Oliskahan se ny suurinpiirteen siinä

Tuli vähä sellaanen tunne tänään ku pyöräälin töihin. Pakkaasta oli nelisen astetta. Pipon alla ja toppatakin sisällä tuli hiki, mutta sormia paleli, vaikka mulla oli kintahat käres. Samoon reisihin oli kylymä.

Sitte ku pääsi työmaalle, niin hiki vain virtas selekää pitki ja kaikista päällysvaattehista kuoriintumisehen meni kohtuuttoman palijo aikaa.

Sitäpaitti oon ylittäny keväällä asettamani kilometritavoottehen yli kaharellasaralla kilometrillä. Mittaris oli tänään kotia tulles 822 km.

Toisaalta loppuviikosta on luvattu lämpenevää, niin eihän sitä tierä, jos vielä yrittääs koroottaa tuota lukemaa eres 850 kilometrihin.

Niin – ja mun vajaat seittemänkymmentävuotias Kresenttiniki (= Crescent) alakaa olla aika huonos hapes. Hyvä pyörä se on ollu, mutta en oo ihan varma, haukkuuko hintaansa vierä sitä huoltohon. Siihen tulis torennäköösesti aika isoo remontti, jos sen laittaas oikeen kunnolla kuntohon.

Polokuumet lyö useen varsinki liikkeelle lähties tyhyjää ja nyt se on alaannu vapaalla säksättämähän ku niittokones. Mun nykyynen elopainoki on selevästi sille liikaa, ku lestasta (= satulasta) oli katkennu jousi. Tunsin kyllä joskus pyöräällesnäni ku joku napsahti lestan alla, mutta tänään vasta hokasin, jotta sielä roikkuu yks jousi, joka oli vain toisesta päästä kii. Yhtä hyvää lestaakaa ei taira enää saara. Ku katteloo nykyysiä lestamallia, niin nehän on ihan päin prsettä.

Advertisement

Onneksi ei tullu päävoittua!

Menin täs isännälle kertomahan, kuinka olin vahingos kattonu peilihin samalla ku kiskoon pyykkikonehen tepseliä irti seinästä. Että usko (tai varmahan uskottaki), mitä näin.

Näin, kuinka mun alli viuhuu lennokkahasti puolelta toiselle ku heiluttelin sitä pistoketta irti rasiasta. Herrijjee! Ihan niinku olsin yhtäkkiä laihruttanu seittemänkymmentä kilua ja kaikki ylimääräänen nahka olis jääny käsivarsihin roikkumahan. (Muoltahan – varsinki vattan kohoralta – mun nahka on pääsääntöösesti hyvinki piukiana.) Hyvä, jottei läpset kuulunu, ku se heltta heilahteli.

Se peilihän pitää peittää! Tai ainaki pitää muistaa olla kattomata sinne päin.

Isäntä tietysti eherootti, jotta ei ku salille, niin kyllä allit kiinteytyy. Mä tuumasin, jotta näihin fletruuhin ei enää mikkää kuntosalitreenit auta. Mutta lupasin, jotta jos voitamma lauantaina lotos päävoiton, niin sitte hankin personal trainerin ja rupian reenaamahan.

Luojan kiitos, ei tullu päävoittua! Eikä kyllä pienempääkää voittua, ku kaikkiastansa oli yks numero oikeen. 😂 Ei siis tartte hankkia personal traineria. Tuloo palijo halavemmaksiki, ku hankkii tästämisin vain pitkähiaasia paitoja.

Vaivaantumista

Anoppi sanoo aikoonansa, jotta jokahista riisutahan loppua kohoren. Mä oon tullu siihen tuloksehen, jotta mun riisuttaminen on alakanu turhamaisuuresta.

Ensi (vuonna kivi ja kirves), mä kompuroottin silloosella työmaallani rappusis ja klosasin oikian nilikkani. Jalaka oli ku limppu ja vain mummokengät passas jalakoohin. Sitte siihen jalakahan kehittyy plantaarifaskiitti elikkä jalakapohojan jännekalavon rappeuma. Eikä korkkokengät oo enää oikeen sen jäläkihin passannu jalakoohin. Sitä ennen mulla oli melekeen aina korkiakorkkooset kengät ja jos mulla olis ollu rahaa, olsin ostanu niitä ainaki yhtä palijo ku Imelda Marcos.

Kolomisen vuotta sitte mä havaattin, jotta vasemmalta puolen päätä on hiukset harventunu. Vielä pahemmaksi tilanne meni, ku (tyhymä!) otin permanentin ja vielä färin hiuksihin yhtä aikaa. Päänahka meni rikki eikä meinannu parantua millää ja hiustenlähtö senku yltyy. Sen jäläkihin päänahka jäi niin kuivaksi ja herkäksi, jotten tohori palijo mitää tököttiä enää käyttää. Onneksi hiukset on kasvanu takaasi eikä kalijuuntuminen jatkunu.

Nyt vielä, ku kulijen pyörällä töis, niin mun valamihiksi ohkaanen tukkahan on littana ja niin ku nuoltu päätä myören. Ja vaikka päänahka on kuiva, niin hiukset rasvoottuu tosi nopiaa. Laiskuuksisnani en viitti joka päivä pestä, sen takia oon joka toinen päivä oikeen rasvaletti.

Päänahaan kuivumisen jäläkihin sain kummaa ihottumaa molempihin kyynärtaipeehin. Se on ruman näkööstä, röpöliäästä, kutiaa toisinansa ja ”leimahteloo” niin, jotta välillä se on rauhalliseet ja sitte taas yhtäkkiä se lehahtaa punaaseksi. Siitä ei lääkärikkää oikeen pääsny selevyytehen, jotta mitä se on ja liittyykö se joinki tuohon päänahaan tilanteehin. Käskivät vain ostaa apteekin tyhyjäksi rasvoosta ja metrata niitä.

Sitte kuivuus iski silimäkulumihin ja silimien alle. Mulla oli punaaset, tulehtunehet silimäpussit ja iho meni ihan karrelle kuivuesnansa. Niitä kutisi ja jos erehtyy hieraasemahan, alakoo sen päiväänen karvastelu (= kirvely), jottei mitää rajaa. Ja tilanne paheni siitä aina pariksi päiväksi. Lopuuksi yhyristin sen vaivan silloosehen silimänympärysvoiteehin. Ku lakkasin käyttämästä sitä ja rupesin sen sijahan rasvaamahan silimänympärykset vaseliinilla (ihan sillä perinteesellä kløverin keltaases apilanlehtirasias olevalla), niin iho parani. Kaikkien ohojeetten mukahan silimänympärysiholle ei saisi laittaa mitää niin rasvaasta voiretta, mutta mitä sitte, jos mä sain siitä avun.

Siinä kohtaa mulla jäi meikkaaminen. Olin aina ennen piirtäny ittelleni naaman töihin lähties. En enää. Oon sitte niin kirijava ja punaanen ku oon. Samahan aikahan naama – niinku tietysti koko muuki kroppa – on ottanu tosisnansa vastahan maan vetovoimman. Leukaperät on ku basset houndilla ja kaulas on ruttuunen kalakkunanheltta. Ja parta rehottaa!

Sitte tuli korona ja ku käsiä pitää pestä mennen, tullen ja vielä palateski, niin jätin sormukset pois. Niiren alla ku kuulemma muhii pasiliskoja. Ennen mulla pruukas olla kihila- ja vihkisormusten lisäksi ainaki yks muu sormus.

Tänä keväänä tuo ihottuma – tai mikä lie – iski vielä kainaloohin, niin jotta paitojen saumat hinkkaa ihon rikki. En voi enää käyttää reororanttiakaa. Haisen siis suurimman osan aikaa hieltä. Yök!

Samoohin aikoohin totesin, jotta kaarituellisten liivien aika on ohi. Iho rikkoontuu, kun ne hinkkaa. Sen ongelman sain onneksi hoirettua kuntohon vanhanaikaasella talakilla.

Kynnet on vielä vähä siinä rajoolla. Ennen mä lakkasin kynnet joka viikko ja pirin ne pitkinä ja hoirettuuna. Nyt neki rapistuu ja on niin epätasaasen rairalliset, jottei kynsilakka näytä enää nätiltä. Kaiken huipuksi osa kynsistä lähtöö reunasta kiertymähän rullalle, kun ne kasvaa vähäki piremmäksi. Ne on rumat! Silti mä aina joskus haluan vetää niihin färiä.

Viimme syksynä meni kuulo. Piti turvautua kuulolaitteesehen. Sen oon onneksi saanu heittää menemähän, mutta emmä vieläkää täysin kuuleva oo. Sitäpaitti tuo putkitettu korva on alakanu vuotamahan. En tierä, poistuuko sieltä ylimääräänen kusi päästä vai onko jotaki muuta mätää. Onneksi mulla on ens tiistaina taas korvapolille aika. Tuntuu nimittään, jotta kuulo on taas huonontunu.

Entäs sitte tämä jatkuva painonnousu! Mä tierän, jotta ikää myören aineenvaihrunta heikkenöö ja sais syörä entistä vähemmän. Tyhymästi kuvittelin, jotta ku alakaan pyöräälemähän, niin eres vähä lähtis paino putuamahan. Ja pa**at! Noussu se vain on. Mä käyn joka aamu puntaris ja melekeen joka aamu sielä on uuret ennätyslukemat. Oon nyt viimmeesten kolomen vuoren aikana lihoonu varmahan ainaki kahareksan kilua.

Millää en kuitenkaa tunnu saavani ittiäni ruotuhun ja pistämähän syömisiä uusiksi. Vaikka isäntä meillä pääsääntöösesti keittääki – eikä torellakaa mitää terveysruokia – niin voisin mä silti ottaa vaikka pienemmän annoksen tai kylykehen jotaki tervehellistä. Mutta ei!

Ja ku en viitti enää teherä ehtoosinkaa yhtää mitää, mihinä eres vähä kuluus enerkiaa, niin arvaahan sen, jotta ruoka jämähtää tuohon liiringille (= vyötärölle). Tämä olis näistä mun vaivaantumisistani ainut, jollekka mä oikiasti voisin itte jotaki, mutta eres siihen en saa ryhyrytyksi. Helepompaa on vain ostaa kerta kerralta isoompia joukkuetelttoja ruhonsa peitoksi. Niin jotta ei täs kurijuutta kummempaa.

Onkahan mun loppu jo lähellä, ku näin palijo on jo riisuttu?

Yhtää en tykkää!

Eileen oli ihimeen vähä väkiä liikentehes, ku käytihin apteekis ja ruokakaupas. Ei haittaa yhtää tällääsenä aikana.

Käytihin Tokmannilla takaasi tulles. Mä ku oon painunu niin kasahan, jotta se mikä on karonnu pituuresta, on ny pullahtanu renkahaksi tuohon vattan korkeurelle. Toppahousut ei mee enää kiinni ku kauhiasti kinnaamalla (= kiskomalla) eikä sellaasia oo mukava pitää.

Päätin, jotta laihruttamista helepompaa on hankkia uuret housut. Mutta eihän se ny menny ihan niinku Strömssöös. Ulukooluvaattehista oli -30%, mutta toppahousuja oli tasan kaharet, joista valita. M-kokooset ei nousnu eres reiren puolivälihin, mutta sitte taas L-kokooset oli välijät ja pitkät. Päätin, jotta ne saa luvan kelevata ku emmä niitä käytä oikiastansa ku lenkillä. Hintaahan niille ei jääny ku vähä vajaat 14,-.

Kassa sanoo, jotta niis on ommeltu hälyytin, jotta se kannattaa sieltä leikata pois (vaikkemmä erelleenkää aio niis toppahousuus mennä kauppahan). No, kotona mä sitte rupesin leikkaamahan sitä hälyytintä irti, niin siinä kohtaa tajusin, jotta sielä kokolapos luki Lauri ja koko 54-56. Ei ihime, jotta oli vähä pitkät ja välijät. Nehän oli miesten toppahousut 🤣

Pitihän mun kumminki käyrä niitä testaamas. Syönnin jäläkihin esitin isännälle, jotta nyt mullei oo yhtäkää hyvää syytä olla lähtemätä lenkille, ku ei oo kylymä (-3,6), ei tuule, on toppahousut ja on talavilenkkarit. Isäntäki innostuu lähtemähän. Kierrettihin sellaanen kolomen kilometrin peltotielenkki, mutta musta se tuntuu ainaki kuurelta kilometriltä, ku piti kävellä sellaases pöperölumes ja kunto on routaaki syvemmällä.

Lapahan pisti ja lonkkihin tuli kummallaki kipiää, mikä torennäköösesti johtuu ihan vain liikunnan puuttehesta. Ku kaiken aikaa vain istutahan, niin tottahan toki lonkat on jumis. Uhosin isännälle, jotten sitte enää ikänä lähäre lenkille. 😣

Kotia tultua olin aiva raato enkä teheny enää muuta ku vaihroon apilalle mullan. Se rupes niin harvenemahan, jotta mä ajattelin sen ruukun olevan täynnä, ku en muista, koska olsin viimmeeksi sitä jakanu. Sillä on kumminki niin hentooset varret, jotta se kärsii tosi pahasti käsittelystä. Saa nähärä, virkuaako se. Se kyllä vissihin pitääs talavehrittaa, mutta tuo on yli nelijäkymmentä vuotta kukkinu ympäri vuoren ja ollu hyväs hapes. Nyt ei niinkää…

Tänään ruaan jäläkihin näkyy vähä aurinkua ja isäntä totes, jotta ny sielä sais ree-vitamiinia (= D-vitamiinia). Niimpä lähärettihin sitä tankkaamahan. Mutta tällä kertaa mentihin vain mun valittema parin kilometrin kiekka. Isäntä tosin rutaji, jotta ku täälon käryä (= autojen pakokaasuja). Mä annoon sille luvan mennä peltotielle, jos tahtoo. Ei oo pakko tulla mun kans, jonsei kelepaa. Ei menny. Nyt ei tullu lonkkihin kipiää, kun ei tarvinnu trompia (= kahlata) pöperölumes.

Ajattelin, jotta jos eres pyhänaikaasin sais vähä päivääseltänsä käytyä kävelyllä vaikken erelleenkää yhtää tykkää minkäämoisesta liikunnasta. En oo ikänä tykänny.

Viesti alitajunnasta?

Näin viimme yönä palijo unia, mutta yks jäi erityysesti mielehen.

Olin jonkillaasilla kutsuulla naapurin vinttikämpäs. Entinen työkaveri nousi seisomahan siihen keskilaattialle ja laittoo nyrkit lonkillensa. Mä pistin merkille, jotta ompa se muuttunu. Hoikistunu ja muuttunu tiimalasin muotooseksi.

Mä kysyyn ihan ihimeesnäni, jotta ”Kuinka palijo sä oot oikeen laihtunu?” Se vastas, jotta parikymmentä kilua. Mä totesin, jotta sen verran munki pitääs saara pois. Pirkko kattoo mua vähä säälivästi ja tuumas, jotta ”Voi, voi, ku se vaatii vähä viittimistä.”

No niinhän se vaatii – ja sitä viittimistä multa justihinki puuttuu. Oon kumminki meleko varma, jotta johonaki alitajunnas tuo asia jäytää ja ny se lähetti mulle viestiä, jotta pitääskö kumminki ruveta eres harkittemahan…

Vähä valoa

Nyt on niin pitkähänsä ollu pimiää ja sateesta, jottei enää muistakkaa, jotta päivä on jo jonku aikaa pirentyny. Tälle viikolle on kumminki osunu peräti kaks päivää, jolloonka aurinko on eres näyttäytyny ja töistä lähties on havaannu, jotta sielähän näköö vielä iliman pimiänäkölaittehia. Ompa ollu mahtavan virkistävää! Tänään tosin taas on tuullu lujaa ja taitaa heittää tuulen joukos jotaki rännän tapaasta. Se valoosa aika on vielä niin kovin lyhkäänen, jotta esimerkiksi tänään en oo huomannu, onko sellaasta ollu ollenkaa.

Käytihin kaupoolla ja isäntä halus Mondeohon syömähän. Tai oikiastansa mä sain valita, käyrähänkö Pressos vai Mondeos. Presso on tuottanu pettymyksen kerta toisensa jäläkihin, niin jotta pääryyn valittemahan Mondeon. Ei olla monehen vuotehen ”muistettu” käyrä sielä, mutta nyt ollahan käyty pariki kertaa. Ja torettu, jotta niillä on hyvää ”kotiruokaa”. Siinä on kyllä huonoki puolensa. Tuloo syötyä rikollisen palijo.

Pelekäsinki, jotta mun erelläni ruokatiskillä oleva virkavallan erustaja puuttuu asiahan, ja ilimoottaa, jotta tuon kokoosilta ihimisiltä on nuon suuret annokset sakon uhalla kielletty. Mutta ei se onneksi havaannu. Muuten sielä oli kyllä turvallista ruokaalla, ku paikalla oli kaks poliisipartiota ja ampulanssiväki. Ruokaalemas toki, ei onneksi muun takia.

Syötihin ittemmä siis taas siihen kuntohon, jotta kotona vaivuumma pitkäkestoosehen ruokakoomahan. Isäntä soffalla ja minä nojatuolis. Kattoon (= yritin kattua) jotain eläänohojelmaa, mutta jäläkihinpäin piti tunnustaa, jotta näin siitä vain pätkiä.

Kaiken hyvän lisäksi meillä on vielä joulusuklaata jälijellä. Syötihin tasan Fazerin Moment-suklaarasia. Ei ollu eres hyviä, mutta syörä vain piti niin, jotta teki melekeen häjyä. Eikä keventäny oloa yhtää. Eikä toki mihinää tapaukses niitä voi jättää syömätä tai heittää menemähän. Hoh hoijaa! Sitte ihimetellähän ynnä ja yhyres, jotta mistä ihimeestä niitä kiloja oikeen on pääsny kertymähän.

Töis on ollu kiirusta ja pari vähä erikoosempaa palakanlaskentajuttua niin jotta toisehen tarvittin pomon apua, ku ei sellaastakaa ollu ennen tullu vastahan. Piti teherä oikeen ohojeet ittelle vastaasuuren varalle.

Mutta eileen oli vihiroonki se tilanne, jotta olin saanu kirittyä työt aijan tasalle ja peraattua vuorenvaihteen kiiruhien takia kasaantunehet pinot. Oli jotenki hyvin levollinen mieli lähtiä viikonlopun viettohon. Ja kyllä sen huomas yöuniski. Nukuun paremmin ku monehen yöhön. Työasiat on tahtonu tulla unihin ja mietityttäny heräälles niin, jotta uurestansa nukahtaminen ollu vaikiaa ja nukkuminen on muutenki ollu pätkittäästä. Viimme yönä heräsin ensimmääsen kerran vasta puoli viiren aikoohin ja sen jäläkihinki nukahrin vielä pariksi tunniksi. 

Piikit alle ja menoksi

Pääsi taas tämä talvi yllättämähän, niin jotta nyt vasta sain aikaaseksi käyrä Tokmannilta hakemas uuret piikit talavilenkkariihini. En oo tohtinu tuonne tien päälle lähtiä iliman nastoja (= tekosyy).

Kerkesin keväällä heittää vanhat piikit menemähän, ku olivat pyöristynehet ja kulunehet pitämättömiksi. Nyt kävin testaamas nuo uuret ja tuntuuvat ihan hyviltä. Eivät ollehet niin massiiviset kun ne vanhat, joilla piti opetella oikeen kävelemähän. Ja nää uuret oli helepompi vetää kenkien päälle ku ne vanhat.

Mä yritän ny saara itteni eres vähä ehtoosin tuonne tien päälle, jos se vaikka auttaas tuohon väsymyksehen ja vetämättömyytehen. Kirkasvalolamppuki on ollu jo hyvän aikaa käytös. Ja vitamiinit.

Nukkuminen tahtoo olla vähä huonua välillä, niinku viimme yönä, ku nokka oli tukos ja siihen heräs joka välis. Tätä tukkoosuutta on ny jatkunu jo yli kaks kuukautta. Räkä ei vuora eikä sitä saa niistettyä pois. Se on vain päättäny jämähtää paikoollensa. Paitti tuola lenkillä ku mulla ei ollu nästyykiä (= nenäliinaa) joukos. Sielä se kyllä lähti liikkeelle.

Painohon tällääset pikku käveleskelyt tuskin vaikuttaa mitää. Pitääs korijata syömisiänsä. Justihin tuos poistin seittemän vuoren takaasen plokikirijootukseni ja siinä oli mainittu mun silloonen paino. Se oli ykstoista (11!) kilua vähemmän ku ny! Enkä oo muka yhtää havaannu, mihinä välis mä nuo kaikki kilot oon ympärilleni haalinu. Mitenkä loputtoman tyhymä ihiminen voi olla, ku aina vain jatkaa samaa rataa, vaikka näköö, mihinkä se johtaa?!

Tiukka tahti

Tää viikko on ollu aika tiukkaa tykitystä.

Ensi kolome päivää palakanlaskennan teoriaa ja harijootuksia ja torstaina palakanlaskentaa Novalla. Sehän ei ny sitte tällä kertaa menny kunnolla. Yhyrellä sun toisella ohojelma jätti laskematta tapaturma- ja ryhymähenkivakuutukset osasta palakkoja, vaikka henkilötierot ja ohojaustierot oli oikeen. Kyse oli selevästi jostaki ohojelmavirheestä, koska sitte, kun kävi laskemas jokaasen palakan yksitellen uurestansa ja kattoo raportin, niin sinnehän ne tierot sitte ilimestyy. Mutta hirasti hirmuusesti hommaa eikä opettaja ottanu kuulevihin korvihinsa, vaikka me laumas kilijuttihin, jotta ei saa mennä vielä etehenpäin, ku meillä on tää korijausprojekti kesken.

Sillä oli vissihin taas kiirus kotia, ku ei se ollu kuulevinansa, vaan jatkoo vain etehenpäin. Ärsyttävää! Ei keriinny tarkistamahan, menikö omat laskelmat oikeen, vaan kauhialla kiiruhulla yritti kiriä siihen, mihinä kulloonki mentihin. Kopsaamiseksihan se meni. Ei ehtiny itte ajatella. 😦 Tuo oli kyllä niin ahterista, jottei yhtää saanu innostumahan palakanlaskennasta. Se ku on muutenki tosi kimuranttia. Ja kotia päästihin jo ennen kahta. 

Perijantaina oli etäpäivä. Alootin tietysti niistä etätehtävistä, koska halusin ne pois muitten hommien alta. Päätin harijootella myös ne puuttuvat A-kortin moduulit Tieken sivuulta löytyvillä esimerkkikokehilla. Siinä mun meinas palaa käpy. En ymmärtäny Windowsin ohojetta ja takkusin monta tuntia välisummien laskemisen kans. Sitte mulle vasta välähti, jotta Juutuupistahan kaikki löytyy. Ja niin löytyy se ohojekki eikä ollu eres vaikiaa, mutta ohojekirija oli ku olis hepreaa lukenu.

Mä oon varmahan tääläki ruraannu (= rutissut) jo monta kertaa, kuinka mun meni päänahka ja hiukset huonohon kuntohon viimmeesimmän kampaajakäynnin jäläkihin.  Viimmeenen niitti oli se, ku mä joskus sitaasin hiukset poninhännälle ja havaattin, jotta toisella sivulla on suoraan sanottuna kaliju paikka, jonka onneksi vielä tällä hetkellä päällimmääset haivenet peittää. Mutta en tierä kuinka kauan, kun mun lähtöö hiuksia ihan älyttömästi. Ne on nyt jo ohentunu puolella.

Mä soitin kampaajalle ja kysyyn, jotta tekiskö se mulle jonku päänahaan tehohoiron ja kattoos samalla, miltä tuo kallon nahka näyttää. Mua vähä pelijättää, ku mun yhyrellä tärillä on pälävikaliju. Sillä ei oo juurikaa omia hiuksia eikä ne kerran lähärettyänsä koskaa kasvanu takaasi. Elinalle oli sopivasti tullu peruutusaika ens tiistaiehtoolle, niin mä sain sitte sen.

Ku tuo asia oli järijestykses, alakasin taas soittelohon harijoottelupaikkojen perähän. Olin torstaiehtoolla laittanu yhtehen paikkahan sähköösen rekryhakemuksen, ku niillä oli sielä ihan opiskelijoollekki osootettu hakumaharollisuus. Perijantaina soitin kolomehen paikkahan: kaharesta ensimmääsestä sanottihin, jottei heillä oo tilaa harijoottelijalle ja kolomannesta sanottihin, jotta heirän kirijanpitäjillä on omat vakioasiakkahat eiväkkä he kerkiä neuvoa harijoottelijoota.

Taas lannisti niin, jotten halunnu enää soittaa yhtehenkää paikkahan, mutta onneksi löysin yhyren, johonka sai laittaa sähköösen harijoottelupaikkahakemuksen.

Sitte mä hain esille sen vuosi sitte flikan häihin ostamani tantun, ku oltihin lauantaina menos häihin. Kutsus oli pukukoori: miehillä tumma puku ja naisilla juhulapuku tai iltapuku. Meinasin, jotta jos eres toisen kerran käyttääs kallista tanttua (= leninkiä), ku kerranki on tilaasuus. Siitä piti vain lyhentää raksilaa (= olkainta), jottei se roikkuusi niin alahalla ku flikan häis. Liika pitkän olokaamen takia helemat viisti maata, niin jotta  mun piti nostella ja kannatella niitä, jotten kompuroosi niihin.

Mutta ei mun sitte tarvinnukkaa ruveta ompeluhommihin. Mä nimittään sovitin sitä ylle – ei sopinu! Mä oon lihoonu täs vuoren mittahan nelijä kilua, ja ne lisäkilot ei mahtunu enää siihen tanttuhun.

Onneksi olin ostanu muutama vuosi takaperin isännän velijenpoijan häihin sellaasen polovipituusen pitsi-/palijettimekoon, joka oli joustavaa kangasta. Se pelasti mun vaateongelman. Isännänki juhulavaattehet piti kattella valamihiksi.

Ehtoolla käytihin vielä saunas, jottei häis tartte tuskaalla jäläkihien kans.

Eileen ei aamupäivästä tehty oikeen muuta ku käytihin kaupas ja sitte vain orottelin, koska pitää alaata tälläämähän ittiänsä häitä varte. Päästihin isännän velijen ja hänen vaimonsa kyytis.

Siitä mukavat häät, jotta vihkiminen tapahtuu juhulapaikalla. Ei tarvinnu hääväjen ajella erestakaasi mihinkää. Oli kivasti tuttujaki, jotta oli juttuseuraa. Syötyä tuli aiva liikaa. Tanssimahanki pääsin, niin jotta loppuehtoosta oli jalaat jo ihan kipiät. Morsian on taitava käsistänsä, sen näki juhulapaikan kukka-asetelmista (hän on opiskellu floristiikkaa). Lisäksi hänellä oli kaulasnansa päättötyönä tekemänsä näyttävä, hopiaanen kaulakoru.

Ja ONNEKSI se mun viimmevuotinen tanttu ei mahtunu ylle! Olis tullu tosi kiusaantunu olo, ku ei sielä kellää ollu niin överiä tanttua.

Kotona oltihin joskus yhyren mais yöllä. Olin jättäny puhelimeni kotia. Raija oli yrittäny soittaa ja ku en vastannu, niin oli laittanu viestin. Muistutuksen, jotta tänään mennähän kattomahan ja kuuntelemahan Semmareita. Se on Raijan syntymäpäivälahaja mulle. Liput hän on hankkinu jo silloon keväällä, mikä oli onni, koska keikka oli loppuhunmyity.

Siitä on tosi pitkä, ku oon viimmeeksi ollu Semmarien keikalla ja olin jo keriinny unohtaa, kuinka loistavan shown ne vetää! Uskomatoon vauhti ja palijo huumoria. Komeeta kattella ja hyviä laulamahan.

Kiittelivät, ku olimma paikalla heirän jäähyvääskonsertis, koska he lähtöö ny Kaliforniahan esiintymähän ja olivat varmoja, jottei heitä sieltä enää päästetä takaasi. 😀

Jos teillä joskus on maharollisuus mennä kattomahan heitä, niin menkää ihimees! En muista pitkähän, pitkähän aikahan ollehen nuon viihryttävää parituntista.  KIITOS, Raija ❤ Oli ihan huippulahaja.

Olihan vuosi!

Kelaalin täs vähä kulunutta vuotta ja totesin, jotta on ollu melekoosta vuoristorataa. On ollu niin palijo ihania asioota, jotta vieläki meinaa niistä aiva syrän pakahtua, mutta on ollu sitte niitä kurijempiaki asioota.

Niin vuoren ensimmäänen ku viimmeenenki kuukausi toi suru-uutisen, ku tammikuus kuoli enoo ja joulukuus täti. Siinä välis muutaman kuukauren sisällä meni samasta perheestä ensi täti, muutaman kuukauren päästä nuorin sisaruksista ja siitä reilu kuukausi, niin vanhin sisaruksista kuoli.

Tammikuu: loppiaasna käymmä viemäs poijan muuttokuorman sinne kurunkorpehen, mihinkä ne päätti muuttaa 😀 Työharijoottelu alakoo ja voi kuinka palijo – ja kuinka turhaan – mä sitä jännitin. Flikan työsuhure vakinaastettihin ja työtuntia tuli puolet lisää (ennen 15, nyt 30) ja siitähän mä olin enämmän ku onnellinen.

Helemikuu: sain kunnian olla mukana ystäväni tyttären vanhaantanssiis. Oi, mitä pukuja ja mitä tairokkahia tanssiesityksiä. Aiva huikiaa!

Maaliskuu: käytihin ”lapsenvahtiina” Oulus, ku nuoripari lähti laskettelureissulle. Työhaastatteluski kävin.

Toukokuu: tipahrin ansiosironnaasilta Kelan rahoolle.

Kesäkuu: koulu loppuu ja sitä juhulistettihin käymällä Apocalyptican mahtavalla keikalla. Käytihin Oulus rakentelemas aitaa ja sillä reissulla hääkuumet alakoo iskiä tosisnansa, ku löysimmä mullekki tantun. Mun puolen vuoren pituuseksi venähtäny kolomen kuukauren mittaanen kesätyö alakoo juhannuksen jäläkihin.

Heinäkuu: käytihin Lusan hallilla verestämäs tanssitaitoja häitä ajatellen.

Elokuu: tutustuttihin ensimmäästä kertaa suvun uusimpahan tulokkahasehen, Rymyhyn. Ja tanssittihin flikan ja vävypoijan häitä ❤ Tutkintotoristuski tuli.

Syyskuu: siskoonpoika ja hänen vaimonsa järijestivät yhtöhööset 100-vuotispileet, mihinä oli tosi hauskaa.

Lokakuu: enoo järijesti jännitysnäytelmän eksymällä marijastusreissullansa. Onneksi se reissu päättyy onnellisesti, kiitos pelastuskoiran.

Joulukuu: työt loppuu ja se oli samalla sekä hirmuusen huojentavaa että aharistavaa. Huojentavaa siksi, jotta sielä jouruun ponnistelemahan jaksamiseni äärirajoolla eres joten kuten pärijätäkseni. Aharistusta tietysti aiheutti työttömäksi joutuminen. ”Häjyn ei oo hyvä kuinkaa.”

Koko kevät oli aharistavaa aikaa, ku tuskaalin kouluasioota ja tutkinnon valamistumista. Niin pomon ku opettajanki pitkät sairauslomat aiheutti ylimääräästä stressiä, jota mä kyllä osaan kasata ihan ittekki. Oon varmahan ollu tosi rasittava kaikkine tuskaaluuneni. Mutta siitäki seliittihin. Lopuuksi.

Ihan kaikkista ylimmääseksi ja ihanimmaksi viimme vuorelta nostan nuo häät. Mä liikutun vieläki, ku ajattelenki niitä.

Kirijat: jos ny oikeen laskeskelin, niin oon lukenu viimme vuonna 61 kirijaa. Niistä tosin osa oli sellaasia, joittenka lukemises ei kauaa aikaa vierähtäny.

Kilometrit: pyöräälykausi jäi vähä lyhkääseksi (huhtikuusta lokakuuhun) ja sateesen kesän takia laiskaksi. Mittarihin kertyy vain vähä yli 290 kilometriä. Työn ansiosta käveltyjä kilometriä tuli vähä enämmän – reilut 1500.

Kilot: tammikuus päätettihin jättää keksien syönti, jotta saataas eres muutama kilo häiksi pois. No, jos kattotahan viimme vuoren ensimmääsen päivän lukemat ja tämän päivän lukemat, niin ei oo lähteny ku vähä yli 3 kilua. (Häiren jäläkihin on tullu jo melkeen kaks kilua takaasi. 😦 )

Tulevalta vuorelta toivon palijo vähemmän suru-uutisia. Eikä sekää olsi pahitteeksi, jos pääsis töihin. Oon kuitenki mielesnäni jo alistunu ja hyväksyny sen, jotta päivärahat tuloo tippumahan vielä sen 5%. En torellakaa usko, jotta niitä 18 tunnin työpätkiä ny alakaa yhtäkkiä putkahrella joka kolomas kuukausi ku ei niitä oo ollu tarijolla tähänkää asti. Ainut vaihtoehto on, jotta ilimoottaurun aina jollekki työkkärin viiren päivän hölynpölykurssille. Mutta en tierä, onko se sen arvoosta, luulen, jotta niis vain turhautuminen kasvaa. 

Noloja tunnustuksia

Ei oo pitkäkää ku mä täälä teille trossasin (= kehuskelin), kuinka mä oon saanu painua purotettua.

Nyt pitää häpiäkseni tunnustaa, jotta meneellänsä on noususuhuranne. Mutta vain painon suhteen. Häitten jäläkihin on lipsuttu ja pahasti. Isäntä on kantanu nisupussia toisensa jäläkihin kaupasta kotia ja minä ku oon heikko luonteheltani ja vahava varreltani, niin en oo kyenny vastustamahan houkutusta. Pari kilua on jo tullu takaasi. Musta tuntuu, jotta mä syön ku talaviunille valamistautuva karhu. Kaikki käy. Mitä epätervehellisempää, sen paremmin maistuu.

Lisäksi mä oon teheny sen virheen, jotta oon töihin ottanu yhtä pienet evähät ku ennen toimistotöihin. Kumminki tuo työ on niin palijo fyysisempää, jotta mun maha murajaa kaiken päivää. Ku tuun töistä kotia, mä syön ku olsin näläkäkuoleman partahalla. Ja se sama meno jatkuu koko ehtoon. Toisaalta jos tuo työ ei olsi nuon fyysistä, niin luultavasti painua olis tullu jo palijo enämmänki. Tänä päivänä otin eilistä hernesrokkaa evähäksi ja yhtäkkiä havaattin ruokatauon jäläkihin, jotta kello oli jo melekeen kolome, enkä ollu vielä pitäny eres ehtoopäivätaukua, ku ei ollu näläkä. Täytyy ny yrittää – taas kerran – ryhyristäytyä.

Toinen noloo tunnustus liittyy seki häitten jäläkeesehen aikahan. Mun nimittään piti vierä isännän ja poijan puvut ja oma juhulatanttuni pesulahan heti häitten jäläkihin. Hmmm, häistä on ny yli kaks kuukautta ja jo viimme viikolla sain ne vietyä…

Viimmeesin tunnustus kertoo kuinka suuresti mä ”rakastan” siivuamista. Tää mun ”työhuone” on jatkuvan kaaoksen vallas. Esim. kouluaikaaset mapit oli vielä leviällänsä tuos kirijahyllys. (Eihän koulun loppumisesta oo vasta ku nelijä kuukautta…) Eileen mä vähä yritin järijestellä tavaroota paikoollensa. Sieltä tavarakaaoksesta löytyy yks pussi, jonka päätin vierä flikan huonehen naulakkohon. Ja voi herrijjee, mitä mä huomasin sielä naulakos! Viimme jouluusen hantuukin (= pyyhkeen). Mistäkö mä tierän, jotta se on viimme joulun aijalta? Siitä, ku anoppi on aikoonansa antanu meirän muksuulle jouluaiheeset kylypypyyhkeet ja ne tosiaanki otetahan käyttöhön vain joulun aikana.

Kyllä mä varmahan oon sielä kämpäs käyny joulun jäläkihinki ja toivottavasti oon joskus jopa siivonnukki, mutta en ilimeesesti oo sitte kattonukkaa sinne naulakkohon päin, ku hantuuki on saanu roikkua sielä kaikes rauhas melekeen vuoren. Mutta kerkiän mä ny sen sopivasti pestä vielä ennen joulua. 😀

Nämä tunnustukset on ny sellaasia, jotta oikiasti pitääs ymmärtää hävetä ja olla eres hilijaa, mutta tänne mä ny ne kirijoottelin. (Saa nauraa.)