Hauskat satavuotispileet :D

Käytihin jo perijantaiehtoolla saunas, ku lauantaina meillä oli tieros satavuotisjuhulat. Siskoon poika ja vaimonsa viettivät yhteesiä viiskymppisiä ja meirät oli kutsuttu mukahan. Flikanki oli tarkootus tulla, mutta se tuli pahimmooksi kipiäksi. Kuumetta oli ylimmillänsä 39,5 ja tulehrusarvot huiteli 260:s. Joutuu vielä eileen käymähän OYSsis kontrollis. Onneksi lääkkehet oli alaannu puremahan ja kuumet oli laskenu 37,5:een ja tulehrusarvokki oli lähteny laskuhun. Poika ei ollu tulos, kun se ny justihin viimme viikonloppuna oli täälä päin. Niimpä me sitte mentihin isännän kans kaharestansa.

Juhulat järijestettihin kunnan leirikeskukses, ku niillä oli palijo pitkänmatkalaasia vierahia, niin sielä oli myös majootusmaharollisuus. Osa vierahista oli tullu jo perijantaina. Suurimmaksi osaksi kutsutut oli heirän kaveriporukkaansa, meitä sukulaasia oli vähemmän. Tuntuu siis torella hienolta, jotta me kuuluumma kutsuttujen joukkohon.

Isäntäväki sielä puuhasteli vielä valamistelujen kans, joten me mentihin pihalle kattelemahan, ketä sielä oli. Siskoonflikka ainaki perheenensä. Oli mukavaa nähärä niitäki pitkästä aikaa. Tai Ninnuhan oli toki flikan häis, jotta sielä nähtihin. Menin vähä hämilleni, ku Ninnun mies sanoo heti halates, jotta ”Kiva tukka”. Hoksasin mä sentäs kiittää, vaikka olin kotua lähties kattonu, jotta alakaa taas olla niin surkia näky, ku on juurikasvua ja muutenki se oli aiva räjähtänehen näköönen, vaikka mä yritin sitä muka kihartaa. Olin jo mielesnäni päättäny, jotta nyt tämän ikääseltä alakaa tää shokkifärivaihet olla ohi ja pitää siirtyä hillityympihin färiihin. Nymmä sitte mietiin, jotta olikahan se M. tosisnansa. Pitääskö mun sittekki pitää tämä ”luukki”.

Kaikkista hauskinta illan mittahan oli varmahan ne kisat, mitä sielä järijestettihin. Minäki osallistuun innolla – ja ihan selevin päin, vaikka mä en ollu hoksannu laittaa ”urheeluvarustehia”, vaan mulla oli korkkarit ja trenssi. Olis ollu fiksua laittaa lenkkarit ja tuulipuvun takki. Mietiin, jotta ehkä sitä ei enää tällä ikää ota ittiänsä niin vakavasti. Nuorempana mua ei varmahan olsi saanu osallistumahan mihinkää tuollaasehen.

Ensi oli joukkuelajit. Isäntäpari valitti nelijä kapteenia, jokka puolestansa valitti kolome pelaajaa omihin joukkueehinsa. Isäntä valittihin yhyreksi kapteeniksi ja se valitti sitte mun omahan joukkueehinsa. Mä vielä varmistin, jotta haluaako se hävitä, kun se mun valitti. Mutta totuus oli, jotta me tunnettihin niin vähä väkiä sieltä, jottei sillä ollu palijo valinnanvaraa. 😀

Kysees oli kuusottelu. Ensimmäänen laji oli vauhritoon pituushyppy viestityylillä. Ensimmäänen hyppäs viivalta ja toinen jatkoo käsivarren mitan päästä siitä, mihinkä ensimmäänen pääsi.

Seuraavaksi oli vuoros kalijatölökkien kaato. Kolome eri ”asetta” ja kolome panosta/ase. Ensimmääsenä oli ritsa värikuulapanoksilla. Oli muuten yllättävän vaikiaa! Toisena oli puhallusputki ja kolomantena värikuula-ase. Hitsi, että ne oli hauskoja!

Ammunnan jäläkihin siirryttihin keihäänheittohon. Hammastikuulla. Ja taas viestiperiaatteella. Ensimmäänen heitti viivalta ja toinen jatkoo siitä, mihinkä ensimmääsen tikku lensi. Tyyli oli vapaa, mutta näpäytystekniikka oli kielletty. Tiina (toisesta joukkuehesta) oli sitä mieltä, jotta keihähänheitos karijaasu on tärkeentä. Heittonsa – ja karijaasunsa – jäläkihin se tosin oli sitä mieltä, jotta se ei sittekkää tainnu olla se toimivin tekniikka. 😀 

Viimmeenen laji oli ”moukarinheitto” eli tarkkuusheittua superlonisilla softispalloolla. Kolome eri maalia, joista sai eri määrän pisteetä. Ei sitte osunu ensimmäänenkää pallo. 😀

Välillä paistoo aurinko, välillä tuli tuulenpuuskia ja tihuutti vettä, mutta ihime kyllä, ei tullu mielehenkää mennä sisälle. Niin hauskaa oli.

Sisälle mentihin vasta siinä vaihees, ku siskoonpoika ilimootti, jotta on ruoka-aika. Oli lohikiusausta, kinkkukiusausta, kaharenmoista salaattia ja kaharenmoista leipää. Oli niin hyvää, jotta piti oikeen santsata.

Sulateltihin hetki ruokaa ennen ku kisaalut jatkuu. Viimmeenen kisa oli yksilölaji: puhallusputkitikka. Se tuntuu olevan mun laji. Samoon ku se värikuulapyssy. Olis teheny mieli leikkiä niillä vähä pirempähänki. 😀 Mutta siinä vaihees satoo jo niin reippahasti, jotta puhallettihin vain yks kierros ja mentihin kakkukaffeelle. Yks sun toinen kävi kuvaamas kakkua ja munki piti mennä uteliaasuuttani kattomahan, jotta mitä ihimeellistä siinä on. Siinä oli valokuva synttärisankariista ja teksti H&H 100. Pitihän munki sitte ottaa siitä kuva niin kauan ku se oli vielä kokonaanen. Hyvää oli ja lusikkaleivät aiva suli suuhun! Nam!

Kaffittelun jäläkihin oli kisatulosten julukaasu ja palakintojenjako. Meirän joukkue sijoottuu pronssille. Palakinnoksi saimma Autot-suklaapatukkapaketit. 😀 Yksilökisas mä sijootuun kolomanneksi ja sain Kawasaki-lippiksen. 😀

Loppuehtoo meni yleesen seurustelun merkiis. Saunahan ja uimahanki olis pääsny, mutta mä en oo koskaa piitannu mennä saunoomahan vierahien ihimisten kans. Niimpä me seurusteltihin muitten vierahien kans seki aika. Sielä oli mm. yks kaukaanen sukulaanen (oliskahan pikkuserkku), jonka kans en oo ollu tekemisis sitte lapsuusaikojen. Silloonki aika vähä, mutta kyllä mä muistan, jotta me oomma äiteen kans käyny niillä kyläs usiammanki kerran.

Isäntäpari tarijos vielä iltapalaaki: oli pikkupitsoja ja salaattia. Minkä vaivan ne olikaa nähänehet eikä tuollaasten kestien järijestäminen aiva ilimaastakaa ollu. Mutta kyllä me söimmäki! Aiva oli mahannahka pinkiänä iltapalan jäläkihin.

Lahajoja oli monenmoisia, mutta yllättäen aika palijo nestepitoosia 😀 Mun kortti sai kehuja.

Kellonympärystä sielä meni, niin jotta hujahti vain. Lähärettihin ennen puoltapäivää ja kotona oltihin puoliltaöin. Mukavaa oli! Isoo kiitos H&H!

Mainokset

Työperäänen sairaus

Mä epäälen sairastuneheni työperääsesti. Työmaalla on omistajapariskunta ollu flunssas ja tällä viikolla toinen vakinaasista työntekijööstä. Nyt mulla on kurkku kipiä, mä yskin ja präiskin (=aivastelen) ja nokka vuotaa.

Mä ehkä saatoon vähä eresauttaa sitä, ku tänään on ollu oikeen komia päivä ja ajattelin harrastaa hyötyliikuntaa. Lähärin polokupyörällä viemähän siskoonflikan syntymäpäivälahajaa postihin. Sillä reissulla kurkku tuli kipiäksi, ku kotomatkalla oli kylymä vastatuuli. En ollu eres mihinää puolipukees, vaan mulla oli kyllä pitkähiaanen paita ja takkiki yllä, mutta siitä huolimata ny karvasteloo (= kirvelee) kurkkua. No, jonsei kuumet nouse (niin ku ei yleensä nouse), niin meen huomenna tartuttamahan toisen vakinaasen työntekijän ja työharijoottelijan ja liuran asiakkahia… Jotaki kertonee mun olosta se, jotta minä, joka inhuan hunajaa, oon jo sitäki ottanu.

Eileen mulla sitä vastoon oli tosi hauska päivä. Siskoonpoika ja vaimonsa pitävät yhtöhööset 50-vuotispileet parin viikon päästä ja mä sain omasta mielestäni aiva mahtavan irean niin korttihin ku lahajahanki. Korttitarvikkehia mulla on monta loorallista, mutta justihin sellaasia ei luonnollisestikkaa löytyny, mitä olsin ny tarvinnu. Niimpä niitä piti lähtiä aiva kaupungista asti hakemahan, ku sielä on lähin askartelutarvikeliike. Samalla reissulla hajettihin myöski lahaja – tai osa siitä, osan oon jo hankkinu aiemmin. Vielä puuttuu yks juttu, mutta sen mä saan luultavasti hankittua huomenna töistä.

Kummpoika oli morsmaikkunsa kans kotonansa tämän viikonlopun. Sillä oli eileen syntymäpäivä ja kun se harrastaa viskejä, niin hajettihin viskipullo lahajaksi. Minä suurena viskiasiantuntijana valittin sen, mihinä oli komeen pullo. 😀 Ehtoopäivällä käytihin kakkukaffeella. Tää on ny siis aiva yhtä juhulaa.

Tänä aamuna alakasin askartelemahan sitä korttia ja kasaamahan lahajaa. Sen puuttuvan osan takia en saanu sitä vielä valamihiksi asti. Mutta hauskaa mulla oli. Tuollaanen värkkääminen on tosi mukavaa silloon, ku tietää tarkasti, mitä haluaa antaa, mutta jos pitää väkisin keksiä, niin silloon lahajasta – ja sen hankkimisestaki – puuttuu hauskuus. 

Hääpäivä 12.8.2017

Aamusella mun piti leikata poijan pää klaniksi (= kaljuksi) – tai no, jäi siihen ehkä millin sänki, ku konehella verettihin.

Mulla ittelläni oli aika kampauksehen ja meikkihin klo 11.00. Ne tehtihin flikan työpaikalla. Morsiamen kampauksen ja meikin teki sen entinen työkaveri teatterilta ja ne tehtihin hotellilla. Poika vei mun kaupungille, ku en itte tohori ajaa omaa kirkonkylää isoommis paikoos. Kampaaja kysyy, onko mulla toivomuksia. Mä pyysin, jottei laitettaasi hiuksia kovin päätä myören, ku mulla on suhteellisen pieni pää ja se tanttu oli kumminki melekoosen runsas. Mutta kampaaja käsitti vissihin justihin päinvastoon: tukka oli ku nuoltu sivuulta, vain päälaelle se rakensi jonku ihime möykyn ja loput hiukset se solomus joinki takaraivolle. No, emmä sitte enää keherannu sanua, jotta teeppäs uusiksi.

Meikkiki tuntuu ihan klovnin naamarilta, vaikka meikkaanki lähes päivittään. Mutta sitä laitettihin niin runsahasti ja niin näkyvästi, jotta en meinannu tunnistaa ittiäni. Toki täytyy myöntää, jotta silimät eroottuu ihan toisella lailla ku tavallisesti.

Poika haki mun pois kaupungilta. Söin hätääsesti ja alakasin pukeutumahan. Oli puhet, jotta meemmä kolomen mais hääpaikalle ku kuvaaja tuloo sinne. Mutta ne oliki löytäny jonku toisen kuvauspaikan ja kävivät ottamas kuvat sielä.

Cateringin naiset toi ruaat ja ensimmääsiä vierahia alakoo ilimestyä pihamaalle ennen hääparia. Tuomari tuli jo hyvis aijoon paikalle – onneksi, sillä siinä kohtaa tuli klassinen ”Sormukset hukas” -kohtaus. Ne oli ollu sormis vielä kuvauksis, mutta mihinä ne on ny? Kaikki mukana ollehet kassit pengoottihin, samoon sulhasen taskut. Ei mihinää! Niitä käytihin kattelemas jo pihaltaki. Sitte ne muisti, jotta kuskina ollu kaaso oli joutunu tekemähän johonaki kohtaa äkkijarrutuksen ja epäälivät, jotta sormuskotelo on silloon lentäny kassista. Mutta auto oli viety jo hotellin parkkihin. Ei muuta ku kaaso autolla sinne ja päivä oli pelastettu, ku sormukset oli löytyny autosta penkin alta. Ja niin päästihin tekemähän kihilaparista avioparia.

Vihkiminen tapahtuu ulukosalla vaahteran alla. Oli kuulemma kesän siihen asti kaunehin ja lämpöösin päivä. Kaasot ja bestmanit oli rakentanu harsosta ja kangasruusuusta käytävän, mitä pitki isäntä talutti flikkansa miehelähän. Mä osasin kyllä orottaa, jotta liikutun, mutta en sitä, kuinka vuolahasti mä lopuuksiki itkin. Onnenkyyneliä onneksi.

Siinä ulukona jo otettihin ensimmääset halaukset ja onnentoivotukset vastahan ja sen jäläkihin vielä asettauruttihin rivihin hääpaikan ovensuuhun ja saatihin taas monen monet halaukset ja onnittelut.

Siitä siirryttihin pöytihin ja bestman/seremoniamestari kertoo illan kuluusta. Vävypoika oli löytäny jostaki muovisen megafonin, josta kuuluu ”Ole, ole, ole, ole!”. Sillä ilimootettihin aina, ku jotaki tapahtuu ja väki haluttihin koolle. Hyvin oli tottelevaasia vierahia. Ku kutsuääni raikas markilla, niin väki tuli aika ripiästi paikalle.

Vihkimisen jäläkihin päästihin syömähän. Oli monenmoista salaattia, tuulihattuja paahtopaistitäyttehellä, minicroissantteja kasvistäyttehellä, kermapernoja, härkää punaviinikastikkehes, juotavaksi mehua, maitua, olutta, vettä, viiniä. Ja sitte oli erikoosruokavaliot vielä eriksensä: kaikki oli laktoositoonta, mutta lisäksi oli kasvisruokia, mairottomia ja gluteenittomia.

Pöytihin oli jaettu valamihiksi hääbingolapot, tietovisalapot ja salatehtäviä. Niitä siinä sitte täytettihin ja suoritettihin ehtoon mittahan. Meirän pöytä muuten voitti tietovisan, ku oli nelijä pöytää, johona oli samat pisteet ja sitte heitettihin kehihin lisäkysymys, johonka mä tiesin oikian vastauksen. Palakinnoksi saatihin mennä hakemahan kakkua heti hääparin jäläkihin (niin ku oltaas saatu muutenki 😀 ).

Kaffeen kans oli suklaa-vadelmakakkua, kinuskipaloja ja lusikkaleipiä. Kakunleikkaukses oli ilimiselevää, kumpiko kerkiää polokaasta jalakaa ensi. (Iliman sitäki olis ollu selevää, kuka sielä huushollis määrää kaapin paikan. 😀 – Ja se ei oo välttämätä isäntä, ainakaa joka asias.)

Ja sitte! Kaffeen jäläkihin oli se mun puheeni. Mä olin etukätehen hermoollu sitä enämmän ku itte siinä tilantehes. Sielä oli niin hyvä fiilis ja mahtavaa porukkaa, jotta selevisin siitä (luultavasti) kunnialla. Mähän puhuun murtehella. Ihan jo senki takia, jotta se on mulle luontevinta.

Sain jäläkihinpäin kiitosta monelta. Oli kuulemma koskettava ja ”mun ja flikan näköönen”. Muutama aikuunen mieski tuli sanomahan, jotta silimäkuluma kostuu. Flikan kaveriilta tuli kiitosta – ja vävyki sanoo, jotta oli koskettava puhet. Pari ihimistä tuli kiittelemähän murretta. Heillä oli kummallaki sukujuuria täälä suunnalla ja sanoovat, jotta oli niin kotoosaa ja mukavaa kuulla tuttua puhetta.

Mun jäläkihin puhuu sulhasen äitee ja sitte molemmat bestmanit ja viimmeeksi kaasot luki runon.

Häävalssi oli niin ihana, jotta vieläki menöö käsivarret kananlihalle, ku ajattelen. Eikä vain musiikki vaan se, jotta ne oli teheny alootuksehen oikeen koreokrafian, vaikka vävy ei oo koskaa aikaasemmin tanssinu. Eivät tosin tanssinehet ihan koko kappalesta, kun se on niin pitkä, vaan se pätkäästihin vähä ennen puoltaväliä, mihinä tuloo sellaanen sopiva tauko.

Ei mun kuulkaa vieläkää piisaa sanat kertomahan miltä musta oikiasti tuntuu – ihan käsittämättömän ylypiä, onnellinen, liikuttunu ja rakastava olo.

Isän ja tyttären valssiksi flikka oli valinnu Janne Raappanan Kaksi onnellista, mihinä on mun mielestäni aiva mielettömän osuvat sanat. Vävypoika ei ollu luvannu tanssia muitten ku vaimonsa kans, niin hänen isänsä tuli sitte hakemahan mua valssille.

Nää valssit tuli nauhalta, mutta myöhemmin esiintyy akustisesti hääparin kaverit, kaksoospoijat kaharen kitaran kans. Aiva mahtavaa musiikkia ja torella hyviä laulajia!

Häis oli myös ryöstö. Ei perinteenen morsiamen ryöstö, vaan boolin ryöstö. 😀 Saaraksensa boolin tarijolle, hääparin piti laatia runo, johon sisältyy heille valamihiksi annettuja sanoja. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Seleviytyyvät tehtävästä kunnialla ja boolitonkka tuotihin baaritiskille.

Ehtoommalla oli vielä iltapala, jonka nuorten kaveri oli valamistanu: tortillalättyjä, bbq-possua, kasvishöystöä ja salaattia.

Musta tuntuu, jottemmä muista puoliakaa, ku päällimmääsenä on vain se, jotta ihanaa oli. Oli hyvä tunnelma ja kaikki oli jotenki niin hyvin ku olla voi.

Tantustaki sain kehuja, vaikka mä ny jäläkihinpäin valokuvista oon tullu siihen tuloksehen, jotta se oli loppujen lopuuksi aiva väärä valinta. Tanttu ittesnänsä on toki ihana, mutta ei se kyllä mun yllä ollu eruksensa. Kuvista havaattin vasta senki, kuinka hirviät allit mulla on. (Miksemmä nähäny niitä peilistä?) Tämän ikääsenä ja kokoosena ei saisi ikänä enää näyttäytyä julukisesti hiattomas vaattehes. Saati niin avonaases, kun se mun tanttuni oli. Näytti aika mauttomalta.

Saimma flikan kans myös kuulla monelta, jotta ei tarvinnu arvaalla, kuka on morsiamen äitee. No ei kai, ku olin aiva ylitällätty ja muutenki varmasti oli selevää, jotta ollahan samaa porukkaa. Yhyrennäköösyyttä minen meistä löyrä, ku flikka on niin kaunis. Ehkä se, jotta meillä oli kummallaki punaanen tukka. Flikalla vain tummeet ku mulla. (Eikä kummankaa färi oo aito.)

Ihanaa oli, että kutsutuusta melekeen kaikki oli tullu paikalle. Erityysmaininnan ansaattovat pitkämatkalaaset Helsingistä, Turuusta ja täältä Pohojammaalta. Aiva ihanaa, jotta niin moni halus tulla meirän kans juhulimahan! Ykski flikan lapsuusaikaanen kaveri oli lähteny junaalemahan Helsingistä asti vain ehtiäksensä olla muutaman tunnin paikalla. Ja aiva erityysesti haluan mainita sulhasen paapan, joka jaksoo hyvin olla mukana nuorten juhulas. Aiva ihastuttava vanhaherra.

Mä oon koko viikon yrittäny kirijoottaa tätä sepustustani pätkittään, mutta tuntuu, jotta kaikki on vielä suloosena sekamelskana mieles enkä mä saa niitä oikeen järijestyksehen. Mä uskon, jotta aijan kans tuloo jatkuvasti uusia välähryksiä ja muistoja, jokka nousoo pintahan.

Ai niin – ennen varsinaasta puhetta pirin pienen alustuksen ja siinä yhteyres mä pistin pöyrälle nipun A4-arkkia ja pöntöllisen lyijykyniä. Esitin toivomuksen, jotta jokahinen jättääs jonku tervehryksen nuorelleparille ja lupasin, jotta kynät saa pitää muistona, ku olin ne ihan sitä varte valamistellu: olin hopiatussilla kirijoottanu joka kynähän nuorten nimet ja hääpäivän. Tosin siinä käytihin niin, jotta se hopiatussi ei pysynykkää kynän muovises pinnas sellaasnansa, vaan jouruun vielä vetämähän spraylakkaa päälle varmahan ainaki viis kerrosta.

Puheen olin tulostanu hopianfäriselle paperille ja laittanu mustahan kansiohon, jonka olin koristellu hopianfärisillä tingeltangeliilla. Sen annoon nuorille puheeni jäläkihin. Saivat sinne kerätä sitte ne paperit, jokka hääväki niille taiteeli. Ilahruttavan moni otti haastehen vastahan ja kansion välihin kertyy illan mittahan paksu pinkka paperia. Flikka tuumaski, jotta voi ku heillä tuloo olemahan hauskaa, kun he lujeskeloo niitä.

Loppuehtoolla oli vielä bestmanien ja kaasojen tekemät filimit kummanki polttariista. Niittenki kans oli nähty oikiasti vaivaa. Oli tekstitystä ja tehostehia ja tapahtumihin sopivaa musiikkia. Aiva ihanaa ja taitavaa porukkaa!

Mä olsin tärkiää jatkanu nuorten kans vaikka aamuhun asti, mutta oli pakko ottaa järki kätehen ja ajatella seuraavan päivän kotomatkaa. Niimpä me pitkämatkalaaset lähärimmä puoli kaharen mais kämpille ja Metkua pissattamahan. Yks kaasoosta kävi jo aiemmin käyttämäs sitä pihalla, jottei sen raukan tarvinnu koko pitkää päivää olla jalaat ristis. Kaharen mais yöllä oltihin perillä ja ku muut meni maata, mä purkasin kolomehen asti kampaustani… Käsivarret oli ku tules, ku yritin saara pinnoja (= pinnejä) irti hiuksista, jokka oli jäykistetty kaiken mailman tökötiillä aiva rautalangaksi niin jottei harijakaa meinannu mennä läpi.

Mutta kyllä täytyy tunnustaa, jotta seki tuntuu ihanalta, ku sai riisua juhulataminehet yltänsä. Vaihroon jo juhulapaikalla matalakantaaset kengät jalakoohini, ku näin morsiamenki tekevän niin. 😀 Jonku verran nimittään tanssittihin ja silloon mulla oli vielä korkiakantaaset kengät jaloos. Mutta aika hyvin kumminki pärijäsin niilläki, vaikken oo aikoohin käyttänykkää korkkaria.

Tästä tuli kaiken kaikkiastansa maharottoman pitkä vuoratus, epäjohoronmukaanen ja hyppivä, mutta emmä ny justihin saa parempaakaa aikahan.

On vain niin äärettömän hieno fiilis! Täälä on siis yks torella onnellinen appimuori. 🙂

Nyt tuntuu melekeen syylliseltä olla näin onnellinen, ku lujeskeloo uutisia Turuun tapahtumista. 😦

Rymy

Töistä ei sen enempää. Keskityn sen sijahan siihen, jotta saimma poijan perheenensä tänne viikonlopuksi.

Sanon perheenensä siksi, ku miniäkokelahan lisäksi joukos on 3-vuotias sekarotuunen Rymy-koira. Pieni, suloonen, ystävällinen ja energinen Rymy on ollu jo syntymäperheensä lisäksi kahares muus perhees ennen ku se päätyy meirän nuorille.

Ensimmäänen perhe oli joutunu luopumahan siitä lapsen allerkian takia ja toinen siksi, jottei ne ollu jaksanu hoitaa sitä.

Silti Rymy on yhä luottavaanen eikä aroostellu meitäkää yhtää, vaikkei oltu koskaa nähty. Se tutkii heti joka paikan ja antautuu rapsuteltavaksi ja haastoo leikkimähän. Se on hurmannu muorin jo aiva täysin. Huomisehen vielä saamma nauttia sen seurasta.

Maanantaina miniäkokelahalla alakaa kaksvuotinen oppisopimuskoulutus. Tavoottehena on saavuttaa lastenohojaajan pätevyys.

Askelmerkkien hakua

Nyt, ku oon töis saanu pääasias laskuttaa viimmeeset kolome päivää, niin en ollu eileen ehtoolla niin kuolemanväsyny ku oon pruukannu (= tavannut) olla.

Niimpä mä vihiroon ja viimmeen ajoon ähkyni läpitte ja me käytihin lavatanssiis harijoottelemas vähä askelehia. Melekeen heti tuli valssia ku pääsimmä perille ja mekös lähärimmä sitä kokeelemahan. Kyllä ne askelehet sieltä tuli, vaikka emmä ny tierä, onko se oikeen tanssimista, ku kaks puujalakaasta köpöttelöö huonosti luistavalla laattialla.

Mulla oli lisäksi jaloos ne kengät, jokka meinaan laittaa häihin. Halusin testata, kuinka niillä pystyy olemahan, ku en monehen vuotehen oo pitäny korkkokenkiä ja nuo sattuu olemahan kaikkista korkiakantaasimmat, jokka mulla on. Oli silikkaa murhaa laittaa ne jalakoohin. 😀

Mutta tanttu (= mekko) on ny lyhennetty niitten mukahan. Aion ratkaasta ongelman hankkimalla päkiäpohojalliset ja ottamalla häihin vaihtokengät joukkohon. Ei sitte loppuehtoosta oo niin enää väliä, vaikka pitääs vähä tantun helemoja kannatella tai vaikkei kengät enää passaasikkaa muuhun asuhun.

Mä kuvittelin, jotta tanssipaikalla vois ehtoon mittahan tulla kylymä, mutta sielä oli sisällä ku saunas. Onneksi sielä oli kaikki yhtä hikisiä ku meki. Jokku jopa hikisempiäki. Yhyrelläki miehellä oli vaaliat kesähousut ja näki, kuinka sen oli hiki valunu selekää pitki niin, jotta sen oli pairanselekämyksen lisäksi housukki märijät 😀

Mutta kyllä oli ilo kattella niitä, jokka osaa oikiasti tanssia. Enkä tarkoota ny fuskun tanssijoota. Mun mielestä esimerkiksi niitten humpan tanssiminen muistuttaa enämmän parimarssia, jota me mentihin yläasteen iltamis (niillä oli joku oma nimensäkki, jota en ny muista), ku ei osattu tanssia. (Anteeksi kauhiasti, jos loukkaan jotakuta fuskaajaa. Tämon vain tällääsen tanssitairottoman, vanhan täti-ihimisen mielipiret.)

Tositanssijat tunnistaa myös kengistä. Niillä on järkeviä tanssikenkiä, jopa lenkkarityyppisiä. Mun kenkien ei ollu tarkootuskaa olla järkevät, ne on hankittu komian tähäre.

Kolome ja puoli tuntia jaksettihin, sitte oli jo isännänki jalaat kipiänä. Ja pääsimmä toki lähtemähän ennen pahinta ruuhkaa, ku lähärimmä vähä etuaijas.

Kotia tultihin nuoruusaikojen kemureissuja (= tanssimatkoja) muistellen – krillin kautta. 😀 Pyysin pienet ranskalaaset ja ihimettelin, jotta minkähänmoiset ne isoot olis ollu, ku ei isännän avustuksellakaa saatu eres nuota pieniä syöryksi. Evähät oli siis runsahanpuolohooset.

Kotona oltihin joskus puoli kaharen mais. Nukahtamisesta ei oo mitää mielikuvaa. En oo tainnu saara päätäkää tyynyhyn ku oon jo verelly hirsiä. Tosin heräsin sitte jo seittemän mais selekäkipuhun ja orastavahan päänsärkyhyn. (Alakohoolilla ei ollu osuutta asiahan.)

Sen verran hikoolin eileen ehtoolla, jotta aamulla painoon puoli kilua vähemmän ku erellisaamuna. Nyt tuo paino on sen verran alle 70 kilua, jotta tohorin sanua, jotta muutama kilo on lähteny. Lähtöpainoksi lasken sen 75, mitä puntari näytti enimmillänsä. Mä en oo mitenkää erityysesti yrittäny tiputtaa painua, mutta koulu ja tuo työ on kuluttanu sen verran, jotta sitä on itteksensä ja hilijoollensa lähteny. Varmasti silläki on ollu vaikutuksensa, ku joulun jäläkihin päätimmä, jotta täs huushollis loppuu ny pullan ja keksien mässytys. Vieläki toki on kymmenkunta kilua liikaa. Isäntä sen sijahan on oikeen tosisnansa purottanu painuansa, siltä on lähteny 11 kilua. Niillä on kuntosalikaverin kans tavoottehet seuraavalle salikäynnille: isännän pitää painaa alle 100 kg ja treenikaverin muistaakseni 93.

Ku isäntä nousi kahareksan mais, mä pääsin vaihtamahan petivaattehia. Nyt en saanu niitä tuuletettua, ku aamusta tihuutti vettä.

Käytihin kaupas hakemas ruokavärkkiä. Isännän toivehena oli saara kaalivelliä. Kaalit oli kaikki niin jumalattoman kokoosia, jotta seki, minkä otin, painoo yli 2 kilua. Tokihan se oli uutta kaalia, jotta se oli vielä harvaa ja hötööstä. Mutta kaharella kattilalla piti keittää, jotta sai kaikki sopimahan. Nyt meillä syörähän siis kaalivelliä koko viikon. Jääkaapin oven ku aukaasoo, niin sieltä tulevasta lemahroksesta ei tuu ensimmääsenä mielehen ruoka… Varokaa kaikki, jokka asutta meistä nähären tuulen alapuolella!

Ruaan jäläkihin laitoon lakanat koneehin ja ku aurinkoki alakas paistamahan, niin sain ne pihalle kuivamahan.

Olin kauppareissulla ostanu kansion puhetta varte. Tuunaalin sitä vähä ja sitte päätin vielä kerran kokeella tuota tulostimen putsaamista, jotta saisin sen puheenki tulostettua sinne kansiohon. Olin sitä varte ostanu viis arkkia komiaa, hopianfäristä tulostuspaperiaki. Tulostin oli ny yhteestyöhaluusempi ja teki meleko hyvää jäläkiä. Paitti jotta kahtehen paperihin se sylykääsi ylimäärääsen musteläikän. Onneksi oli viis paperia, ku puheen pituus on kolome arkkia. Sain ne kaks sivua tulostettua uurestansa.

Ehtoopäivän ja ehtoon oonki sitte vain nautiskellu ihanasta ilimasta ja istunu pihalla ottamas valohoitua. Tänään on tuntunu kesältä!

Rauhoottumista

Olin taas eileen töiren jäläkihin töttöröö ja luukut kiinni jo kuurelta. Sain kumminki kangettua itteni vielä sen verran liikkeelle, jotten aiva siihen aikahan vielä menny nukkumahan. Ja tänä aamuna posottelin puoli yhyreksähän asti. En oo pitkähän aikahan nukkunu niin myöhälle. Sitte kyllä tuntuuki siltä, jotta päivä on jo puoles ja jottei enää mitää kerkiä tekemähän. 😀

No kerkesin mä kumminki jotaki. Ylähä noustuani kannoon ensimmääseksi petivaattehet parvekkehelle tuulettumahan. Sää oli lämpöönen jo heti aamusta ja aurinko paistoo, ihanaa!

Kaupas käytihin hyvin vähääset ostokset tekemäs. Kotia tultua kello oli jo niin palijo, jotta piti ruveta heti keittämähän. Tein mitä-kaapista-löytyy -soppaa: pernoja, kruunuvihanneksia ja sulatejuustua. Hyvää oli.

Ruaan jäläkihin mä alootin parin uuren projektin valamistelut häitä varte. Toisen sain viimmeestelyjä vaille valamihiksi, toinen on vielä vaihees. Sen jäläkihin olis vielä yks projekti, josta flikkaki tietää. Näistä kaharesta se ei tierä mitää. 😀

Joka välis oon käyny vähä pihallaki istuksimas ja lukemas, jottei koko komia päivä mee sisällä könnäämisehen (= kököttämiseen).

Puoli viiren mais isäntä eherootti, jotta lähärettääs ongelle. Ei tarvinnu toista kertaa eheroottaa! Laitoon vain lakanat vielä petihin ennen lähtyä.

Pari tuntia keriittihin uittaa matoja ennen ku piti lähtiä saunaa lämmittämähän. Yhtää kalaa ei eres nähty, vaikka mulla kävi muutaman kerran näppimäs, mutta tais olla lahana, ku en onnistunu saamahan sitä eres pintahan. Mutta ei haitannu. Komia maisema ja ihana ilima – sielä sielu lepää ja rauhoottuu.

Paarmat oli onneksi tällä kertaa isännän kimpus ja jätti mun rauhahan. Punkkien suhteen mä oon meleko hysteerinen varsinki siinä vaihees, ku pitää kahalata kainaloohin ulettuvan horsmikon läpi rantahan.. Yritin saunahan mennes teherä punkkisyynin, mutta sehän on niin pieni aluuksi ennen ku se syö ittensä täytehen, jotta sellaanen voi jäärä havaattemata. Sitä paitti oon huomannu, jotta näin vanhemmiten on alaannu ilimestyä runsahasti luomia ympäri kroppaa. Epäälin jotaki luomiaki punkiksi. 😀

Huomiseksiki on luvattu komiaa säätä. Hyvä, sillä mä unohrin (!) tänään pestä pyykit, kun mä innostuun askartelemahan.

Varokaa nettipöpöjä!

Harvakseltansa tuloo ny kirijooteltua, ku ei päivihin palijo muuta maharu ku töitä ja niistä toipumista. Työ on välillä fyysisestikki ihan raskasta ja askelia tuloo sen verran, jottei enää ehtoosin tee mieli lähtiä lenkille.

Vettä on satanu harva se päivä ja vain yhtenä päivänä tällä viikolla oon viittiny lähtiä pyörällä töihin.

Samoja töitä oon teheny ku harijootteluaikanaki. Oon töpänny, mutta oon välillä johonaki vähä onnistunukki. Yhä erelleen huono tuotetuntemus aiheuttaa ongelmia. Esim. silloon, ku asiakas tuli kassalle yhyreksän pitkän ruuvin kans. Mä luulin, jotta ne on kilotavaraa, mutta ne oliki karmiruuvia, jokka myirähän kappalehinnalla. Olis menny koko satsi melekeen yhyren ruuvin hinnalla, jos ei pomo olsi ollu toisella kassalla ja hoksannu, mitä mä oon tekemäs. 

Tiistaina mulla oli työttömyyspäivä. Sain hoirettua pari asiaa, niiku esim. jalakatuen palautuksen teekoohin. En oo sitä sitte loppujen lopuuksi eres palijo käyttäny. Tuo jalaka on ollu ny paremmas kunnos tai ainakaa se ei oo enää jatkuvasti kipiä. Päivällä kävääsin kirijastos hakemas lujettavaa ennen ku ne pistää ovet säppihin pariksi viikoksi. Sitte käytihin paris marketis ja samalla kattottihin, löytyyskö niistä isännälle mun tantun färistä kravattia häihin. Ei löytyny. Pitää joskus aijan kans lähtiä oikeen miestenvaateliikkeehin kattelemahan.

Ehtoolla vielä soittelin flikalle, ku sillä oli ollu lauantaina polttarit. Oli kuulemma ollu justihin sellaaset, kun se oli toivonukki. Ja kaasot oli oikiasti nähäny vaivaa niitten järijestämises. Siitäki se oli onnellinen, jotta lapsuusaikaaset kaverit oli lähteny sinne. Toinen Helsingistä asti ja toinen täältä kotopitäjehestä. Ja yks Oulun aikaanen ystävä, joka sittemmi on muuttanu Turkuhun.

Eileen oli komia päivä. Ku olin saanu pakolliset asioonnit hoirettua, istuksiin pihalla lukemas ja nauttimas lämmöstä ja auringonpaistehesta. Sitä herkkua ei oo liiemmin tänä kesänä ollu tarijolla. Ehtoolla normaalia saunoomista ja telekkarin kattelemista.

Myöhemmin mä siirryyn konehen äärehen ja isäntä jatkoo telekkarin vahtaamista. Oon toki aina tienny, jotta netis pitää olla varovaanen, ku sieltä voi saara viruksia konehellensa. Mutta sitä mä en ollu tienny, jotta ne voi tarttua ihimisehenki! Niin käytihin kumminki eileen ehtoolla.

Olin lukenu Iltaleherestä, jotta Härmän kylypyläs on viis perhettä sairastunu vattatautihin ja toimitin (= juttelin) siitä isännällekki. Eikö vain, ryökäles, se tauti tarttunu sieltä muhun. Puolilta öin alakoo oksettaa ja seuraavat tunnit mä seurustelinki pääasias vessanpytyn kans. Aamukolomelta olo rauhoottuu sen verran, jotta tohoriin mennä maata ja nukahrinki muutamaksi tunniksi.

Kuuren mais heräsin ja maha jo muraji, olihan se tyhyjennetty meleko perusteellisesti. Ei kumminkaa teheny mieli vielä syörä mitää, menin vain färittelöhön. Siinä vaihees ku isäntä heräs, mä päätin kokeella syörä yhyren siivun tuorekurkkua. Ei ollu hyvä irea, alakoo taas teherä häjyä. Ei onneksi niin palijo, jotta olis tarvinnu oksentaa.

Pesin vessan resinfioontiainehella, laitoon pyykkikonehen käyntihin ja menin sänkyhyn peiton alle ja ajattelin olla sielä sen aikaa, jotta olo helepottuu. Heräsin puoli kymmeneltä! Sen jäläkihin oon ollu koko päivän vähä ku toisen asialla.

Pyykit sentäs sain pestyksi ja tein salaatin, ku isäntä krillas. Syöminen alakoo kiinnostaa vasta ehtoopäivällä, ku tajusin, jotta pää on tulos kipiäksi. Oli vissihin pääsny verensokerit vähä alaha. Ruoka on pysyny sisällä, vaikka maha on pitäny melekoosta kurinaa aina ku on jotaki uskaltanu sinne laittaa. Mutta eikähän tämä tästä.

Varokaa siis nettipöpöjä, jottei käy niin ku mulle 😉