitä ruokapalakkaakaa silloon joulun alla tarijottu. 😀 )

En siinä vaihees vielä tienny, kuinka kauan mulla menöö tuola kaupungilla, niin sovittihin, jotta meen kuurelta ehtoolla. (Kokous on seittemältä.) Seppo eherootti, jotta sähän voit jäärä siinä samalla kokouksehen, olis hyviä hallituspaikkoja jaos. Jooei, kiitos vain.

Seppo saa kyllä tästä hyvästä teherä mulle palaveluksen. Mä aion pyytää sitä kaivamahan jostaki sen tieron, kuinka kauan mä oon ollu jo tilin-/toiminnantarkastajana. Sehän olis hyvä lisä CV:hin.

No joo, saunas käytihin ja rikotuusta ohorankryyniistä hautunu puuro oli sopivasti valamista, ku tultihin saunoomasta. Hyvää oli!

Oltihin jo hyvis aijoon työkkäris. Sielä oli hilijaasta. Ei näkyny ku pari muuta asiakasta mun lisäksi. Haastattelus oli työvoimavirkaalijan lisäksi Päivi-opettaja. Haastattelu ei kauaa kestäny. Virkaalija totes, jotta hakemuksia on tullu reilusti ja aika kirijavilla taustoolla. Sanoo, jotta haastattelevat tänään kaikki hakijat ja huomenna saa tietää, mutta totes, jotta voin pitää valintaa aika varmana, koska mulla on taloushallinnon opiskeluja ja työkokemusta taustalla, niin se on melekoonen etu koulutuksehen pääsemiseksi. Lupasin alaata jo teroottelemahan Hello Kitty -lyijykynääni…

Työkkäristä suuntasin Haloselle ja isäntäki tuli sinne Biltemasta tultuansa. Olin isännälle ilimoottanu, jotta nelijääkymppiä enämpää en ulukoolutakista suostu maksamahan. Se vähä nauroo mulle, jotta luulekko löytäväs. No, jos ei Haloselta löyry, niin sitte voirahan poiketa Prismas, Sittarilla, Minimanis, Halapa-Hallis ja Sopurahas. Jostaki varmasti löytyy.

Itte asias heti Haloselta löysin -50% -rekistä kivan näköösen takin. Mustan, kuinka ollakkaa… Olis ehkä saanu olla numeroa pienempi, mutta se välikoko justihin puuttuu. Seuraava oli sitte jo vähä liika nafti (= pieni). Ja hintaki jäi reilusti alle sen nelijänkympin (39,95) 😀 Ja törmäsin sielä tuttuhun myyjähän. Siihen aikahan, ku olin ensimmääses työpaikasnani, niin Toini oli Osuuspankilla töis. Kävin lähes päivittään sielä työasioolla, ku siihen aikahan laskut käytihin vielä maksamas pankin tiskillä. Höväättihin (= höpöteltiin) siinä hyvät kyllänsä.

Haloselta oli suunta luonnollisesti Piikkihin. Piti taas vetää ittensä ähkyhyn. (Hyvää harijootusta huomiselle, ku mennähän Raijan kans syömähän…)

Kotomatkalla poikettihin vielä ruokakauppahan.

Nyt mä sitte orottelen täs, koska sinne tilintarkastuksehen pitää lähtiä. Mutta ompahan päivä menny sujuvasti, vaikka tehtihinki asioota vähä takaperooses järijestykses.

Orottavan aika on pitkä!

Mä oon ollu jo kohta viikon ku kissa pistoksis, ku on niin monta pallua (= palloa) taas yhtä aikaa ilimas enkä tierä, saanko yhyrestäkää koppia.

Mulla on vetämäs viis työhakemusta, joihinka ei vielä oo tullu ”Valinta ei tällä(kään) kertaa osunut teihin” -vastausta.

Sitte on tuo koulutushakemus. Se nyt onneksi ehkä seleviää tiistaina, kun on se haastattelu. Mutta tuntuu, jotta tiistaihin on vielä pieni ikuusuus.

Mun mielialat on vaihrellu lairasta toisehen. Välillä on hyvin toiveekas ja tarmokas olo ja luja usko siihen, jotta kyllä asiat aina jotenki suttaantuu. Sitte on päiviä, ku yritän väkisin keksiä tekemistä, jotta aika kuluus nopiempaa. (Oikiasti ei tarttisi eres keksiä, ku joka paikka huutaa siivouksen ja järijestelemisen perähän.) Ja on päiviä, ku ei huvita yhtää mikää. 

Melekeen joka päivä oon ny kumminki käyny lenkillä, ku on ollu niin hienot ilimat. Yhtenä päivänä harijoottelin jopa polokupyörällä ajamista. Se käviki hyvästä reisilihastreenistä, ku tämä meirän kylätie on niin pehemoosta, jotta pyörä uppuaa siihen vantehia myöte.

Tänään olin kävellen lenkillä ja olin pukenu reirusti liikaa, niin jotta olin ihan hiestä märkä ku pääsin kotia. Ei ku suihkuhun ja vaattehet pyykkikoneehin. Hoksasin ny vasta, jotta pihallahan voi jo kuivattaa! Oikeen jo hekumootten sillä ajatuksella, kuinka hyvältä pihalla kuivatettu pyykki haisoo, kun sen tuo tupahan.

Ihanaa on ollu myöski seurata kevätlintujen tuloa: joutsenet, kurijet, kiuru, peippoonen, prätkä (= räkättirastas), töyhtöhyyppä. Ne ny ainaki on jo tullu. Ja kärpääset. 

Ens viikolla on onneksi helepotusta tieros tähän orotuksen tuskahan, jos tiistaina seleviää tuo koulutusjuttu. Keskiviikkona meemmä Raijan kans juhulistamahan molempien syntymäpäiviä syömällä napamma pinkeeksi. Ja torstaina mulla on parturi. Tai siis siinä tapaukses, jos pääsen kouluhun tai töihin. Jos en, niin sitte mä perun sen. Se on niin kallista lystiä, jotta siitä on ollu pakko tinkiä viimme aikoona. Oon viimmeeksi käyny parturis vissihin joskus marraskuus. Pää on aiva harmaa. Niin päältä ku sisältäki.

Piti siivota, mutta…

Mä olin suunnitellu pitäväni eileen siivouspäivän. En sitte pitänykkää.

Syystä että, kun pistin imurin käyntihin, niin se ilimootti heti, jotta pölypussi on täynnä. Mä nappasin tietysti täyren pussin pois ja otin kaapista laatikon, mihinä oli varapussia. Tai siis piti olla. Joku (luultavasti se mies, joka meillä asuu) oli varmahan viimmeeksi vaihtanu pölypussin, muttei ollu muistanu mainita, jotta se oli viimmeenen ja niitä pitääs ostaa lisää…

Se siivouspäivä oli ennätyksellisen lyhkäänen. Ei ku imuri takaasi kaappihin ja pölypussit ostoslistalle. Piti keksiä muuta tekemistä. (Ei oo mulle vaikiaa, jos vaihtoehtona on siivuaminen.)

Konehelle tultuani kuuklasin, mistä niitä pussia nykyään voi saara, ku ei sitä liikettä enää oo olemaskaa, mistä me imuri aikoonansa ostettihin. Myijä silloon vakuutti, jotta näihin Mielen imuriihin saa aina pussia. Mutta ei se ollukkaa ihan niin yksinkertaasta, ku tuo on kuitenki jo sen verran vanha malli, jottei sitä ihan kaikista verkkokaupoosta eres löytyny. Mitää piraattiversioota en halua ostaa.

Eikä niitä tilaamalla olsi tietysti eres tähän hätähän saanukkaa. Onneksi niitä näytti olevan Prisman valikoomis. Ja vieläpä erullisemmin ku yhyreskää verkkokaupas.

Ennen kauppahan lähtyä vaihroon lakanat. En viittiny vierä petivaattehia pihalle, ku sielä satoo lunta/räntää ja vissihin päivällä tuli muutama pisko vettäki.

Isäntää ”harmitti” ihan vietävästi, ku mä ilimootin, jotta se joutuu tänään lähtemähän Prismahan irtokarkki pölynimuripussiostoksille.

Mun ostoksihin piisaa (= riittää) yleensä tuo lähikauppa, mutta isäntä tykkää käyrä aina välillä pyörimäs muiski kaupoos.

Totesin vain, jotta vaikkahan olis kuinka halapuutettu, niin kallihiksi se tuloo, ku on valikoomaa ja houkutuksia palijo enämmän. Se oli taas sataselle siivet, ku sielä käytihin. Tosin niitä pölypussia ostettihin heti kaks pakettia, ku ei niis ollu ku nelijä/laatikko.

Ostoslista oli muutenki harvinaasen pitkä, ku tuntuu, jotta kaikki kaapit oli taas tyhyjänä. (Kuka meillä oikeen käy syömäs?)

Kotia tultua laitoon heti uuren pussin imurihin ja imuroottin ennen ku alakasin laittamahan ruokaa. Ruaan jäläkehen pirin pienen tairepaussin (= färittelin) ennen ku jatkoon laattiootten pesulla, pölyjen pyhkimisellä ja leipomisella. Ku sain vielä tiskit tiskikoneehin ja sen hyrskyttelemähän, niin ilimootin, jotta nyt en tee tänään enää mitää.

Valitettavasti kantapääs tuntuu, jotta tömpsötetty on tavallista enämmän. Mutta eikähän se taas siitä, ku vähä venyttelen ja huilootan.

Silimälääkäris

Isännällä oli tänään heti aamusta aika silimälääkärihin. Mä lähärin aikani kuluksi joukkohon, ku oli puhet samalla käyrä ruokakaupas ja kattelemas isännälle takkia. Se ku on onnistunu sulattamahan erellisen takin hian johonaki… Ja sitä erellinen takki on kissahtanu (= kutistunut) kaapis.

Silimälääkäriltä tuli aika tyly tuomio: kohonnu paine molemmis silimis ja oikias silimäs alakava kaihi. Oli laittanu lähettehen silimäpolille leikkausta varte. Kuulemma joskus kuukauren päästä voi orotella kutsua.

Hmmm…. mitähän siitä tuloo. Isäntä muistaa vieläki pahalla mun serkkua, joka sattuu olemahan ensiavus töis, kun se joutuu menemähän sinne otattamahan roskan pois silimästänsä. Se oli aina vaistomaisesti pistäny silimän kiinni, ku hoitajat oli lähestyny silimää poistaaksensa roskan. Lopuuksi serkku oli ottanu pumpulipuikon ja pyörähyttäny silimäluomen kaksinkerroon sen ympäri siksi aikaa, jotta ne sai putsattua sen silimän. Sitä isäntä ei anna koskaa anteeksi 😀 Ei sille oo saanu ikänä laitettua silimätippojakaa, ku se onnistuu aina pistämähän silimän kii ennen ku tippa osuu. Epäälen, onnistuuko leikkaus puuruttamalla. Luultavasti joutuvat nuijanukuttamahan koko miehen.

Seki vähä harmittaa, kun se ny justihin pari viikkua sitte osti uuret rillit – ja useenhan kaihileikkauksen jäläkihin näkö muuttuu niin, jotta joutuu taas uusimahan. Olis ollu optikolta fiksu veto kehoottaa käymähän ensi silimälääkärillä, ennen ku valitahan rillit. Mutta kauppahan se on, joka kannattaa..

No, ei sitä jääty sitä harmittelemahan sen pirempähän, vaan mentihin ruokaostoksille ja katteltihin samalla isännälle sitä takkia. Ei löytyny ensimmääsestä kaupasta eikä toisesta eikä kolomannesta.

Isäntä eherootti, jotta käytääs kotona syömäs välillä ja jatkettaas vielä toisen naapurikaupungin Halapa-Hallihin. Niin tehtihin. Ja sielähän se takki oli. Heti ensimmäänen, minkä se sovitti.

Ku ei meillä sitte muuta asiaa ollukkaa, niin lähärettihin saman tien kotia. Kello ei siinä vaihees ollu ku vasta puoli kaks, niin mä nakkasin lakanat koneehin ja pesaasin ne. Tiskikoneski rupes olemahan jo niin täynnä, jotta sai senki pistää käyntihin. Ja ku vanhat tiskit oli pois pöyrältä, niin alakasin teköhön uutta. Tein kropsun                                (= pannukakun) uunihin. Tein sellaasella reseptillä, jonka nimi oli Maailman herkullisin pannukakku. Olihan makiaa ja rasvaasta. Ei ihan joka kropsun mieliteolla viitti tuollaasta teherä.

Lenkille ei teheny mieli tänäänkää, ku oli niin hyytävän viiltävä viima. Eikä pakkaanen oo tainnu laskia alle -15 asteen koko päivänä.

Vaihteeksi aktiivimallista

En tierä, kuinka kauan jaksan jauhaa tästä samasta aiheesta (saatikka kuinka kauan näitä jaksaa kukaa lukia), mutta nyt se tuntuu joinki niin epäoikeurenmukaaselta, jotten taharo millää päästä siitä yli.

Tällä kertaa osuu silimihini MTV:n uutissivuulta juttu Li Anderssonin nettikolumnista. Täs oli monta asiaa, jokka osuu yksihin oman ajatusmailman kans.

Ensimmääsenä tästä tekstistä tuli mielehen sana inhimillisyys. Se näyttääs viimme aikoona unohtunehen, jotta työttömäkki on (?) ihimisiä. Välillä on kyllä tuntunu siltä, jotta ollahan vain tuottamatoonta karijaa (= karjaa), joita uhkaa teurastus, jonsei pystytä parantamahan tuotoksiamma.

”Malli ei nimestään huolimatta palkitse aktiivisuudesta, ainoastaan onnistumisesta.”

Suomalainen työttömyysturva on jo vastikkeellista. Työttömiltä työnhakijoilta edellytetään työllistymissuunnitelman noudattamista, aktiivista työnhakua sekä työn vastaanottamista. Pätkätöitä saa tehdä, mutta jos niitä tekee liikaa, menettää pahimmassa tapauksessa koko työttömyysturvansa.

Jos tienaa palkkatuloja yli 300 euroa kuussa, on mahdollisuus soviteltuun päivärahaan, mutta tarvittavista palkkatodistuksista ja päivärahan maksatuksen katkeamisesta johtuen sekin voi riskeerata toimeentulon. Keikkatöiden tekeminen yrittäjänä tai freelancerina sisältää riskin työttömyysetuuden menettämisestä kokonaan, jos TE-toimisto tulkitsee yritystoiminnan päätoimiseksi.

Entä jos rikkoo sääntöjä? Silloin menettää oikeutensa työttömyysturvaan. Tämä karenssi kestää 15 päivästä jopa 90 päivään.

Jos esimerkiksi kieltäytyy TE-toimiston tarjoamasta työstä tai palvelusta ilman pätevää syytä, katkeaa työttömyysturvan maksatus kahdeksi kuukaudeksi. Työttömyysturvan monimutkainen säännöstö johtaa tilanteisiin, jossa työnhakijat pienten teknistenkin erheiden tai myöhästymisen takia saavat karensseja.

Perustellusti monet kokevat järjestelmän mielivaltaiseksi ja epäreiluksi.

Yleisradion tekemässä koosteessa on esimerkiksi tapaus, jossa irtisanoutuminen työstä loppuunpalamisen vuoksi oli johtanut kolmen kuukauden karenssiin. Myös työntekijä, jonka työsuhde purettiin koeajalla, oli saanut kolmen kuukauden karenssin, koska TE-toimisto tulkitsi irtisanomisen itseaiheutetuksi siitä huolimatta, että työnantaja oli todistanut toisin.

Karenssit ovat Suomessa ankarampia kuin Tanskassa ja Ruotsissa. Työstä eroamisesta saa Suomessa kolmen kuukauden karenssin, Ruotsissa yhdeksän ja Tanskassa kolme viikkoa.

Suomessa työvoimapoliittisesta toimenpiteestä, kuten kurssista tai työkokeilusta kieltäytymisestä, saa 60 päivän karenssin, Ruotsissa viisi ja Tanskassa kolme viikkoa.”

”Lyhytkestoisen työn vastaanottamista vaikeuttavista byrokratialoukuista pitää päästä eroon.

Työttömille on myös annettava sitova etukäteispäätös siitä, miten esimerkiksi osittainen työskentely vaikuttaa heidän etuuksiinsa. Kela on joutunut palkkaamaan 100 uutta työntekijää puhtaasti aktiivimalliin liittyvän byrokratian pyörittämiseen. Tämä resurssi voitaisiin aktiivimallin sijasta kohdentaa työttömyysturvan maksatuksen nopeuttamiseen.

Toinen Suomen työvoimapolitiikan keskeinen ongelma on kasvava ilmaistyön teettäminen. Erityisesti palkkatukityöllistämisen alasajo on johtanut kehitykseen, jossa työvoimapolitiikan painopiste on lipsunut palkallisista toimenpiteistä palkattomiin.”

***

Tänään olis ollu yks (melekeen) ihannetyöpaikka: laskutusta ja myyntireskontraa.

Mutta:

  • kyseenen firma on jo kertahallensa hajettu konkkahan, mutta pääsi sittemmin saneerausohojelmahan ja nyt sen omistaa itävaltalaaskonserni
  • matkaa on pyöriästi 70 km/suunta
  • ”Työssä menestymisen edellytyksenä on suomen ja englannin kielen suullinen ja kirjallinen osaaminen sekä vähintään tyydyttävä ruotsin kielen taito. Arvostamme myös muuta kielitaitoa. ”

Muuten voisin hakiakki, mutta tuo kielitaitovaatimus… En tohori! En vain yksinkertaasesti tohori.

Huomenna olis rekrymessut naapurikaupungis, mutta jos on näin kovat kirvantehet    (= pakkaset), niin empä taira lähtiä. Sielä ei oikiastansa oo yhtäkää sellaasta yritystä, johonka mä välttämätä hinkuusin töihin tai joittenka töihin mulla olis eres minkäälaasia erellytyksiä. On sosiaali- ja hoivapuolta, puhelinmyintifirmoja, rekryfirmoja yms.

Eikä vähääsin syy oo se, jotta mä tosisnani pelekään ajaa kaupungis. Tai tämä ny on laitamilla, mutta oon kuullu niin palijo, kuinka sielä on hankalaa saara autoa parkkihin. Jos sielä on ollu joku tapahtuma, niin autoja on pitkin ja poikin karunvarsia keräämäs sakkolappoja. Vähä hävettää tunnustaakki, kuinka arka oon auton kans vähäki isoommas paikas, mutta se ny vain on taivahan tosi.

Lievää innostusta…

Ku Sari innostuu mun käsitöistäni feispuukis ja halus tilata vielä lisääki, niin mä oon eileen istunu varmahan ainaki kolome tuntia makuukamarin laattialla kattelemas erilaasia mallia valittavaksi.

Mun piti käyrä kattelemas lankojaki jo ensimmäästä työtä varte, mutta laiskuus iski. Päätin mennä vasta tänään, ku joka tapaukses olin menos kirijastohon ja kauppahan.

Aamusta pistin kumminki ensi lakanapyykin peseentymähän ja rummutin sen kuivaksi, ku kirijasto aukes vasta kahareltatoista. Sitte isäntä pyysi mua päivittämähän navikaattorinsa, ku sitä ei oo tehty vuosihin. Ja samalla piti kattua, löytyyskö Motonetista peruutuskameraa. Ei ollu hyllys, joten ei lähäretty sinne asti.

Käytihin ensi kirijastos. Mä rekisterööryyn (= rekisteröidyin) omatoimikirijastohon käyttäjäksi. En tierä, onko sille tarvetta, mutta ei ainakaa tartte aina varmistaa etukätehen, koska se kirijasto oikeen on auki.

Hoksasin siinä samalla, jotta mä oon saanu ensimmääsen kirijastokorttini 50 vuotta sitte. Sellaasen vaalianpunaasen paffikortin, johonka kirijattihin aina vuoren vaihtues uus vuosiluku. 😀

Mä opiin lukemahan nelijän vanhana ja ensi mulle lainattihin lukemista isoonvelijen kortilla. Kuuren vanhana sain oman kortin. Aika ahkerasti oon kyllä näinä vuosina käyny kirijastos.

Seuraavaksi käytihin ruokakaupas. Ostoslistan vois melekeen pitää kerrasta toisehen samana: maitua-leipää-kinkkua-kurkkua.. Kattastin lankahyllynki sielä, mutta se on kutistunu niin olemattomihin, jottei sieltä löytyny sellaasta, ku olsin tarvinnu.

Siispä kurvattihin vielä Tokmannille. Sieltä löytyy – ja mun ikäänku karkas vähä lapasesta… Otin nimittään kolomenmoista lankaa ja yhtä niistä varmuuren vuoksi kahares eri färis. Mutta pitäähän mulla olla esittää vaihtoehtoja Sarille 😀

Oli niin ihanaa pitkästä aikaa käyrä lankaosastolla. Sielolis ollu vaikka minkälaasia ihanuuksia ja tarijouksia ja poistoja. Aiva jo sormet syyhyää päästä aloottamahan, mutta jos ny tekisin ensi pois nuo sukat, mikkä on mulla tuola puolimoos.

Mähän oon viimme aikoona yrittäny tikuta vain nuosta langoosta, mitä kotua löytyy. Mutta ei nuo ylimäärääset langat hukkahan mee, kyllä mä niille käyttyä keksin. 😀

Kotia tultua vaihroon vaatteet ja lähärin pikkuusen käveleskelöhön. Mä en voi enää sanua, jotta käyn lenkillä. Kyllä se on enemmänki vain sellaasta sunnuntaikäpyttelyä näin arkenaki. Eikä matkakaa oo pituurella pilattu, tuliskahan siitä joku 2,5 – 3 kilometriä.

Vetelää on!

Tänään on isännän syntymäpäivä. Se kielsi ostamasta mitää lahajaa, mutta myöntyy, jotta saan teherä kakun.

Ennen kakun kasaamista piti kumminki käyrä kaupas. Ja sitä ennen kantaa petivaattehet parvekkehelle tuuleentumahan.

Kauppareissulla törmäsin työkaverihin tuolta viimmeesimmästä työpaikasta. Sanoo ollehen niin hilijaasta, jotta heille on eherootettu talavilomien pitämistä nyt. Kyseli, miksen oo yhtää käyny. Oli rouvaki ihimetelly, onko hän loukannu mua jotenki, ku en oo pistäytyny. Tuumasin, jottei taharo viittiä tulla ku ei oo mitää asiaa. Liisa antoo luvan käyrä, vaikkei ostakkaa mitää 😀 Mutta on tympiää mennä toisten työpaikalle, niillä kun voi hilijaasenaki aikana olla muutaki tekemistä ku seurustella entisten työntekijöötten kans. Lisäksi tuntuu vähä kerijoolle menolta, ku oli puhetta, niistä laskutusten teoosta, mutta ku ei oo mitää kuulunu. Mutta nyt on vain ollu niin rauhallista, jotta he on keriinny hyvin teköhön laskutukset itte. Heillä on ny työharijoottelija, mutta ei oo kuulemma oikeen tehollista työntekua. Pakkaa vissihin paremminki vain haaveella hyllyjen välis. 😀

Oltaas varmahan plämpätty pirempähänki, mutta Liisa oli menos parturihin. Kyllä mun ny varmahan joku päivä pitää käyrä sielä, jotteivat luule mun aiva ylypistynehen. 😀

Kotia tultua kannoon petivaattehet tuvan puolelle lämpiämähän ja rupesin teköhön isännän kakkua. Mä oon aina tykänny teherä kakkuja ja ne on useen ollu jopa onnistunehia. Tänään ei ihan menny ku Strömsöös… Kokeelin uutta reseptiä. Jäi kuorrutus aiva liika veteläksi, ku en lukenu luin ohojeet huonosti.

Ku ”kakku” oli valamis, kerkesin laittaa lakanat petiihin ja sen jäläkihin piti ruveta (= ryhtyä) jo ruaanlaittohon. Ajattelin, teherä synttärisankarin mieliksi oikeen ”miesten ruokaa”. Siispä tänään oli tarijolla pernoja (= perunoita) ja pulled pork -soosia. Lihan ostin valamihina, en viittiny teherä itte aluusta asti. Olis pitäny alaata jo eileen ainoomahan. Seki näytti kelepaavan, vaikkei sekää menny ihan putkehen. Soosista tuli ensi liika sakiaa ja ku sitte lisäsin vettä, niin enkähän mä holahuttanu sitä niin reippahasti, jotta soosistaki tuli vetelää.

Ruaan jäläkihin isäntä tahtoo Minimanihin. Sielä oli joku porakones tarijoukses ja se kuulemma halus tarttoo ny justihin sellaasen. Kones ei kummikaa sitte ollu passeli, niin se jäi kauppahan. Mä en ollu yhtää shoppaalutuulella. Ainut, mitä mä koppahan keräsin, oli kaks taplettia (= tablettia). Mattoja vähä kattelin, jos olis löytyny olohuoneesehen uuret, mutta tulin sitte siihen tuloksehen, jotta vanhat saa luvan kelevata. Isäntä löysi jotaki pikkusälää euron laariista ja sitte se halus irtokarkkia, kun ne oli tarijoukses. Ihimiset oli aiva hulluna sekaamas niillä karkkiloorilla, oikeen niitä oli sielä jonoksi asti. Varmahan kaks kilua karkkia oli pitkin laattiootaki. Mua ei nuo irtokarkit houkuta, ku kaikki räkänokat käy sielä kaivelemas. Yök!

Ei käyty mihinää muolla kaupoos. Isäntä olis varmahan halunnu, mutta mä sanoon, jottei enää yhtää huvita käyrä shoppaalemas, ku koko aijan pitää miettiä rahaa.

Kotia tultua maistettihin kakkua. Isäntä meinas, jotta kyllä se tuloo syöryksi… Hyvin on näyttäny tekevän kauppansa.

Kotia tultua totesin, jotta ku päivän teema vaikuttaas olevan vetelyys, niin mäki alakaan veteläksi. En oo viittiny teherä enää yhtää mitää. Paitti piti mun tilata isännälle Kärkkäisen verkkokaupasta Makitan porakones. Se oli kuulemma sen syntymäpäivälahaja ittellensä.

Oommä täs ehtoon mittahan hieronu vähä käsityökauppoja. Ku pistin sinne feispuukkihin niitä töitäni myintihin, niin sieltä on ny varattuna kolome tuukia (= liinaa) ja sitte on poikinu tilauksia. Tosin osa on niin hankalia, ku mulle lähetettihin vain kuva, jotta tälläset, mutta minen tierä, mistä mä löyrän ohojeen… Kattotahan kuinka akan käy, pitääkö hetken päästä ottaa kaikki kuvat pois ku mä en kovin tärkiää niitä tilaustöitä tee. Tosin nää on ny sukkia, pöytäliina, hartiahuivi ja tyynynpäällisiä.

Vähä sitä ja vähä tätä

Tänään on ollu ihana, aurinkoonen, joski kylymä talavipäivä. Äsköön mittari huiteli -22 asteen paikkeella.

Aamulla, ennen asioolle lähtyä kerkesin pestä hantuukipyykin.

Isäntä halus uuret silimälasit ja sillä oli tänään aika optikolle. Samalla reissulla hajettihin Biltemasta uusia palovaroottimia, ku meirän varoottimet on ties kuinka vanhoja. Isäntä oli jostaki lukenu, jottei yli 10-vuotiahat varoottimet oo enää luotettavia. Ja nuos uusis varoottimis on ny jokku Li-ion -patterit, joittenka pitääs kestää sen 10 vuotta. Puolta kallihimpiahan ne tietysti oli ku tavalliset 9V paristolla toimivat.

Mä löysin sieltä ittelleni uuret kuulokkehet tähän tietokonehelle 7 eurolla. Tai isäntä ne kyllä maksoo… Aina joskus pistän luurit päähän, ku katton jotaki vireota tai kuuntelen musiikkia ja isäntä vahtaa televisiota. Raskaskuuloosena se huurattaa sitä niin lujaa, jotta mäki useemmiten täälä taloon toises pääs tierän, mitä se kattoo. Sen takia tartten kuulosuojaamet  haluan käyttää kuulokkehia. Vanhoosta oli pehemustehet hajonnu ja niitä oli tosi ikävä pitää.

Mutta joo, isäntä sai rillit valittua ja ne tuloo joskus muutaman viikon päästä. Lisäksi sitä oli kehootettu käymähän silimälääkäris, ku kuulemma toisen silimän painet on koholla. Tai kuulemma sielä hyvän ja huonon rajoolla. Mä eherootin, jotta sitte, kun tieto rilliistä tuloo, niin tilatahan aika silimälääkärille. Tulis seki asia hoirettua samalla kertaa.

Silimälasiliikkehestä jatkettihin matkaa isännän siskoon ja sen miehen työ kyläälemähän. Oli kyllä maisemat niin silimiä hiveleviä, jotta oli oikeen mukavaa kattella siitä apukuskin paikalta.

Takaasi kotona oltihin joskus vähä ennen kuutta ehtoolla. Kotona tryykäsin (= ryntäsin) heti konehelle koittamahan kuulokkehia. Toimii 😀 Ei istu niin hyvin päähän ku vanhat, mutta empä mä ny niitä niin hirviän palijo piräkkää.

Kattoon samalla tietysti työpaikkoja. Ei mitää uutta. Sähköpostiski oli taas vain ”Valitettavasti valinta ei kohdistunut teihin tällä kertaa” -viesti. Ei tullu musta toimistosihteeriä tilitoimistohon. 😦 Alakaa vähitellen usko hiipua, ku ei enää pääse eres haastatteluhun asti.

Pensanhaaskoota

Lähärin suurin toivehin ehtoolla koululle valamistujaasjuhulahan. Ajattelin, jotta ompa kiva nähärä luokkakaveria näin puolen vuoren jäläkihin. Mutta sielä ei ollu meirän porukasta ketää muita. 😦 Opettajistakaa ei ollu ku meirän taloushallinnon ihana Päivi-opettaja.

Kuunneltihin puheeta, jokka oli kyllä mielenkiintoosia. Varsinki kaks niistä. Toinen oli työnantajan näkökulumasta ja toinen opiskelijan näkökulumasta.

Parihin kertahan joku nuori flikka pahoonpiteli tuttuja kappalehia. En voi sanua erityysesti nauttineheni niistä esityksistä. Anteeksi, saattoo olla vikaa mun alikehittynehes musiikkikorvasnani.

Sen jäläkihin saatihin käyrä vararehtorilta hakemas ruusut ja mentihin kaffeelle/teelle/pasteijalle/täytekakulle. Koska sielä ei näkyny mulle ketää ennestänsä tuttua, yllätin itteni kysymällä yksin istuvalta naiselta, saanko liittyä seurahan. Hänki oli ryhymästänsä ainuana paikalla. Kummasti meillä sitte juttu luisti siinä sen kaffittelun aijan.

Sielä koululla oli täs joku aika takaperin sellaanen vasaraepisoori, jotta yks opiskelija oli pöhönäs (= humalas) koululla ja oli riiran päätteeksi hutkaassu toista opiskelijaa vasaralla. Mä piruulin isännälle, jotta pitääskähän sinne ottaa oma vasara joukkohon, jos sitä vaikka tarvittaas.

Kun mä menin sinne, niin tuli heti tuo juttu mieleheni, ku ovella oli vastas kaks vartijaa, ruokasalin ovella oli yks, takaovella oli yks ja auditorion ovella oli yks ja auditorion etuosas peräti nelijä. Tuli mielehen, jotta sinne on tullu joku uhkaus tai sielä on ollu joku tilanne, minkä takia niitä oli niin palijo. Vararehtorin puheesta sitte kumminki selevis, jotta ne oli vartijatutkintolaasia, jokka oli sielä suorittamas näyttyä.

Kotomatkalla ajattelin, jotta oli aiva pensanhaaskoota (= bensan tuhlausta) lähtiä tuonne, ku en pettymyksekseni nähänykkää ketää tuttuja. Ainuastansa Päivin kans hetki toimiteltihin ennen kotia lähtyä. Päätin lieventää pettymystäni ja käyrä Tokmannilta hakemas ittelleni ”valamistujaaslahajaksi” 50 värikynän setin kuurella eurolla. 😀