Rikos, rangaastus – ja palakkio

Tänä aamuna kerkesin färittelemähän hyvän aikaa ennen ku isäntä nousi.

Ku sänky oli tyhyjä, kävin nappaamas sieltä lakanat pois ja kiikutin pyykkikoppahan. En laittanu heti koneehin, ku ajattelin, jotta käyrähän ensi kaupas.

Isäntä kumminki ilimootti, jotta samalla reissulla käyrähän johonaki syömäs. No sen johonaki on yleensä ABC (luetahan: AA PEE SEE). Siispä piti orottaa kauppareissulle lähtyä sen verran, jotta kerkiääs tulla eres vähä näläkä.

Siinä orotelles siivosin vessan. Se(ki) on ollu työlistalla jo ties kuinka kauan.

Sitte prässäsin pomon tilaamat sukat, ku sain ne eileen valamihiksi. Samalla prässäsin toisekki sukat, jokka on menos joululahajaksi.

Vielä kerkesin laittaa puhtahat lakanat sänkyhyn.

Näläkää kasvatettihin kattelemalla nettisivuulta, mitä ruokaa olis tarijolla ja tehtihin valinnat valamihiksi. (Otin kanakorin.)

Siitä täyrellä vattalla ruokakauppahan. Ei tullu heräteostoksia.

Päätin rangaasta ittiäni syöntihinlankeemuksesta ja komentaa itteni klasienpesuhun (= ikkunanpesuun). Sitä varte tarttin kumminki jonku porkkanan. (En oikiaa porkkanaa tietystikkää.) Ostin ittelleni Polly-pussin ja päätin, jotta aina ku on yhyren kämpän klasit pesty, niin saan hakia yhyren karamällin. Ei se ihan sitte kumminkaa niin menny… Taisi niitä tulla napsittua vähä välilläki.

Mutta klasit on ny pesty – suurimmaksi osin. Emmä ny sitä oo suunnitellukkaa ku vasta keväästä asti. Pesemätä jäi vessan ja saunan klasit, ku niis on aina karteekit (= ikkunaverhot) eres. Aiva sama, onko ne pesty vai ei. Pesemätä jäi myös ”työhuonehen” klasi, koska se vaatiis ulukopokan nostamista sisälle, jotta sen sais pestyä ulukopuolelta. Samoon flikan ja poijan kämppään klasit. Niis ollahan niin harvoon ja silloonki ne pistää verhot kiinni, niin jottei niitäkää klasia kukaa kattele.

Mutta olohuonehen, keittiön, makuukamarin, kuistin, pukuhuonehen ja pesuhuonehen klasit on ny ainaki aavistuksen verran kirkkahammat. Ja sillä välin, ku mä pesin klasia, niin pyykkikones ja kuivausrumpu teki lakanoosta taas puhtahia.

Seuraava ongelma on karteekit. Ku poika morsmaikkuunensa muutti nykyysehen kämppähänsä, niin pyysivät verhoja, ku heillä ei ollu tarpeeksi. Vein kaikki niille, jotta saavat valita sopivimmat ja mieluusimmat. Sielä ne on vieläki. Mulla ei oo kotona ku jotaki kesääsiä pitsiverhoja.

Sitte muistin, jotta mulla on yhyres komeros äiteen verhoja, jokka ei menny kirpparilla kaupan. Susirumia (paitti jotta suret on mun mielestäni kyllä komeeta elukoota, joten tää vertaus on ny kyllä aiva väärä), mutta saavat ny kelevata häränpyren (= hädän tullen). Tosin toisihin jourun neulomahan kujan tankua varte, jotta saan ne ripustettua. Mutta tuon verhohärdellin mä siirsin suosiolla huomiselle päivälle.

Ihan oon ny tyytyväänen tämän päivän aikahansaannoksihin. En tierä, mikä mielenhäiriö se oli, mutta sehän piti tietysti heti hyöryntää, muutoon olis klasit vieläki pesemätä.

Ai niin – eileen meni työmaalta yhyret sukat kaupan. Satuun vielä itte olemahan kassalla. Pomo antoo niistä mulle vähä enämmänki ku mitä oli alakaappäälle (= alun alkaen) sovittu. 

Mainokset

Ei tullukkaa vierahia

Siskoonflikan oli meininki tulla perheenensä meille viikonlopuksi, mutta joutuuvat siirtämähän tuloansa tuonnemmaksi. Niimpä meillä ei tällä(kää) viikolla tehty suursiivoja. Kummasti mä silti oon saanu aikani kulumahan. Mitää en muista teheneheni.

Työkaveri on kesälomalla. Se lähti ulukomaille kattelemahan kesää, ku ei sitä täälä oo näkyny. Töis on muutenki ollu aika hilijaasta paitti perijantaina oli vähä vilikkahampaa. Oon yrittäny sitte eres siivoolla päivittään jotaki nurkkaa ja järijestellä ja täyrentää hyllyjä.

Eileen satoo vettä koko päivän. Oli justihin niin tylsä sää, jottei oikeen huvittanu mikää. Niimpä mä sain päähäni, jotta mun pitää löytää ittelleni uus tuulipuku tai eres takki. Käytihin ensi ruokakaupas ja sitte Tokmannilla. Sielä olis ollu takiista -25%, mutta ei oikeen löytyny mieluusta (tai mieluusan hintaasta).

Isäntä eherootti, jotta lähäretähän käymähän Halpa-Hallis. Sopii mulle. Mutta emmä löytäny sieltäkää. Yks olis ollu, mutta se maksoo toistasataa ja minä en nuukana ihimisenä suostu maksamahan niin palijua. Sen sijahan mä löysin Waldemarille niin synttäri- ku joululahajanki. 😀 Jottei se ny sentäs aiva hukkareissu ollu.

Tänä aamuna hämmästys oli suuri, ku näytti siltä, jotta olis tulos komia, selekiä päivä. En eres muista, koska olis viimmeeksi ollu aurinkoosta. Heti vaikutti mielialahan.

Isännän herättyä mä alakasin pyykinpesuhun. Vein ne narulle kuivamahan. Eihän ne ny sielä enää täysin kuiviksi tuu, mutta tuloo eres raikas haju.

Ruaaksi tein hernesrokkaa, kun mun on teheny sitä jo piremmän aikaa mieli. Isäntäki tuumas, jotta olipa se taas pitkästä aikaa hyvää.

Raija soitti päivällä ja puhuttihin pitkähänsä. Sovittihin, jotta yritetähän vielä tämän vuoren puolella käyrä syömäs ja päivittämäs viimmeesimmät kuulumiset.

Siitä mä sain niin palijo virtaa, jotta menin ruaan jäläkihin haravoomahan. Yks peräkärrykuormallinen tuli lehtiä, vaikka en ottanu ku vähä toisesta päästä puutarhaa. Hetken päästä se on samanmoinen, ku puis on vielä niin palijo lehtiä.

Annoomma siinä isännän kans samalla terijoen salaville tappotuomiot. Näyttää olevan jotaki sienikasvustoa kummanki rungos. Isoompi niistä on niin likellä taloon nurkkaa, jotta jos se siitä päättää lahota poikki, niin hyväs lykys (= hyvällä onnella) se tuloo raamit kaulas tuvan klasista sisälle. Ne on vain pirullisia hävitettäviä, ku kuivanehet oksakki alakaa vesoomahan vaikka ne ei olsi eres maata vaste. 

Tulivat – ja menivät taas

Perijantaina oli töis hilijaanen päivä. Ei palijo muuta työtä ollu ku laattiootten pesu ja yks kuorman purku.

Kotia tultua oli hommaa sitäki enämmän. Ensimmääseksi piti käyrä ruokakaupas, ku poika ja miniänalaku olivat tulos Rymy-koiransa tänne viikonlopuksi.

Sitte omenapuusta noukkimahan viimmeesiä omenoota piirakkavärkiiksi. Ensi piirakka uunihin ja sen jäläkihin pellillinen pitsaa. Onneksi isäntä oli imuroonu päivällä niin ei tarvinnu sitä enää yrittää keriitä (= ehtiä).

Eileen poijalla oli joku remopäivä (= demopäivä), miniänalaku ei lähteny joukkohon. Rymy kävi välillä sen kans nukkumas, välillä meirän kans riehumas.

Ehtooruaaksi tein lasagnettea. Mulla ei ollu riittävän suurta uunivuokaa, niin ajattelin, jotta valamistuuhan tuo uuniparaski (= uunipadassa), ku se mulla on oikeen reirun kokoonen. Ja kyllähän tuo kypsyyki ja maistuu kaikille.

Ehtoolla nuoret lähti vielä kaveripariskunnan kans keilaamahan ja me jäätihin Rymyn kans. Se oli sille jo liikaa. Se itki kotoväkensä perähän melekeen koko aijan, kun ne oli pois. Ei sitä huvittanu leikkiä eikä se suostunu eres tulemahan yläkertahan meirän kans. Sielä se orotti porstuan (= eteisen) nurkas, jotta oma väki tulis takaasi. Raukkaparka ❤ Voi että sitä kiehnäämistä ja hännän heilutusta, ku nuoret lopuuksi tuli takaasi.

Nukkumahan menimmä joskus puolen yön jäläkihin, mistä sitte luonnollisesti seuras, jotta tänä aamuna väsytti yhtä sun toista. Nuoret nukkuu peräti yli yhtehentoista eikä Rymykää ollu herättäny niitä normaalihin aamupissatusaikahan. Silläki oli vissihin väsy, ku piti eileen niin päivystää.

Mä kerkesin pestä pyykit ennen ku nuoret nousi syömähän. Saivat syörä eilisen lasagneten loppuja. En ruvennu keittämähän mitää uutta, ku vanhaaki oli vielä jälijellä.

Pian ruaan jäläkihin ne alakas suunnitella auton pakkaamista ja Rymy meni siinä vaihees jo autohon eikä meinannu millää tulla pois. Se varmahan ajatteli, jotta nyt että ainakaa jätä mua. Täs ny orottelen tietua, jotta ovat päässehet turvallisesti perille. 

Hauskat satavuotispileet :D

Käytihin jo perijantaiehtoolla saunas, ku lauantaina meillä oli tieros satavuotisjuhulat. Siskoon poika ja vaimonsa viettivät yhteesiä viiskymppisiä ja meirät oli kutsuttu mukahan. Flikanki oli tarkootus tulla, mutta se tuli pahimmooksi kipiäksi. Kuumetta oli ylimmillänsä 39,5 ja tulehrusarvot huiteli 260:s. Joutuu vielä eileen käymähän OYSsis kontrollis. Onneksi lääkkehet oli alaannu puremahan ja kuumet oli laskenu 37,5:een ja tulehrusarvokki oli lähteny laskuhun. Poika ei ollu tulos, kun se ny justihin viimme viikonloppuna oli täälä päin. Niimpä me sitte mentihin isännän kans kaharestansa.

Juhulat järijestettihin kunnan leirikeskukses, ku niillä oli palijo pitkänmatkalaasia vierahia, niin sielä oli myös majootusmaharollisuus. Osa vierahista oli tullu jo perijantaina. Suurimmaksi osaksi kutsutut oli heirän kaveriporukkaansa, meitä sukulaasia oli vähemmän. Tuntuu siis torella hienolta, jotta me kuuluumma kutsuttujen joukkohon.

Isäntäväki sielä puuhasteli vielä valamistelujen kans, joten me mentihin pihalle kattelemahan, ketä sielä oli. Siskoonflikka ainaki perheenensä. Oli mukavaa nähärä niitäki pitkästä aikaa. Tai Ninnuhan oli toki flikan häis, jotta sielä nähtihin. Menin vähä hämilleni, ku Ninnun mies sanoo heti halates, jotta ”Kiva tukka”. Hoksasin mä sentäs kiittää, vaikka olin kotua lähties kattonu, jotta alakaa taas olla niin surkia näky, ku on juurikasvua ja muutenki se oli aiva räjähtänehen näköönen, vaikka mä yritin sitä muka kihartaa. Olin jo mielesnäni päättäny, jotta nyt tämän ikääseltä alakaa tää shokkifärivaihet olla ohi ja pitää siirtyä hillityympihin färiihin. Nymmä sitte mietiin, jotta olikahan se M. tosisnansa. Pitääskö mun sittekki pitää tämä ”luukki”.

Kaikkista hauskinta illan mittahan oli varmahan ne kisat, mitä sielä järijestettihin. Minäki osallistuun innolla – ja ihan selevin päin, vaikka mä en ollu hoksannu laittaa ”urheeluvarustehia”, vaan mulla oli korkkarit ja trenssi. Olis ollu fiksua laittaa lenkkarit ja tuulipuvun takki. Mietiin, jotta ehkä sitä ei enää tällä ikää ota ittiänsä niin vakavasti. Nuorempana mua ei varmahan olsi saanu osallistumahan mihinkää tuollaasehen.

Ensi oli joukkuelajit. Isäntäpari valitti nelijä kapteenia, jokka puolestansa valitti kolome pelaajaa omihin joukkueehinsa. Isäntä valittihin yhyreksi kapteeniksi ja se valitti sitte mun omahan joukkueehinsa. Mä vielä varmistin, jotta haluaako se hävitä, kun se mun valitti. Mutta totuus oli, jotta me tunnettihin niin vähä väkiä sieltä, jottei sillä ollu palijo valinnanvaraa. 😀

Kysees oli kuusottelu. Ensimmäänen laji oli vauhritoon pituushyppy viestityylillä. Ensimmäänen hyppäs viivalta ja toinen jatkoo käsivarren mitan päästä siitä, mihinkä ensimmäänen pääsi.

Seuraavaksi oli vuoros kalijatölökkien kaato. Kolome eri ”asetta” ja kolome panosta/ase. Ensimmääsenä oli ritsa värikuulapanoksilla. Oli muuten yllättävän vaikiaa! Toisena oli puhallusputki ja kolomantena värikuula-ase. Hitsi, että ne oli hauskoja!

Ammunnan jäläkihin siirryttihin keihäänheittohon. Hammastikuulla. Ja taas viestiperiaatteella. Ensimmäänen heitti viivalta ja toinen jatkoo siitä, mihinkä ensimmääsen tikku lensi. Tyyli oli vapaa, mutta näpäytystekniikka oli kielletty. Tiina (toisesta joukkuehesta) oli sitä mieltä, jotta keihähänheitos karijaasu on tärkeentä. Heittonsa – ja karijaasunsa – jäläkihin se tosin oli sitä mieltä, jotta se ei sittekkää tainnu olla se toimivin tekniikka. 😀 

Viimmeenen laji oli ”moukarinheitto” eli tarkkuusheittua superlonisilla softispalloolla. Kolome eri maalia, joista sai eri määrän pisteetä. Ei sitte osunu ensimmäänenkää pallo. 😀

Välillä paistoo aurinko, välillä tuli tuulenpuuskia ja tihuutti vettä, mutta ihime kyllä, ei tullu mielehenkää mennä sisälle. Niin hauskaa oli.

Sisälle mentihin vasta siinä vaihees, ku siskoonpoika ilimootti, jotta on ruoka-aika. Oli lohikiusausta, kinkkukiusausta, kaharenmoista salaattia ja kaharenmoista leipää. Oli niin hyvää, jotta piti oikeen santsata.

Sulateltihin hetki ruokaa ennen ku kisaalut jatkuu. Viimmeenen kisa oli yksilölaji: puhallusputkitikka. Se tuntuu olevan mun laji. Samoon ku se värikuulapyssy. Olis teheny mieli leikkiä niillä vähä pirempähänki. 😀 Mutta siinä vaihees satoo jo niin reippahasti, jotta puhallettihin vain yks kierros ja mentihin kakkukaffeelle. Yks sun toinen kävi kuvaamas kakkua ja munki piti mennä uteliaasuuttani kattomahan, jotta mitä ihimeellistä siinä on. Siinä oli valokuva synttärisankariista ja teksti H&H 100. Pitihän munki sitte ottaa siitä kuva niin kauan ku se oli vielä kokonaanen. Hyvää oli ja lusikkaleivät aiva suli suuhun! Nam!

Kaffittelun jäläkihin oli kisatulosten julukaasu ja palakintojenjako. Meirän joukkue sijoottuu pronssille. Palakinnoksi saimma Autot-suklaapatukkapaketit. 😀 Yksilökisas mä sijootuun kolomanneksi ja sain Kawasaki-lippiksen. 😀

Loppuehtoo meni yleesen seurustelun merkiis. Saunahan ja uimahanki olis pääsny, mutta mä en oo koskaa piitannu mennä saunoomahan vierahien ihimisten kans. Niimpä me seurusteltihin muitten vierahien kans seki aika. Sielä oli mm. yks kaukaanen sukulaanen (oliskahan pikkuserkku), jonka kans en oo ollu tekemisis sitte lapsuusaikojen. Silloonki aika vähä, mutta kyllä mä muistan, jotta me oomma äiteen kans käyny niillä kyläs usiammanki kerran.

Isäntäpari tarijos vielä iltapalaaki: oli pikkupitsoja ja salaattia. Minkä vaivan ne olikaa nähänehet eikä tuollaasten kestien järijestäminen aiva ilimaastakaa ollu. Mutta kyllä me söimmäki! Aiva oli mahannahka pinkiänä iltapalan jäläkihin.

Lahajoja oli monenmoisia, mutta yllättäen aika palijo nestepitoosia 😀 Mun kortti sai kehuja.

Kellonympärystä sielä meni, niin jotta hujahti vain. Lähärettihin ennen puoltapäivää ja kotona oltihin puoliltaöin. Mukavaa oli! Isoo kiitos H&H!

Työperäänen sairaus

Mä epäälen sairastuneheni työperääsesti. Työmaalla on omistajapariskunta ollu flunssas ja tällä viikolla toinen vakinaasista työntekijööstä. Nyt mulla on kurkku kipiä, mä yskin ja präiskin (=aivastelen) ja nokka vuotaa.

Mä ehkä saatoon vähä eresauttaa sitä, ku tänään on ollu oikeen komia päivä ja ajattelin harrastaa hyötyliikuntaa. Lähärin polokupyörällä viemähän siskoonflikan syntymäpäivälahajaa postihin. Sillä reissulla kurkku tuli kipiäksi, ku kotomatkalla oli kylymä vastatuuli. En ollu eres mihinää puolipukees, vaan mulla oli kyllä pitkähiaanen paita ja takkiki yllä, mutta siitä huolimata ny karvasteloo (= kirvelee) kurkkua. No, jonsei kuumet nouse (niin ku ei yleensä nouse), niin meen huomenna tartuttamahan toisen vakinaasen työntekijän ja työharijoottelijan ja liuran asiakkahia… Jotaki kertonee mun olosta se, jotta minä, joka inhuan hunajaa, oon jo sitäki ottanu.

Eileen mulla sitä vastoon oli tosi hauska päivä. Siskoonpoika ja vaimonsa pitävät yhtöhööset 50-vuotispileet parin viikon päästä ja mä sain omasta mielestäni aiva mahtavan irean niin korttihin ku lahajahanki. Korttitarvikkehia mulla on monta loorallista, mutta justihin sellaasia ei luonnollisestikkaa löytyny, mitä olsin ny tarvinnu. Niimpä niitä piti lähtiä aiva kaupungista asti hakemahan, ku sielä on lähin askartelutarvikeliike. Samalla reissulla hajettihin myöski lahaja – tai osa siitä, osan oon jo hankkinu aiemmin. Vielä puuttuu yks juttu, mutta sen mä saan luultavasti hankittua huomenna töistä.

Kummpoika oli morsmaikkunsa kans kotonansa tämän viikonlopun. Sillä oli eileen syntymäpäivä ja kun se harrastaa viskejä, niin hajettihin viskipullo lahajaksi. Minä suurena viskiasiantuntijana valittin sen, mihinä oli komeen pullo. 😀 Ehtoopäivällä käytihin kakkukaffeella. Tää on ny siis aiva yhtä juhulaa.

Tänä aamuna alakasin askartelemahan sitä korttia ja kasaamahan lahajaa. Sen puuttuvan osan takia en saanu sitä vielä valamihiksi asti. Mutta hauskaa mulla oli. Tuollaanen värkkääminen on tosi mukavaa silloon, ku tietää tarkasti, mitä haluaa antaa, mutta jos pitää väkisin keksiä, niin silloon lahajasta – ja sen hankkimisestaki – puuttuu hauskuus. 

Hääpäivä 12.8.2017

Aamusella mun piti leikata poijan pää klaniksi (= kaljuksi) – tai no, jäi siihen ehkä millin sänki, ku konehella verettihin.

Mulla ittelläni oli aika kampauksehen ja meikkihin klo 11.00. Ne tehtihin flikan työpaikalla. Morsiamen kampauksen ja meikin teki sen entinen työkaveri teatterilta ja ne tehtihin hotellilla. Poika vei mun kaupungille, ku en itte tohori ajaa omaa kirkonkylää isoommis paikoos. Kampaaja kysyy, onko mulla toivomuksia. Mä pyysin, jottei laitettaasi hiuksia kovin päätä myören, ku mulla on suhteellisen pieni pää ja se tanttu oli kumminki melekoosen runsas. Mutta kampaaja käsitti vissihin justihin päinvastoon: tukka oli ku nuoltu sivuulta, vain päälaelle se rakensi jonku ihime möykyn ja loput hiukset se solomus joinki takaraivolle. No, emmä sitte enää keherannu sanua, jotta teeppäs uusiksi.

Meikkiki tuntuu ihan klovnin naamarilta, vaikka meikkaanki lähes päivittään. Mutta sitä laitettihin niin runsahasti ja niin näkyvästi, jotta en meinannu tunnistaa ittiäni. Toki täytyy myöntää, jotta silimät eroottuu ihan toisella lailla ku tavallisesti.

Poika haki mun pois kaupungilta. Söin hätääsesti ja alakasin pukeutumahan. Oli puhet, jotta meemmä kolomen mais hääpaikalle ku kuvaaja tuloo sinne. Mutta ne oliki löytäny jonku toisen kuvauspaikan ja kävivät ottamas kuvat sielä.

Cateringin naiset toi ruaat ja ensimmääsiä vierahia alakoo ilimestyä pihamaalle ennen hääparia. Tuomari tuli jo hyvis aijoon paikalle – onneksi, sillä siinä kohtaa tuli klassinen ”Sormukset hukas” -kohtaus. Ne oli ollu sormis vielä kuvauksis, mutta mihinä ne on ny? Kaikki mukana ollehet kassit pengoottihin, samoon sulhasen taskut. Ei mihinää! Niitä käytihin kattelemas jo pihaltaki. Sitte ne muisti, jotta kuskina ollu kaaso oli joutunu tekemähän johonaki kohtaa äkkijarrutuksen ja epäälivät, jotta sormuskotelo on silloon lentäny kassista. Mutta auto oli viety jo hotellin parkkihin. Ei muuta ku kaaso autolla sinne ja päivä oli pelastettu, ku sormukset oli löytyny autosta penkin alta. Ja niin päästihin tekemähän kihilaparista avioparia.

Vihkiminen tapahtuu ulukosalla vaahteran alla. Oli kuulemma kesän siihen asti kaunehin ja lämpöösin päivä. Kaasot ja bestmanit oli rakentanu harsosta ja kangasruusuusta käytävän, mitä pitki isäntä talutti flikkansa miehelähän. Mä osasin kyllä orottaa, jotta liikutun, mutta en sitä, kuinka vuolahasti mä lopuuksiki itkin. Onnenkyyneliä onneksi.

Siinä ulukona jo otettihin ensimmääset halaukset ja onnentoivotukset vastahan ja sen jäläkihin vielä asettauruttihin rivihin hääpaikan ovensuuhun ja saatihin taas monen monet halaukset ja onnittelut.

Siitä siirryttihin pöytihin ja bestman/seremoniamestari kertoo illan kuluusta. Vävypoika oli löytäny jostaki muovisen megafonin, josta kuuluu ”Ole, ole, ole, ole!”. Sillä ilimootettihin aina, ku jotaki tapahtuu ja väki haluttihin koolle. Hyvin oli tottelevaasia vierahia. Ku kutsuääni raikas markilla, niin väki tuli aika ripiästi paikalle.

Vihkimisen jäläkihin päästihin syömähän. Oli monenmoista salaattia, tuulihattuja paahtopaistitäyttehellä, minicroissantteja kasvistäyttehellä, kermapernoja, härkää punaviinikastikkehes, juotavaksi mehua, maitua, olutta, vettä, viiniä. Ja sitte oli erikoosruokavaliot vielä eriksensä: kaikki oli laktoositoonta, mutta lisäksi oli kasvisruokia, mairottomia ja gluteenittomia.

Pöytihin oli jaettu valamihiksi hääbingolapot, tietovisalapot ja salatehtäviä. Niitä siinä sitte täytettihin ja suoritettihin ehtoon mittahan. Meirän pöytä muuten voitti tietovisan, ku oli nelijä pöytää, johona oli samat pisteet ja sitte heitettihin kehihin lisäkysymys, johonka mä tiesin oikian vastauksen. Palakinnoksi saatihin mennä hakemahan kakkua heti hääparin jäläkihin (niin ku oltaas saatu muutenki 😀 ).

Kaffeen kans oli suklaa-vadelmakakkua, kinuskipaloja ja lusikkaleipiä. Kakunleikkaukses oli ilimiselevää, kumpiko kerkiää polokaasta jalakaa ensi. (Iliman sitäki olis ollu selevää, kuka sielä huushollis määrää kaapin paikan. 😀 – Ja se ei oo välttämätä isäntä, ainakaa joka asias.)

Ja sitte! Kaffeen jäläkihin oli se mun puheeni. Mä olin etukätehen hermoollu sitä enämmän ku itte siinä tilantehes. Sielä oli niin hyvä fiilis ja mahtavaa porukkaa, jotta selevisin siitä (luultavasti) kunnialla. Mähän puhuun murtehella. Ihan jo senki takia, jotta se on mulle luontevinta.

Sain jäläkihinpäin kiitosta monelta. Oli kuulemma koskettava ja ”mun ja flikan näköönen”. Muutama aikuunen mieski tuli sanomahan, jotta silimäkuluma kostuu. Flikan kaveriilta tuli kiitosta – ja vävyki sanoo, jotta oli koskettava puhet. Pari ihimistä tuli kiittelemähän murretta. Heillä oli kummallaki sukujuuria täälä suunnalla ja sanoovat, jotta oli niin kotoosaa ja mukavaa kuulla tuttua puhetta.

Mun jäläkihin puhuu sulhasen äitee ja sitte molemmat bestmanit ja viimmeeksi kaasot luki runon.

Häävalssi oli niin ihana, jotta vieläki menöö käsivarret kananlihalle, ku ajattelen. Eikä vain musiikki vaan se, jotta ne oli teheny alootuksehen oikeen koreokrafian, vaikka vävy ei oo koskaa aikaasemmin tanssinu. Eivät tosin tanssinehet ihan koko kappalesta, kun se on niin pitkä, vaan se pätkäästihin vähä ennen puoltaväliä, mihinä tuloo sellaanen sopiva tauko.

Ei mun kuulkaa vieläkää piisaa sanat kertomahan miltä musta oikiasti tuntuu – ihan käsittämättömän ylypiä, onnellinen, liikuttunu ja rakastava olo.

Isän ja tyttären valssiksi flikka oli valinnu Janne Raappanan Kaksi onnellista, mihinä on mun mielestäni aiva mielettömän osuvat sanat. Vävypoika ei ollu luvannu tanssia muitten ku vaimonsa kans, niin hänen isänsä tuli sitte hakemahan mua valssille.

Nää valssit tuli nauhalta, mutta myöhemmin esiintyy akustisesti hääparin kaverit, kaksoospoijat kaharen kitaran kans. Aiva mahtavaa musiikkia ja torella hyviä laulajia!

Häis oli myös ryöstö. Ei perinteenen morsiamen ryöstö, vaan boolin ryöstö. 😀 Saaraksensa boolin tarijolle, hääparin piti laatia runo, johon sisältyy heille valamihiksi annettuja sanoja. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Seleviytyyvät tehtävästä kunnialla ja boolitonkka tuotihin baaritiskille.

Ehtoommalla oli vielä iltapala, jonka nuorten kaveri oli valamistanu: tortillalättyjä, bbq-possua, kasvishöystöä ja salaattia.

Musta tuntuu, jottemmä muista puoliakaa, ku päällimmääsenä on vain se, jotta ihanaa oli. Oli hyvä tunnelma ja kaikki oli jotenki niin hyvin ku olla voi.

Tantustaki sain kehuja, vaikka mä ny jäläkihinpäin valokuvista oon tullu siihen tuloksehen, jotta se oli loppujen lopuuksi aiva väärä valinta. Tanttu ittesnänsä on toki ihana, mutta ei se kyllä mun yllä ollu eruksensa. Kuvista havaattin vasta senki, kuinka hirviät allit mulla on. (Miksemmä nähäny niitä peilistä?) Tämän ikääsenä ja kokoosena ei saisi ikänä enää näyttäytyä julukisesti hiattomas vaattehes. Saati niin avonaases, kun se mun tanttuni oli. Näytti aika mauttomalta.

Saimma flikan kans myös kuulla monelta, jotta ei tarvinnu arvaalla, kuka on morsiamen äitee. No ei kai, ku olin aiva ylitällätty ja muutenki varmasti oli selevää, jotta ollahan samaa porukkaa. Yhyrennäköösyyttä minen meistä löyrä, ku flikka on niin kaunis. Ehkä se, jotta meillä oli kummallaki punaanen tukka. Flikalla vain tummeet ku mulla. (Eikä kummankaa färi oo aito.)

Ihanaa oli, että kutsutuusta melekeen kaikki oli tullu paikalle. Erityysmaininnan ansaattovat pitkämatkalaaset Helsingistä, Turuusta ja täältä Pohojammaalta. Aiva ihanaa, jotta niin moni halus tulla meirän kans juhulimahan! Ykski flikan lapsuusaikaanen kaveri oli lähteny junaalemahan Helsingistä asti vain ehtiäksensä olla muutaman tunnin paikalla. Ja aiva erityysesti haluan mainita sulhasen paapan, joka jaksoo hyvin olla mukana nuorten juhulas. Aiva ihastuttava vanhaherra.

Mä oon koko viikon yrittäny kirijoottaa tätä sepustustani pätkittään, mutta tuntuu, jotta kaikki on vielä suloosena sekamelskana mieles enkä mä saa niitä oikeen järijestyksehen. Mä uskon, jotta aijan kans tuloo jatkuvasti uusia välähryksiä ja muistoja, jokka nousoo pintahan.

Ai niin – ennen varsinaasta puhetta pirin pienen alustuksen ja siinä yhteyres mä pistin pöyrälle nipun A4-arkkia ja pöntöllisen lyijykyniä. Esitin toivomuksen, jotta jokahinen jättääs jonku tervehryksen nuorelleparille ja lupasin, jotta kynät saa pitää muistona, ku olin ne ihan sitä varte valamistellu: olin hopiatussilla kirijoottanu joka kynähän nuorten nimet ja hääpäivän. Tosin siinä käytihin niin, jotta se hopiatussi ei pysynykkää kynän muovises pinnas sellaasnansa, vaan jouruun vielä vetämähän spraylakkaa päälle varmahan ainaki viis kerrosta.

Puheen olin tulostanu hopianfäriselle paperille ja laittanu mustahan kansiohon, jonka olin koristellu hopianfärisillä tingeltangeliilla. Sen annoon nuorille puheeni jäläkihin. Saivat sinne kerätä sitte ne paperit, jokka hääväki niille taiteeli. Ilahruttavan moni otti haastehen vastahan ja kansion välihin kertyy illan mittahan paksu pinkka paperia. Flikka tuumaski, jotta voi ku heillä tuloo olemahan hauskaa, kun he lujeskeloo niitä.

Loppuehtoolla oli vielä bestmanien ja kaasojen tekemät filimit kummanki polttariista. Niittenki kans oli nähty oikiasti vaivaa. Oli tekstitystä ja tehostehia ja tapahtumihin sopivaa musiikkia. Aiva ihanaa ja taitavaa porukkaa!

Mä olsin tärkiää jatkanu nuorten kans vaikka aamuhun asti, mutta oli pakko ottaa järki kätehen ja ajatella seuraavan päivän kotomatkaa. Niimpä me pitkämatkalaaset lähärimmä puoli kaharen mais kämpille ja Metkua pissattamahan. Yks kaasoosta kävi jo aiemmin käyttämäs sitä pihalla, jottei sen raukan tarvinnu koko pitkää päivää olla jalaat ristis. Kaharen mais yöllä oltihin perillä ja ku muut meni maata, mä purkasin kolomehen asti kampaustani… Käsivarret oli ku tules, ku yritin saara pinnoja (= pinnejä) irti hiuksista, jokka oli jäykistetty kaiken mailman tökötiillä aiva rautalangaksi niin jottei harijakaa meinannu mennä läpi.

Mutta kyllä täytyy tunnustaa, jotta seki tuntuu ihanalta, ku sai riisua juhulataminehet yltänsä. Vaihroon jo juhulapaikalla matalakantaaset kengät jalakoohini, ku näin morsiamenki tekevän niin. 😀 Jonku verran nimittään tanssittihin ja silloon mulla oli vielä korkiakantaaset kengät jaloos. Mutta aika hyvin kumminki pärijäsin niilläki, vaikken oo aikoohin käyttänykkää korkkaria.

Tästä tuli kaiken kaikkiastansa maharottoman pitkä vuoratus, epäjohoronmukaanen ja hyppivä, mutta emmä ny justihin saa parempaakaa aikahan.

On vain niin äärettömän hieno fiilis! Täälä on siis yks torella onnellinen appimuori. 🙂

Nyt tuntuu melekeen syylliseltä olla näin onnellinen, ku lujeskeloo uutisia Turuun tapahtumista. 😦

Rymy

Töistä ei sen enempää. Keskityn sen sijahan siihen, jotta saimma poijan perheenensä tänne viikonlopuksi.

Sanon perheenensä siksi, ku miniäkokelahan lisäksi joukos on 3-vuotias sekarotuunen Rymy-koira. Pieni, suloonen, ystävällinen ja energinen Rymy on ollu jo syntymäperheensä lisäksi kahares muus perhees ennen ku se päätyy meirän nuorille.

Ensimmäänen perhe oli joutunu luopumahan siitä lapsen allerkian takia ja toinen siksi, jottei ne ollu jaksanu hoitaa sitä.

Silti Rymy on yhä luottavaanen eikä aroostellu meitäkää yhtää, vaikkei oltu koskaa nähty. Se tutkii heti joka paikan ja antautuu rapsuteltavaksi ja haastoo leikkimähän. Se on hurmannu muorin jo aiva täysin. Huomisehen vielä saamma nauttia sen seurasta.

Maanantaina miniäkokelahalla alakaa kaksvuotinen oppisopimuskoulutus. Tavoottehena on saavuttaa lastenohojaajan pätevyys.