Kivitasku

Mä oon tänä kesänä kuunnellu yhtä lintua, jota en oo tunnistanu. Aamulla se kuuluu taas ja sillon mulla välähti: sehän on kivitasku! Sen ääni kuullostaaki ihan siltä, ku sillä olis kiviä taskus. Kyllähän mä ilahruun. En muista, jotta olsin kuullu tai nähäny sitä muuta ku muksuna. Tälläkää kertaa en kyllä nähäny ku lennos enkä olsi siitä tunnistanu. Melekeen samas suoritti haukka (en tunnistanu, mikä haukka) matalan ylilennon. Jotaki sillä oli kynsisnänsä.

Mulla oli tänään taas työtöön päivä. Ajattelin, jotta omistan sen nuolle hääprojektiille, mutta sitä ennen piti käyrä kirijastos ja kaupas.

Eihän ne mun projektit nykkää menny putkehen. Oli tarkootus tulostaa puhe nuorille ja teherä sitä varte kansio. Mutta tulostin teköö sellaastaki sotkua, jottei sitä kehtaa antaa. Oon ajanu puhuristusohojelman läpi ainaki kymmenen kertaa, mutta aina vain se suttaa. Välillä se herijas tulostusvirhettä ja välillä tietokones ei tunnistanu koko tulostinta. Lisäksi vähä väliä on ollu yhteysongelmia. Koneski on kaatunu jo kahareesti. Niimpä mulla ei oo mitää valamista tältäkää päivältä. 😦 

Ihanaa, ku muksut muistaa

Naapuri antoo jo perijantaina perinteesen äitienpäivälahajansa: levitti lietettä tuohon tien toiselle puolen. Joka kevät se ottaa yhtä lailla hengen kii, ennen ku siihen taas tottuu tai haju haihtuu.

Mutta postis oli tullu flikan ittetekemä kaunis, kolomiulotteenen äitienpäiväkortti.

Eileen käytihin velijen kans hautuumaalla viemäs orvokit hauroolle. Isäntä lähti joukkohon tarkastamahan, onko äiteensä hautakivi pysyny suoras. Oli kuulemma.

Ehtoopäivällä velii ja isäntä päätti, jotta yhteesomistukses ollu jyrsijä pistetähän myintihin. Mä laitoon sen Torihin ja melekeen saman tien tuli jo ensimmäänen kysely. Oli kumminki niin kaukaa, jottei olsi pääsny hakemahan ja kyseli, jotta lähetämmäkö sen ja mitä maksaa kulijetuksinensa. Huonoosta kokemuksista viisastunehina ei luvattu myirä sitä ku sellaaselle, joka tuloo sen kotua hakemahan ja maksaa käteesellä.

Tänä aamuna menin varovaasesti nuuhkimahan pihalle, josko pyykit vois vierä sinne kuivamahan. Ei voinu.

Mutta mua ilahrutti taas suuresti paluumuuttajat: käki kukkuu johonaki kauempana ja pihalla lenteli kaks haarapääskyystä.

Aamupäivällä isännälle soitti joku jyrsijän ostaja. Oli sanonu, jotta saa ottaa pois myinnistä, hän tuloo hakemahan sen tänään tai huomenna. Mutta jälleen huonoosta kokemuksista viisastunehina päätettihin pitää ilimootus niin kauan näkyvillä, ku kones on omalla markilla. Yllättäen tämä ostaja oliki tosisnansa ja soitti pian uurestansa, jotta hän tuloo 40 minuutin päästä.

Mä hoksasin eileen, jotta mun pitää teherä nyt se yritysesittely valamihiksi, jotta mä kerkiän sen esitellä ohojaajalle ennen arvioontia. Sillä on nimittään ens viikolla kaikenmoista menoa ja sovittuja tapaamisia niin, jottei oo palijo aikaa esitellä sitä. Eihän se pitkä juttu oo, mutta siksi aikaa pitääs saara se pirättämähän tietokonehen äärehen. 😀 Sain sen valamihiksi (mä oon aloottanu sitä jo aikaasemmin). Sen jäläkihin tein vielä liikematkustuksen etätehtävän ja laitoon sen saman tien arviootavaksi. Siinä ne sitte oliki – koulutehtävät. Paitti jotta työsoppimisen päiväkirijaa pitää vielä kirijootella kahareksana päivänä ja sitte arvioontikeskustelus esitellä tuo yritys myöski opettajalle.

Iltapäivällä poika soitti äitienpäiväonnittelut. Puhuttihin tunnin verran. En muista, oonko koskaa puhunu sen kans nuon kauaa! Tenttasin siinä sitte sitä yrittäjyysasiaaki. Sanoo, jotta työnantaja on hienosti huomioonu asian ja he saavat laskuttaa sen eläkemaksun verran enämmän. Maksusta tuloo kuulemma lasku kuukausittaan. Ja senki se tiesi, jotta se on vähennyskelepoonen kulu. Mä yritin muistuttaa, jotta pitää sitte muistaa pitää kans tosittehet talles ja järijestykses. Erelleenki on kuulemma kysymykses ns. kevytyrittäjyys eikä täysyrittäjyys eli ei tartte perustaa firmaa tämän takia, niin ku mä olin murehtinu. Sitä se ei kyllä tienny, jotta mistä se eläkevakuutusyhtiö tietää veloottaa, ku maksu on määrätty prosentti nettotulosta. Oletti, jotta tieto menöö laskutusosuuskunnalta. Se pitää vielä selevittää.

Hetken päästä soitti flikka ja mä puhuun senki kans tunnin verran. Oulus satoo kuulemma lunta. Kyllä on niin ihanaa, ku muksut muistaa!

Vaikka oikiasti en eres orottanu, ku en itte pirä koko äitienpäivää niin erikoosena juttuna. Minen oo ollu mikää unelmaäitee. Oon teheny palijo virheetä, ollu liika lepsu ja epäjohoronmukaanen, välillä liika väsyny ja kyllästyny olemahan aina se, joka jaksaa. Mutta ei niillä raukoolla oo ollu vaihtoehtoa. Tällääsehen äiteehin niiren on ollu tyytyminen.

Kaikkista pahimmalta tuntuu, jotta flikka on pienen ikänsä käsittäny väärin, kun mä oon sanonu, jottemmä oo mitenkää erityysen lapsirakas. Se on luullu, jotta ne on ei-toivottuja lapsia.

Oikiasti mä oon tarkoottanu sitä, jottemmä oo ollenkaa sellaanen ku muut meirän sisarukset, jokka osaa olla luontevasti ihan vierahienki muksujen kans. Multa sellaanen taito puuttuu kokonansa. Mä en hullaannu vauvan tuoksusta, en tunne tarvetta kurkistella lastenvaunuuhin enkä oo käret pitkällä pyytämäs muksuja sylihin. Mä oon suhtautunu niihin sillä ajatuksella, jotta muksun eheroolla mennähän. Sylihin saa tulla ja kyllä mä yritän jotaki aina toimitellakki, mutta se ei tuu multa ihan luonnostansa. Ylipäätänsä mä en koe osaavani olla ihimisten kans enkä pirä ittiäni millää lailla sosiaalisesti lahajakkahana.

Mutta kyllä omat muksut on ollu torella toivottuja ja haluttuja. Ei mulla niitten kans oo ollu mitää vaikeuksia höpöttää ja touhuta. Omat muksut on tietysti ne mailman rakkahimmat. Kaks on kuitenki ollu mun hermojärijestelmälle maksimimäärä.

Mä en oo torellakaa ymmärtäny, kuinka ne on mun lauseheni käsittäny. Tää asia selevis vasta joulun aikoohin, ku flikka otti sen puheeksi. Minkähänmoiset traumat mä oon sille aiheuttanu? Se on nimittään ihan kouluaijoosta asti ilimoottanu, jotta hän ei sitte piittaa mukuloosta eikä hän tuu niitä koskaa itte hankkimahan. Vieläki – 30-vuotiahana – se on samaa mieltä. Eikä mua harmita yhtää.

Ei mulla oo mitää hinkua mummaksi saati ruveta lastenhoitajaksi. (Mikä tietysti tällä välimatkalla olis hankalaaki.) Mutta tämän myöntäminen on monen – varsinki jo mummaksi tullehen mielestä – suurin piirteen pahinta, mitä voi sanua. Ne yrittää vakuutella, jotta kyllä sä muutat sitte mieles, ku niitä lapsenlapsia alakaa tulla. Voi olla, mutta ei mulla oo mitää kiirusta sitä päästä toristamahankaa.

Luminen vappu

Näin vielä perijantain vastaasenaki yönä painajaasia, mutta olin jo muuten vähä rauhoottunu tuosta torstain tunnekuohusta.

Tein töis sen, mitä mun oletettihin tekevän ja omasta mielestäni vähä yliki. Ja käskemätä, ku nyt on jo sellaasia töitä, joihinka osaan tarttua iliman, jotta tarttoo komentaa. Niin, ja sain mä ehtoopäivällä yhyren tosi hauskan ja mielenkiintoosen tehtävän: piti laittaa sähkösuojamaalin esittelytelines lyöntihin. Miehet toi telinehen paikoollensa, mutta mä lastasin siihen maalit ja laitoon esittelyvireon toimimahan. Tunsin olevani kovinki kätevä, ku onnistuun siinä. 😀

Ruokatauolla soitin Elinalle tilatakseni hiusten färijäyksen ja siistimisen. Elina vastas, mutta sanoo olevansa justihin autos, eikä pysty kattomahan varauskirijaa, mutta muisti ulukua, jotta lauantaiaamulla olis vapaata, jos haluan tulla silloon. No sehän passas mulle paremmin ku hyvin, ku oltihin Raijan kans sovittu, jotta vietämmä lauantaina yhtöhöösiä 110-vuotisjuhulia hyvän ruaan ja teatterin merkiis.

Parturista tultua haukkasin jotaki hiukopalaa, ku en halunnu pilata hyvää ruokahalua syöpööttelyreissua ajatellen. Sen jäläkihin käytihin kaupas.

Ei tarvinnu keittääkkää, ku isäntäki lupas mennä ”ulos” syömähän. Tuo ulos on sen takia lainausmerkiis, ku isännän ulukona syöminen on huoltsikkaruokaa tai jotaki muuta pikaruokaa. Me Raijan kans meemmä aina kunnon ravintolahan ja nautimma siitä, jotta se ruoka tuorahan meille friisti noukan alle ja meirän ei tartte muuta ku syörä.

Ja siitä puheenollen – Raija tuli hakemahan mua ehtoopäivällä. Menimmä Fransmannihin syömähän. Olihan hyvät sapuskat! Ja tosi täysinäänen olo. Melekeen piti vyöryä siitä teatterille.

Käytihin kattomas Ulla Tapanisen Lava-ammuntaa. Voi jessus, ku sai nauraa! Se tuli niin tarpeehin justihin ny, ku näytti niin synkältä. Kiitos, Raija!

Tänä aamuna oli oikeen vappuunen sää: maa oli ihan valakoosna. Lunta oli satanu yön aikana varmahan viitisen senttiä ja saretta on piisannu koko päivän. Vasta ehtoolla kuuren mais loppuu. Ja vaikka lämpötila on ollu plussan puolella, sitä on satanu sen verran reippahasti, jotta kesti kauan ennen ku alakoo paikka paikoon maa näkyä lumen alta.

Mä en sitä surru, mutta surin sitä, jottei mulla ollu vierä linnuulle enää mitää syötävää. Sieltä ne raukat yritti hangen alta kaivaa maahan puronnehia auringonkukan siemeniä. Lintuja oli niin palijo, jotta tappeluultakaa ei vältytty. Varsinki järripeipot näytti olevan aika äkääsiä (= kiukkuisia).

Mä pistin ensiksi hantuukit pyykkikoneehin ja rupesin sitte vääntämähän sitä tutkintosuunnitelmaa. Kuus tuntia mä sitä tein. Nyt se saa mun puolestani olla tuos mallis tiistaihin asti. Kattotahan sitte, mitä opettajalla on siitä sanottavaa. Emmä silti siitä oikeen oo irti pääsny, kyllä se naputtaa takaraivos kaiken aikaa.

Laskin, jotta mulla on vielä 24 työpäivää, mutta montako päivää siitä haukkaa tuon suunnitelman hyväksyttäminen, niin se onki sitte eri asia. Ja koska tutkintotoimikunnalla on kokous, johonka tutkintopaperit vois toimittaa niin, jotta kerkiääsin vielä saara toristuksen ennen kesäkuun loppua. Se on takaraja, ku siihen mennes mun pitääs käyrä näyttämäs se toristus työkkäris.

Eikä! Nyt mä en suostu tätä huoppaamahan enää yhtää enämpää – ainakaa äänehen.

Hauskaa vappua kaikille – säästä huolimata!

Epäonnistunu pelastusyritys

Mä en pystyny jättämähän sitä pienen pientä siipirikkua urpiaasta pakkaasen ja kissien armoolle, vaan hain sen ehtoolla tupahan ja laitoon korihin sireharsopetille. Laitoon vettä ja jyviä evähäksi.

Mutta ei mun huolenpitoni auttanu. 😦 Aamulla, ku heräsin, pikkuunen oli vielä hengis, mutta ei ollu liikahtanukkaa koko yönä. Eikä syöny eikä juonu. Silimät vain tahtoo painua väen vängällä kiinni. Parin tunnin päästä se oli jo kuollehena sielä kopas, ku menin kattomahan. Vein sen takapihalle vaahteran juurelle ja peittelin sinne.

Porin (= podin) hetken aikaa huonua omaatuntoaki, ku ajattelin, jotta pitkitinkö mä vain sen kärsimyksiä, kun toin sen sisälle. Isäntä lohorutti, jotta ainaki se sai kuolla rauhas. Kissi olis voinu vielä leikitellä sillä ennen tappamista. Mutta tästä voimma päätellä, jotta ainakaa elääntenhoitajaksi mun ei kannata suuntautua.

Ehtoopäivällä mulla oli CV-kouluutus. Se ei kuulunu meirän varsinaasehen opetuksehen, vaan oli ihan vapaaehtoonen ja ylimääräänen. Olin varma, jotta sielä on palijo väkiä, mutta ei ollu kuulemma ku viis ilimoottautunutta ja niistäki vain kolome paikalla. Ja kaikki meirän kurssilta! (Ollahanko me vähä hikipinkoja?)

Mutta mä olin vähä pettyny kurssin sisältöhön. Sielä näytettihin aluuksi muutama dia, mihinä käytihin läpitte, mikä CV on ja mitä siinä pitää olla. Ja sen jäläkihin jaettihin muutama malli ja käskettihin teherä oma CV.

Ku sain sen tehtyä, tulostin sen ja pyysin opettajaa kattomahan sitä. Ainut kommentti siinä koski sen muotooluja ja ulukonäkyä. Mä olsin toivonu, jotta opettaja olis antanu palautetta myös sisällöstä rekrytoojan näkökulumasta. Se ku sanoo ollehensa rekryhommis kymmenisen vuotta.

Olis tietysti pitäny kysyä itte, mutta siinä alakoo sitte jo toisekki saamahan omiansa valamihiksi ja kävivät niitä opettajan kans läpi.

Emmä ny koe olevani yhtää sen viisaheet CV:n tekemises ku ennenkää. Tai joo – tuli sielä pari vinkkiä.

Esim. se, jotta suosittelija kannattaa olla. Niimpä mä äsköön rohkaasin mieleni ja kysyyn entiseltä pomoltani, suostuuko se mulle suosittelijaksi. Lupas heti!

Toinen asia oli, jotta siihen kannattaa laittaa kuvansa. Mä oon aina ollu sitä mieltä, jotta mun ei kannata naamavärkkiäni laittaa mihinkää hakupaperiihin, jos mä haluan saara töitä. Mutta kouluuttaja sanoo, jotta ku hakemuksia on palijo, niin se kuva saattaa jäärä mielehen.

Ja sitä persoonallisuutta tietysti pitääs löytyä, millä eroottuus.. Mutta ittekseni ajattelin, jottei sitäkää liikaa. Tai riippuu tietysti, minkämoisehen työhön hakoo.

Harrastukset neuvoo myös laittamahan. Mä olin ne jättäny pois, ku oon ajatellu, jottei ne mun kutomiset ja lukemiset liity mitenkää siihen työhön eikä oo oleellista tietua. Kouluuttaja oli kumminki sitä mieltä, jotta kyllä ne kertoo aika palijoki hakijasta.

Luottamustoimiakaa en oo ikänä muistanu mainita. Mähän oon ollu kansalaasopiston oppilasyhyristyksen toiminnantarkastaja jo ties kuinka monta vuotta. En vain oo tullu ajatelleheksi. Eikä mulla oo kyllä haisuakaa, koska se homma mulle lankes. Saattaa olla hyvinki jo kymmenisen vuotta sitte.

Sitte oli vielä yks asia, mitä en oo eres tullu ajatelleheksi: erityysosaamiset voi laittaa valamihiksi jo CV:hin. Niitä kumminki kysytähän aina haastattelus ja joka kerta ne on yhtä hukas.

Kurssilla olles tuli sähköpostihin tieto, jotta meirän opettajan sairasloma jatkuu vielä tään kuun loppuhun. Tänään oli piretty palaveria ja luvattihin, jotta pari muuta opettajaa ottaa ny hoitaaksensa nuo meirän näyttöasiat. Toivottavasti maharollisimman pian!

Toinen näistä nimetyystä oli se meirän taloushallinnon opettaja. Mä niin toivon, jotta mä saisin sen ohojaajakseni ny täs vaihees. Varsinki, ku ei se toinen opettaja oo pitäny meille yhtää mitää. Ainuastansa arvioonu meirän arkistoonnin etätehtävän.

Pohorintaa

Tänään mulla oli kyläälypäivä. Kävääsin Raijan työnä synttäriillä sellaaset vaatimattomat nelijä tuntia… Siinä aijas me keriitähän toimittelemahan vaikka ja mitä eikä kumminkaa ikänä kaikkia.

Nuo keskustelut on hyviä, ne pistää aina jonku harmaan aivosolun vähä värähtelemähän.

Tänään mä valitin Raijalle tuota väsymystäni. Kotia tultuani mä jatkoon vielä pohorintaa ja tajusin, jotta mä kaikkien ittestä riippumattomien juttujen lisäksi kasaan ihan itte ittelleni lisäpaineeta. Mä stressaan jatkuvasti tekemättömistä töistä sen sijahan, jotta mä tarttuusin niihin ja tekisin vain pois. Syynä ei varmahankaa oo niin palijo tuo väsymys ku ihan rehellisesti sanottuna laiskuus. Klasit on pesemätä, huusholli siivuamata, pihatöitä ei oo alaattukaa…

Jotenki mä en ny vain osaa keskittyä mihinkää muuhun ku tuon koulun loppuhun saattamisehen kunnialla. On joinki sellaanen näköalatoon olo. Mä en osaa kuvitella oikeen mitää sen jäläkeestä aikaa. Tunnen itteni hyvin riittämättömäksi ja tarpeettomaksi tällä hetkellä.

***

Ehtoolla mä seurasin pientä siipirikkua urpiaasraukkaa. Se kyyhöttää autotallin kivijalaan vieres ja yrittää tekeytyä näkymättömäksi.

Pahaa pelekään, jottei se aamua näje. Sielä on ny jo pakkaasta ja kissit pruukaa (= tapaa) käyrä saalistusretkillänsä öisin. 😦

Mä vein sille kourallisen auringonkukansiemeniä, mutta en tierä, onko se syöny, ku en oo halunnu häiritä sitä enämpää. Se tietysti yritti karkuhun, kun mä sitä lähestyyn, mutta se meni mukkelis makkelis monta kertaa ku se yritti päästä pakohon. 

Västäräkistä vähäsen

Voi että tää kevät on ihanaa aikaa! Vaikka lunta on tänäänki rätkiny vähä väliä, niin oon niin iloonen nuosta linnuusta, jottei tosikaa.

Mustarastahia on tänään näkyny jo viis: kolome koirasta ja kaks naarasta. Ja otsikosta voi päätellä, jotta västäräkkiki on tullu tälle markille. Kaks riukuhäntäästä näin keikuttelemas pihas. Nyt ehtoonsuus näin ruokintapaikalla kaks tikliä. 

Lisää lintuja!

Nyt on ollu vähä hilijaasta täälä plokin puolella ku oon ollu niin rättipoikki, jotten oo jaksanu ajatella, saati kirijoottaa mitää. Ei näköjään sovi tuo fyysinen työ meikälääsen vireystasolle. 😀

Viimme viikolla mulla oli torstai ja perijantai työharijoottelua, tällä viikolla maanantaista keskiviikkohon. Jotaki pientä toimistotyön tapaasta oon välillä teheny, mutta enimmäksensä oon taaski ollu myymälän puolella.

Eileesen päivän vetelin rappurallia: ensi aamulla vintistä kevät-/kesäkamaa hyllyhyn, sitte uuret laminaattimallit alakerrasta yläkertahan ja telineesehen. Ja lopuuksi vielä poistuvat laminaattimallit yläkerrasta alakertahan. Kyllä poltti reisiä ehtoolla ku pääsin töistä! Ei olsi huvittanu kotona enää nousta yhtäkää kertaa rappusia. Istumahan pääsyki teki kipiää. Olin kuvitellu, jotta nukkuusin ku tukki tuon jäläkihin, mutta ei se ny ihan niin menny. Muutenki on ollu vähä huonoja yöunet viimme aikoona.

Eileen kävääsi työmaalla toisen työharijoottelijan opettaja. Se on mun entinen työkaveri, joka nykyysin opettaa tuola meirän koululla lokistiikkapuolella (= logistiikkapuolella). Sen kans juteltihin tästä munki tilantehestani. Se meinas, jotta kyllä sä saat kaikki täälä suoritettua ja jos ei saa, niin sitte keksitähän, kuinka ne puuttuvat pystyy suorittamahan. Sanoo, jotta yleensä opiskelijat stressaa tutkintoa aiva liikaa.

Oon kyllä ollu niin totaalisen poikki ehtoosin, jotten oo saanu yhtää mitää aikaaseksi. Viikonloppuki meni aiva tsompina (= zombiena). Ei oo siivottu, ei pesty klasia, ei laitettu pääsiäästä… Vähä jollaki lailla on mieliki alamais. Rassaa kaikesta huolimata nuo kouluasiat ja raha-asiakki alakaa jo aharistaa. Mulla on enää viireksi viikoksi ansiosironnaasia jälijellä. Eikä töistä tietuakaa.

Tänään mulla oli etäpäivä. Aiheena piti olla sosiaalinen media ja digitalisaatio. Etätehtävää vain ei näkyny… Typerää, ku nuo keikkaopettajat ei hoira omaa osuuttansa ja meirän pitääs kumminki saara kurssit suoritettua. Tää oli ainut päivä, mikä meillä oli etänä varattu tuolle aineelle. Ilimeesesti pitää sitte teherä ns. omalla aijalla, ku ei tehtävää oo annettu aijallansa. Ärsyttävää!

Onneksi tiistain etätehtävät asiakirijastandardiista oli jo annettu, niin jottei tää päivä ny ihan hukkahan menny. Sain ne eres teheryksi.

En jaksanu/ei huvittanu lähtiä kauppahankaa, vaikka kaapiis ei palijo enää ollu, mistä keittää. Niimpä tein vain kaurapuurua ruaaksi.

Mitää muuta en sitte oo tehenykkää. Paitti käyny vähä väliä pukuhuonehen klasilla vahtaamas pihalle. Tänään on nimittään ollu aiva uskomatoon sää: lunta, räntää ja auringonpaistetta vuorootellen. Tuulen kans lumi tuli välillä aiva vaakasuorahan.

Ja ruokintapaikalla on käyny sellaanen vilsket, jottei oo tosikaa. Aiva mahtava määrä kävijöötä ja lajia: fasaani, harakka, talitiaanen, sinitiaanen, pikkuvarpuunen, varpuunen, vihervarpuunen, viherpeippo, järripeippo, peippo, urpiaanen, punakylykirastas, mustarastas. Ne nyt ainaki. Voi olla, jotta jonku unohrin mainita. Ainaki ne naakat, jokka teköö pesää naapurin savupiippuhun…

Urpiaasen tunnistamisen kans meillä meni aikaa. En oo ikänä nähäny niin rupiininpunaasta (= rubiininpunaista) rintaa urpiaasella, ku tällä oli. Päälaen laikku näytti mustalta, mutta ku tsuumaalin sitä kameralla, niin niistä kuvista selevis, jotta oli se päälakiki punaanen. Sitte vasta tunnistin varmasti.

Vihervarpuusia on aiva ennätyksellinen määrä. En varmahan valehtele kovin palijo, jos sanon, jotta niitä on ainaki viiskymmentä. Ja se sirkutus, mikä niistä lähtöö, se on ihan uskomatoon! Eikä ollenkaa pahas mieles, ne saa mun kyllä hymyylemähän. Rohkeetaki ne on. Ku menin täyttämähän ruokinta-astiaa, niin yks pikkuunen söi kaikes rauhas lintulauralla niin jotta mä pääsin varmahan puolentoista metrin päähän siitä ennen ku se pyrähti lentohon. Eikä tietystikkää sillä kertaa ollu kameraa joukos!

Kiurun laulu on kuulunu jo jonku aikaa ja eileen kuulin kuovin.

Tänään tuli ehtoolla vielä flikalta feispuukis kuva ja kysymys: mikä tirppa. Se oli ottanu klasin läpi kuvan niitten takapihalla kököttävästä lirosta. Eihän sen ny vielä pitääsi eres olla Suomes! 

Korijaus pe 14.4.: Isännän siskoonflikka on piolokianopettaja (= biologianopettaja) ja oli sanonu, jotta se meirän liroksi ”tunnistama” lintu onki lehtokurppa. Sielä se kuulemma hengaaloo erelleenki niitten takapihalla.