Paskamainen tyyppi

Mä totesin taas täs viikolla, jotta mua aharistaa. Rupesin miettimähän syitä siihen ja löysinki: minä itte.

Mä tierän, jotta mulla on pahasti taipumuksia perfektionismihin joittenki asiootten kohoralla, niin ku esimerkiksi työn tai opiskelun suhteen. Huomasin tuon koulutuksen aikana vetäväni monta kertaa överiksi. Ja saman tien jatkoon kumminki samalla tyylillä. Emmä vain yksinkertaasesti osannu ottaa yhtää rennommin. Siitä luultavasti johtuu tuo mun kieliongelmaki. Ajattelen, jotta jonsen osaa täyrellisesti, niin en osaa ollenkaa.

Samasta syystä tuo valamistuminenkaa ei varmahan tunnu miltää. Mä en saa minkäällaasta arvioontia siitä, mitenkä mä suoriuruun koulusta. Vaikka paiskiin töitä hullun lailla, niin mä tuun saamahan vain paperin, josta seleviää, jotta mä oon suorittanu sen kouluutuksen. Oonhan mä suorittanu Hilti-koulutuksenki ja mulla oli korttiki vaikken oo ikänäni pitäny Hilti-pyssyä eres käres…

Töis mä vertaan ittiäni heihin, jokka on teheny sitä jo vuosia, parahimmillansa yli 40 vuotta – ja vaarin itteltäni samaa. Tai no, en ny ehkä samaa, mutta tuskastun, ku en omaksu omasta mielestäni asioota tarpeeksi nopiaa. Mä oon ny kumminki ollu työharijoottelu mukahan laskettuna kohta puoli vuotta tuola.

Toisaalta ei varmahan oo menny päivääkää, jotten olsi oppinu jotaki uutta. Siltikää en oo tyytyväänen.

Työnantajan puolelta ei oo tullu moitteeta, mä itte piiskaan ittiäni. Se on uuvuttavaa paitti mulle ittelleni, niin varmasti myös työkaveriille, kun ne joutuu kattelemahan mun toilaalujani.

Toinen, mikä hankaloottaa tuota työtä, on introverttiys. On vaikiaa olla asiakaspalavelutehtävis, ku ei oo luonnostansa ulospäinsuuntautunu. Ku koko päivän pinnistelöö vaikuttaaksensa eres jotenkuten normaalilta, on ehtoolla niin puhki, jottei jaksa enää teherä mitää.

Sitte se mun sisäänen perfektionistini naputtaa, jotta pitääs olla niinku muukki ihimiset ja jaksaa teherä kaikki tekemättömät työt, jokka kumminki rassaa niin kauan kun ne on tekemätä. Meillä on huusholli täysin retuperällä: joka paikka on sotkus, mutta kun mä inhuan siivuamista, niin mä yritän vältellä sitä viimmeesehen asti. Siltä kohtaa mun täyrellisyyren tavoottelu vuotaa – ja pahasti. Toivon vain aina, jottei kukaa tuu yllätyskäynnille ja näje, minkämoisella kaatopaikalla me elämmä.

Pitääs leipua, keittää kunnolla, pitää puutarha ja piha siistinä, pitääs siivota auto, pestä klasit, tyhyjätä reilulla kärellä turhaa roinaa pois, syörä tervehellisesti, liikkua ja purottaa painua… Pitääs. Mutta en saa mitää aikahan. Karehrin ja ihaalen ihimisiä, joilla riittää virtaa puuhaalla koko aijan jotaki.

Introvertikoosta puolestansa sanotahan, jotta jokku luontehenpiirtehet muistuttaa jopa autismia. Tunnistan senki. Mulla on joitaki melekeen pakonomaasia juttuja, joita mä teen: rahat (jos sellaasia sattuu olemahan) on oltava lompsas kaikki samoon päin ja tietys järijestykses, kierrätän vaattehia niin, jotta laitan puhtahat aina pinkan pohojimmaaseksi ja otan käyttöhön pinkan päällimmääsen.

Huomaan tiettyä putkiaivoosuutta ittesnäni: mä tykkääsin teherä yhyren työn kunnolla loppuhun, mutta töis se on maharotoonta. Kesken laskutuksen on lähärettävä myymälän puolelle, jos kerran on asiakkahia. Monesti tuloo monta muuta tehtävää päällekkäin ja peräkkäin, niin jotta se ensimmäänen työ ehtii jo unohtua tai jäärä puolimoohin.

On sanottu myös, jotta introvertikon on helepompi ilimaasta ittiänsä kirijallisesti ku suullisesti. Pitää oikeen hyvin paikkansa mun kohorallani. Mutta! Sitte iski taas se perfektionisti ja ilimootti, jotta musta ei tuu koskaa hyvää kirijoottajaa ja niimpä mä päätin lopettaa koko kirijoottamisen. Seki mulla on, jotta jos en kerran osaa jotaki kunnolla, niin mä en tee sitte ollenkaa. Paitti jotta töis se ei päre (= päde). Sielä mä yritän aina parahani. Mun luonteella ei töis lintsata, vaan teherähän sata lasis.

Oonko mä kumminkaa introvertti sitte ollenkaa? Täälähän mä avaurun hyvin henkilökohtaasista asioosta ihan kenenkä tahansa lujettavaksi.

En tierä, mutta ainaki siltä tuntuu tällä hetkellä, jotta tämä yhyristelmä teköö musta tosi paskamaisen tyypin niin ittelleni ku muillekki. Ja tämän kans mun on sitte vain elettävä. En tykkää!

(Oon muuten kuullu usiammasti ku kerran, jotta mä oon hyvä mollaamahan ittiäni. Ja senki mä kyllä tierän, mutta se taitaa johtua tuosta mun sisääsestä täyrellisyyren tavoottelijastani.)

Pensankatkua ja lakankäryä

Mulla oli tänään taas työttömyyspäivä. Ei voi oikeen ikänä etukätehen suunnitella mitää, ku yleensä saan vasta maanantaina ehtoopäivällä tietää, tuunko tiistaina töihin vai en. Ku joskus se ”vapaa”päivä on osunu keskiviikolle tai torstaillekki. Mutta siitä nää on kivoja päiviä, jotta saa kummasti aina asioota hoirettua.

Gorilla on pahaenteesesti haisnu pensalta jo piremmän aikaa. Mä oon ny aika vähä ajanu sillä, ku oon aina säiren sallies käyny pyörällä töis. Mutta ku auto on seisny tallis piremmän aikaa ja sen oven aukaasoo, niin sieltä tuloo tosi vahava pensanhaju.

Oli tarkootus käyttää se huollos ja katsastaa ennen Oulun reissua, mutta korijaaja on lomalla eikä ota uusia töitä ennen elokuuta. Täytyy yrittää heti kuun vaihtees kysäästä, josko sen sais huoltohon.

Vähä (tai oikiastansa aika palijoki) huolestuttaa tuo haju. Maahan ei pensaa näyttääsi valuvan, mutta jostaki se tankki falskaa (= vuotaa). Mihinkä se vuotaa ja voiko se olla vaarallista, se mua huolestuttaa.

Sain kumminki aamulla muutaman muun asian hoirettua: siirsin hammaslääkärin kontrolliaikaa, ku tajusin, jotten varattuhun aikahan pääse. Uus aika meni ny sitte lokakuun alakuhun, mutta ku ei oo mitää akuuttia, niin se ei haittaa.

Seuraavaksi tilasin kosmetolookin, se on 1.8.

Aamupäivällä mulle tuli ompelimosta viesti, jotta tanttu olis valamis. Kävin sen hakemas saman tien ja hain kaupasta vähä täyrennystä jääkaappihin.

Ruaan jäläkihin isäntä eherootti, jotta lähäretähän käymähän sen siskoon työnä kyläs, mutta siskoonsa oli menos parturihin. Meemmä sitte joskus toiste.

Kyläälyn sijasta mä paneuruun yhtehen hääprojektihin. Siihen liittyen vietin aikaa verstahalla lakankärys usiamman tovin. Vaan ei se menny ihan niin ku Strömssöös eikä lopputulos ollu sellaanen ku olin toivonu, mutta isäntä meinas, jotta kelepaa. Pakko kelevata, koska uurestansa en voi sitä enää teherä. Tai voisin, mutta pitääs ostaa uuret värkit eikä lopputulos torennäköösesti olsi yhtää sen kummee.

Sitte luin puheen läpi ja havaattin korijattavaa. Olin justihin saanu konehen auki ja tehtyä ensimmääset muutokset, ku ukkoonen jyrähti. Ei ku äkkiä kones kiinni ja piuhat irti seinästä. Mutta siinä se oli koko ukkoonen: yks jyrährys eikä muuta. Hetken päästä uskaltauruun takaasi konehelle. Sain virheet korijattua ja tulostin tekstin. Heti osuu silimihini uus kohta, mikä pitää vielä korijata. Saa nähärä, onko alakuperääsestä tekstistä enää mitää jälijellä häihin mennes… 

Ulla Pihkala: Osasto 10 – toivoa ja taistelua

Ulla Pihkala on toiminu Lastenklinikan osasto 10:n (lasten syöpäosaston) osastonylilääkärinä vuoresta 1986 aina eläkkehelle jäämisehensä asti, vuotehen 2013. Syöpää sairastavia lapsia hän oli kumminki hoitanu jo vuoresta 1979 lähtien.

Tykkäsin hänen tyylistänsä kertua kansantajuusesti niin sairauksista ku niitten hoirostaki. Ja jos hän käytti ammattisanastua, niin sanat oli aina seliitetty. Ei mitenkää alleviivaten, vaan ihan vain toreten (= todeten).

Kirijasta saa kuvan rautaasesta ammattilaasesta, joka laittoo aina lapsen erun etusijalle – kustannuksista piittaamatta. Hän oli valamis uhumaamahan ylempiä tahoja saaraksensa parahan maharollisen hoiron potilahillensa. Hän ei myöskää ollu kovin heleposti valamis luovuttamahan, vaan yritti aina löytää vielä jonku hoitokeinon, jos vain vähäki oli toivua potilahan paranemisesta. Joskus piti puhua vanhempiaki ympäri. Hän kuunteli potilahiansa ja otti vinkiistä vaarin ja opiksensa ja kehitti toimintatapoja entistä paremmaksi. 

Hän on ollu niitä lääkäriä, jokka on teheny työtä myös syrämmellänsä. Hän kertoo kaunihisti potilahistansa ja heirän vanhemmista. Vaikka kaikkia lapsia ei voinu pelastaa, hän osas lohoruttaa ja tukia myös silloon, ku eres oli se kaikkeen raskahin eli lapsen kuolema. Tällääsiä lääkäriä pitääs olla enämmän!

Kirijasta saa myös hyvän käsityksen, kuinka palijo syövän hoitomenetelmät on kehittyny kolomeskymmenes vuores. Kahareksankymmentäluvun aluus lääkärikkää ei aina oikeen tienny, kuinka hoitaa ja mitenkä hoito vaikuttaa. Kuolleesuus oli palijo suurempaa. Tietysti myöski lääkkehiä ja kivunlievitystä on tänä päivänä aiva toisella lailla ku siihen aikahan.

Koskettavia kohtaloota ja rajuja hoitoja sekä lämminhenkisen tunnelman tarijos tämä kirija. Tarinat on sitä koskettavampia, kun tietää, jotta ne perustuu tositapahtumihin.

Rauhoottumista

Olin taas eileen töiren jäläkihin töttöröö ja luukut kiinni jo kuurelta. Sain kumminki kangettua itteni vielä sen verran liikkeelle, jotten aiva siihen aikahan vielä menny nukkumahan. Ja tänä aamuna posottelin puoli yhyreksähän asti. En oo pitkähän aikahan nukkunu niin myöhälle. Sitte kyllä tuntuuki siltä, jotta päivä on jo puoles ja jottei enää mitää kerkiä tekemähän. 😀

No kerkesin mä kumminki jotaki. Ylähä noustuani kannoon ensimmääseksi petivaattehet parvekkehelle tuulettumahan. Sää oli lämpöönen jo heti aamusta ja aurinko paistoo, ihanaa!

Kaupas käytihin hyvin vähääset ostokset tekemäs. Kotia tultua kello oli jo niin palijo, jotta piti ruveta heti keittämähän. Tein mitä-kaapista-löytyy -soppaa: pernoja, kruunuvihanneksia ja sulatejuustua. Hyvää oli.

Ruaan jäläkihin mä alootin parin uuren projektin valamistelut häitä varte. Toisen sain viimmeestelyjä vaille valamihiksi, toinen on vielä vaihees. Sen jäläkihin olis vielä yks projekti, josta flikkaki tietää. Näistä kaharesta se ei tierä mitää. 😀

Joka välis oon käyny vähä pihallaki istuksimas ja lukemas, jottei koko komia päivä mee sisällä könnäämisehen (= kököttämiseen).

Puoli viiren mais isäntä eherootti, jotta lähärettääs ongelle. Ei tarvinnu toista kertaa eheroottaa! Laitoon vain lakanat vielä petihin ennen lähtyä.

Pari tuntia keriittihin uittaa matoja ennen ku piti lähtiä saunaa lämmittämähän. Yhtää kalaa ei eres nähty, vaikka mulla kävi muutaman kerran näppimäs, mutta tais olla lahana, ku en onnistunu saamahan sitä eres pintahan. Mutta ei haitannu. Komia maisema ja ihana ilima – sielä sielu lepää ja rauhoottuu.

Paarmat oli onneksi tällä kertaa isännän kimpus ja jätti mun rauhahan. Punkkien suhteen mä oon meleko hysteerinen varsinki siinä vaihees, ku pitää kahalata kainaloohin ulettuvan horsmikon läpi rantahan.. Yritin saunahan mennes teherä punkkisyynin, mutta sehän on niin pieni aluuksi ennen ku se syö ittensä täytehen, jotta sellaanen voi jäärä havaattemata. Sitä paitti oon huomannu, jotta näin vanhemmiten on alaannu ilimestyä runsahasti luomia ympäri kroppaa. Epäälin jotaki luomiaki punkiksi. 😀

Huomiseksiki on luvattu komiaa säätä. Hyvä, sillä mä unohrin (!) tänään pestä pyykit, kun mä innostuun askartelemahan.

Löytyy!

Tänään oli taas työttömyyspäivä. Se kuluu ”perinteesesti” asiootten hoitohon.

Aamulla kävääsin hammaslääkäris. Tällä kertaa oli vuoros ihan perustarkastus. Mähän varasin aijan siihen jo ennen ku tuo poskihammas alakoo oirehtimahan. Reikiä ei löytyny, mutta kielen sivus oli vaalia kohta, josta lääkäri meinas, jotta vois olla hankauma, ku poskihampahas paikan reuna oli terävä. Ja joo – siinä kohtaa muistin, jotta onhan se aina välillä hinkannu niin pahasti, jotta puhuminen on ollu vaikiaa. Se hioo paikan reunan ja laittoo vielä varmuuren vuoksi kontrollin vajaan kuukauren päähän. Ja suuhykienistille aijan hammaskiven poistohon.

Kotia tultua haukkasin hätääsesti voileivän ja lähärettihin ny kattelemahan isännälle sitä kravattia. Se löytyy yllättäen jo heti toisesta kaupasta – ja taskuliina kans! On ny niin lähellä mun tantun färiä ku ikänä voi olla. Kolomannesta kaupasta löytyy paita.

Ostokset saatihin kasahan nopiaa ja sen jäläkihin mentihinki – vaihteeksi – Piikkihin syömähän.

Käytihin vielä Kelas kyselemäs eläkejutuusta, ku työkkäri yrittää häätää isäntää pois kortistosta ja eläkkehelle, mutta kun me ei oikeen tieretä, jotta mitä se nuon niinku käytännös tarkoottaa. Ihan hyvän vinkin antoo Kelan virkaalija: ansiosironnaanen kerryttää eläkettä ja sitä voi nostaa aina 65-vuotiahaksi asti. Ei siis kannata suostua työkkärin tarijouksehen.

Käytihin vielä Prismas ruokaostoksilla. Ei tullu heräteostoksia, ku oli mahat täynnä.

Kotia tultua laitoon raparperimehun tuleentumahan ja silippusin kaks pakasterasiallista ruohosipulia.

Sitte kello oliki jo viis ja mä päätin, jotta saa piisata (= riittää) tälle päivää. Laitoon tiskit koneehin ja konehen töihin.

Itte tulin netistä kattelemahan tietoja kosmetolookiista. Sen verran aion uhurata, jotta ennen häitä käyn ajattamas parran ja viikset pois ja ottamas jonku naamahoiron. Kulumakarvat pitää muotoolla ja färijätä. Kynsiäki tekis mieli, mutta sitte menöö jo yli purijetin (= budjetin).

Isännälle eherootin, jotta käytääs ennen häitä eres kerran kemuus (= tansseissa) vähä harijoottelemas, ku viimmeeksi on vissihin tanssittu sen velijenpoijan häis kohta kolome vuotta sitte… Ei se ny suoralta käreltä tyrmänny, mutta eipä näyttäny kovin innostuneheltakaa. 😦 

Varokaa nettipöpöjä!

Harvakseltansa tuloo ny kirijooteltua, ku ei päivihin palijo muuta maharu ku töitä ja niistä toipumista. Työ on välillä fyysisestikki ihan raskasta ja askelia tuloo sen verran, jottei enää ehtoosin tee mieli lähtiä lenkille.

Vettä on satanu harva se päivä ja vain yhtenä päivänä tällä viikolla oon viittiny lähtiä pyörällä töihin.

Samoja töitä oon teheny ku harijootteluaikanaki. Oon töpänny, mutta oon välillä johonaki vähä onnistunukki. Yhä erelleen huono tuotetuntemus aiheuttaa ongelmia. Esim. silloon, ku asiakas tuli kassalle yhyreksän pitkän ruuvin kans. Mä luulin, jotta ne on kilotavaraa, mutta ne oliki karmiruuvia, jokka myirähän kappalehinnalla. Olis menny koko satsi melekeen yhyren ruuvin hinnalla, jos ei pomo olsi ollu toisella kassalla ja hoksannu, mitä mä oon tekemäs. 

Tiistaina mulla oli työttömyyspäivä. Sain hoirettua pari asiaa, niiku esim. jalakatuen palautuksen teekoohin. En oo sitä sitte loppujen lopuuksi eres palijo käyttäny. Tuo jalaka on ollu ny paremmas kunnos tai ainakaa se ei oo enää jatkuvasti kipiä. Päivällä kävääsin kirijastos hakemas lujettavaa ennen ku ne pistää ovet säppihin pariksi viikoksi. Sitte käytihin paris marketis ja samalla kattottihin, löytyyskö niistä isännälle mun tantun färistä kravattia häihin. Ei löytyny. Pitää joskus aijan kans lähtiä oikeen miestenvaateliikkeehin kattelemahan.

Ehtoolla vielä soittelin flikalle, ku sillä oli ollu lauantaina polttarit. Oli kuulemma ollu justihin sellaaset, kun se oli toivonukki. Ja kaasot oli oikiasti nähäny vaivaa niitten järijestämises. Siitäki se oli onnellinen, jotta lapsuusaikaaset kaverit oli lähteny sinne. Toinen Helsingistä asti ja toinen täältä kotopitäjehestä. Ja yks Oulun aikaanen ystävä, joka sittemmi on muuttanu Turkuhun.

Eileen oli komia päivä. Ku olin saanu pakolliset asioonnit hoirettua, istuksiin pihalla lukemas ja nauttimas lämmöstä ja auringonpaistehesta. Sitä herkkua ei oo liiemmin tänä kesänä ollu tarijolla. Ehtoolla normaalia saunoomista ja telekkarin kattelemista.

Myöhemmin mä siirryyn konehen äärehen ja isäntä jatkoo telekkarin vahtaamista. Oon toki aina tienny, jotta netis pitää olla varovaanen, ku sieltä voi saara viruksia konehellensa. Mutta sitä mä en ollu tienny, jotta ne voi tarttua ihimisehenki! Niin käytihin kumminki eileen ehtoolla.

Olin lukenu Iltaleherestä, jotta Härmän kylypyläs on viis perhettä sairastunu vattatautihin ja toimitin (= juttelin) siitä isännällekki. Eikö vain, ryökäles, se tauti tarttunu sieltä muhun. Puolilta öin alakoo oksettaa ja seuraavat tunnit mä seurustelinki pääasias vessanpytyn kans. Aamukolomelta olo rauhoottuu sen verran, jotta tohoriin mennä maata ja nukahrinki muutamaksi tunniksi.

Kuuren mais heräsin ja maha jo muraji, olihan se tyhyjennetty meleko perusteellisesti. Ei kumminkaa teheny mieli vielä syörä mitää, menin vain färittelöhön. Siinä vaihees ku isäntä heräs, mä päätin kokeella syörä yhyren siivun tuorekurkkua. Ei ollu hyvä irea, alakoo taas teherä häjyä. Ei onneksi niin palijo, jotta olis tarvinnu oksentaa.

Pesin vessan resinfioontiainehella, laitoon pyykkikonehen käyntihin ja menin sänkyhyn peiton alle ja ajattelin olla sielä sen aikaa, jotta olo helepottuu. Heräsin puoli kymmeneltä! Sen jäläkihin oon ollu koko päivän vähä ku toisen asialla.

Pyykit sentäs sain pestyksi ja tein salaatin, ku isäntä krillas. Syöminen alakoo kiinnostaa vasta ehtoopäivällä, ku tajusin, jotta pää on tulos kipiäksi. Oli vissihin pääsny verensokerit vähä alaha. Ruoka on pysyny sisällä, vaikka maha on pitäny melekoosta kurinaa aina ku on jotaki uskaltanu sinne laittaa. Mutta eikähän tämä tästä.

Varokaa siis nettipöpöjä, jottei käy niin ku mulle 😉 

On tämä työmaa, saatana!

Mä oon tään pyhän aikana saanu omasta mielestäni palijo aikahan. Oommä sitte kyllä aika väsyksiski.

Eileen esim. normaalien kaupaskäynnin, petivaattehien tuuletuksen/vaihron ja pyykinpesun lisäksi porstasin porstuan (= eteisen) maton, perkasin syreeniairan juuren, heiluun ympäri markkia trimmerin kans ja laitoon pioonille tuet.

Sielä syreeniairan juures kykkiesnäni kolome pikkupoikaa meni pyörillä ohitte. Ensimmäänen poloki hurijaa vauhtia, toinen huuteli peräs, jotta ”Ei jaksa näin lujaa. Käännytähän kohta.” Kolomas poika tuli omaa vauhtiansa peräs ja tuumas: ”On tämä työmaa, saatana!” Mä hihittelin sielä puskien juurella ittekseni ja tuumasin, jotta niin tämäki. Paitti jotta ku mua rupes naurattamahan, niin ei se ny niin kamalaa ollukkaa. ”Työkaverit” tosin oli aika pisteliähällä päällä. Paarmat on ilimestyny jo ja yks sai puraastua verkkarien läpi melekoosen patin reitehen.

Tänään oon jatkanu pyykinpesua, peraannu kukkapenkit ja kuopsutellu porraspäästä rikkaruohoja irti. Isäntä puolestansa on pesny loput matot painepesurilla. Mä vain kannoon ne pihalle, jotta se tietää, mikkä pitää pestä. Nyt olis meininki huilata, jotta jaksaa huomenna taas töihin.