Opiskelu vaatii hyviä istumalihaksia

Meillä oli tänään etäpäivä ja tehtävänä oli valamistautua tiistaisehen kirijanpiron perusteetten loppukokeehin.

Vähä vaikuttaas ny siltä, jotta se vanha stressipetteri on jo huomaamata livahtanu mun nahkoohin, ku heräsin vähä puoli kuuren jäläkihin enkä enää yrittänykkää nukkua uurestansa, vaan päätin nousta ylähä ja alaata heti aamusta lukemahan kokeehin, jotta kerkiääsin sitte vielä pyykätä ja siivota tai pestä klasit.

Mutta kuinkas sitte kävikää… Tairatta jo arvata.

Mä otin aamun kyllä ihan rauhallisesti, ku isäntä vielä nukkuu. Färittelin ensi hetken aikaa ennen ku seittemän jäläkihin kaivoon mapin esille ja rupesin lukemahan.

Ku isäntä nousi ylähä, kävääsin laittamas pyykkikonehen käyntihin ja jatkoon taas lukemista ja harijootusten tekemistä. Kolome konehellista pyykkäsin ja ripustin siinä kertaamisen välis. Ja keitin ja söin.

Niitä erellisehen kokeehin kerrattuja harijootuksia en enää teheny uurestansa. Ja silti mulla meni nelijähän asti ehtoopäivällä, vaikka kävin aineeston vain kertahallensa läpi. En tierä, oonko hiras vai perusteellinen. Luultavasti molempia.

Kolomen jäläkihin tuumasin isännälle, jotta tämähän on rankempaa ku koulus käyminen. Se tuumas aika yksoikoosesti, jotta se on justihin niin rankkaa, ku miksikä sen itte teköö. Mihinkä mä puolestani totesin, jotta mä haluan maharollisimman hyvän tuloksen. Mitä järkiä on käyrä koko koulua, jos ei tosisnansa halua oppia?

Toki mä ny olin ihan tyytyväänen, ku sain kaikki harijootukset tehtyä, eikä tullu ku muutama virhet. Mutta kirijanpiros ei saisi tulla yhtäkää virhettä.  

Tänään on ollu tosi hyinen pohojoostuuli. Meni aiva fliissistä läpi, ku ripustelin pyykkiä.

Mutta ku olin saanu harijootukset tehtyä, mä olin vahavasti sitä mieltä, jotta nyt on pakko lähtiä happihyppelylle. Ei kuitenkaa ollu enää niin palijo virtaa, jotta olsin jaksanu lähtiä pururaralle. Kävääsin vain pienellä pyörälenkillä. (Eli oon istunu koko päivän.) Kello oli viis ku tulin lenkiltä kotia. Niin vain jäi taas siivuamata ja klasit pesemätä.

Mainokset

Persoonallisuustesti

Meillä oli tänään vappuaaton kunniaksi koulupäivä. Lyhyt tosin, mutta oltihin melekeen ainuat koko koululla.

Tehtihin taas mielenkiintoonen persoonallisuustesti. Mä sain tietää olevani logistikko. Tosi monta kohtaa osuu kyllä ihan nappihin.

Näitten perusteella mä sijootuun tuohon persoonallisuustyyppihin: 

Mieli: 97% introvertti, 3% ekstrovertti
Energia: 58 % realistinen, 42% intuitiivinen
Luonto: 56% logiikkakeskeinen, 44% periaatekeskeinen
Taktiikat: 88% suunnitteleva, 12% etsivä
Identiteetti: 51% määrätietoinen, 49% varovainen

(Mitä ikänä nuo sitte tarkoottaakaa.)

Mutta hyvinki pystyn omalla kohorallani allekirijoottamahan ainaki seuraavat asiat:

  • Väsymätön omistautuminen työlle
  • Ylpeä tekemästään työstä
  • Panee likoon aikansa ja energiansa, suorittaa jokaisen tehtävän huolella ja kärsivällisesti
  • Ei tee oletuksia
  • Ei turhanpäiväinen höpöttäjä (joku muu voi olla tietysti eri mieltä…)
  • Odottaa toisilta samaa
  • Tavoitteiden saavuttamista hidastavat, aikaa vievät keskustelut ärsyttävät
  • Täyttää velvollisuutensa
  • Ymmärtää huonosti ihmisiä, jotka eivät seiso sanojensa takana
  • Laiskuus ja epärehellisyys johtavat logistikon epäsuosioon
  • Työskentelee mielellään yksin
  • Pitää riippuvuutta toisista heikkoutena
  • Ilmoittaa omista virheistään seurauksista huolimatta
  • Totuus tärkeämpää kuin tunneäly, minkä vuoksi suorasukaisuutta pidetään helposti kylmyytenä
  • Vaikea ilmaista tunteitaan ja kiintymystään ulospäin, mutta ei tarkoita että olisi tunteeton tai empatiakyvytön
  • Saa paljon aikaan, mitä voidaan käyttää hyväksi
  • Tarvitsee vakautta ja varmuutta
  • Töitä ja vastuuta sysätään, koska hoitaa työt

Oikeen mukavaa vappua kaikille!

Melan kolikko

Tänään meillä oli opiskelujen aiheena yhteestyö, sosiaaliset tairot ja vuorovaikutustairot.

Mä olin etukätehen varautunu, koska omasta mielestäni mä oon näis kaikis tosi huono. Mutta se oliki mielenkiintoosta, sai taas tutustua vähä kurssikaveriihin ja erityysesti ittehensä.

Saatihin sellaanen mielenkiintoonen moniste, joka perustuu norijalaasen teologi Ole Hallesbyn määrittelyyhin temperamenttityyliistä ja mä löysin itteni parahiten tuosta melankolisuus-kohorasta (vaikka kuulemma harva on vain tiettyä tyyppiä, vaan useemmat on yhyristelmiä näistä):

Sangviinikkoa kuvaa lämpö, keveys ja vilkkaus. Hän on vastaanottavainen
ja hän reagoi ärsykkeisiin tunteella. Sangviinikko ei varsinaisesti
ajattele tai mietiskele, vaan hän on harkitsematon, pinnallinen ja 
välitön. Hänellä on tapa ajatella ääneen, ja sanat tulevat nopeasti ja
helposti. Sangviinikolla on kyky elää nykyisyydessä ja tunteella.
Hän ymmärtää toisten tunteita, ajatuksia ja harrastuksia. Sangviinikko
on viehätysvoimainen, hellä ja tunteellinen. Hän on avoin ja nauttiva
ja hän elää Hallesbyn mallin mukaan rikasta elämää. Huonoina puolina
häneltä voidaan mainita ailahtelevuus, pinnallisuus ja epäluotettavuus.

Melankolisuus on synkkyyttä, raskautta ja surullisuutta, noin vahvasti
ilmaistuna. Hän on tunteellinen, kuten sangviinikko, mutta samalla
sulkeutunut. Hän ei ota vastaan monia vaikutteita. Melankolikolla
ajatus käynnistyy yhtä aikaa tunteen kanssa. Melankolikko on 
ajatteleva. Hän ottaa vastaan harvoja vaikutteita, mutta kokee ne
sitäkin voimakkaammin. Tämä määräytyy siitä, mitkä vaikutteet koskevat
häntä itseään. Hän on kärsivä luonne ja perusteellinen pohtija. 
Melankolikon tunne-elämä on hieno ja rikas, hän on syvä ja perus-
teellinen kaikessa. Vanvoja puolia ovat uskollisuus ja luotettavuus.
Huonoja puolia ovat itsekeskeisyys, pitkävihaisuus, sulkeutuneisuus,
ärtyneisyys, pessimismi, ylpeys, passiivisuus, epäkäytännöllisyys ja
epäröivyys. Melankolikko ei ole kiireinen, mutta häneen voi luottaa.

Koleerikko on kuuma ja kiivas. Hän on tahtoihminen, koleerikolle
vaikutteet kohdistuvat ensimmäisenä ja vahvimmin tahtoon. Koleerikko
on nopea päättämään ja ryhtymään toimintaan. Hän on käytännöllinen
ja arvostaa toimintaa, hänen perusfilosofiansa on tarttua työhön.
Hallesby luettelee koleerikon vahvoja puolia, joita ovat tahdonvoima,
tarmo, päättäväisyys, käytännöllisyys, neuvokkuus ja rohkeus. Hän on
optimistinen, itseensä luottava ja peloton vastoinkäymisissä. 
Koleerikon heikkouksia on kovuus, johtuen hänen kehittymättömästä
tunne-elämästään. Lisäksi hän on kiivas ja väkivaltainen, hän on
varustettu suunnattomalla itseluottamuksella, hän on ylpeä ja
vallanhimoinen, uskonnollisessa mielessä jesuiittamainen. Koleerikko
on proosallinen luonne. Mahdollisena rikoksentekijänä hän on 
vaarallinen ja kostonhaluinen.

Flegmaatikko on levollinen tasapainoinen. Hän on sopusoinnussa
elämänsä ja olemisensa kanssa. Muut luonnetyypit kamppailevat
ympäristönsä kanssa, mutta flegmaatikko on levollinen. Muita
luonnetyyppejä ympäristö hallitsee, mutta flegmaatikko on ympäristönsä
yläpuolella. Hänellä on sisäinen tasapaino. Seurassa flegmaatikko on
hauska ja hyväntuulinen. Hänen luonteessaan ei ole tietoakaan äkki-
pikaisuudesta tai pitkävihaisuudesta, sillä nimenomaan hän on tasa-
painossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Flegmaatikkoa kuvaa tyyneys,
käytännöllisyys ja luotettavuus. Neuvonantajana hän on hyvä, sillä
hänellä on aikaa ja levollisuutta asettua muiden asemaan. Hän on
kiihkottomuudessaan monipuolinen. Flegmaatikon huonoja puolia ovat
hitaus, laiskuus, mukautuvuus, välinpitämättömyys ja kiinnostumatto-
muus. Flegmaatikko on tutkijatyyppi, ihmissuhteissaan ja elämässään
sivustakatsoja.

Ensivaikutelmia koulunpenkiltä

”Mikä ristus ny on ku ei aharista?” 😀

Jotenki hyvin lunkisti otin tämän ensimmääsen koulupäivän enkä kasannu paineeta tulevasta vaikka meille jaettihin meleko tiukkatahtinen lukujärijestys ja puhuttihin niin tutkintotavoottehista ku näyttövaatimuksista. Sen verran likellä ja tuorehes muistis on vielä tuo erellinen tutkinto, jotta nyt en pelijästyny niitä kauheeta termiä ja näyttövaatimuksia. No, ei hätää, vielä mä kerkiän hermoolla monta kertaa ennen ku toristus on käres. 😀

Tuntuu hassulta, jotta jouruumma vielä tekemähän hakemuksen kouluutuksehen, vaikka meirät on jo sinne valittu hakemusten perusteella. Mutta se hakemus oli työkkärille ja valinta oli heirän – toki yhteestyös opettajan kans. Tämä tämänpäiväänen hakemus piti teherä koululle, jotta saavat meirän tierot järijestelmihinsä.

Ehtoopäivällä tehtihin Honey & Mumfordin oppimistyylitesti. Se ei ollu ihan sanasta sanahan tuon linkin mukaanen ja oppimistyylikki oli nimetty toisin. Sen perusteella olin ensisijaasesti harkitteva/tarkkaalija (17 pistettä 19:stä), hyvinä kakkosina oli lookinen/päättelijä ja käytännöllinen/toteuttaja, joihinka kumpahanki sain 14/19 pistettä. Aktiivinen/osallistuja -osiohon sain vain yhyren pisteen ja seki oli vähä sellaanen teoreettinen vastaus. Mä ajattelen, jotta niin pitääs teherä, mutta en välttämätä sitte kumminkaa tee.

Mutta joo – harkittevalle sopii itteopiskelu, lookiselle kurssit ja käytännölliselle tekemällä oppiminen. Tunnistan kyllä tuosta itteni.

Huomenna sitte jo alaatahan heti kirijanpiron perustehista ja perijantain etätehtäväki saatihin. Ja ensimmäänen koepäiväki on tieros. 16.5. on koe kirijanpiron perustehista.

Aamusta sielä oli työkkäristä ihiminen puhumas koulutusaikaasista etuuksista ja muista työkkärin kannalta tärkeestä asioosta tämän kouluutuksen suhteen. Se ny kävi kumminki ilimi, jotta työn ohes tätä tutkintoa ei voi enää suorittaa. Sellaanen maharollisuus on kuulemma poistunu kokonansa. Jos saa töitä, pitää kouluutus muuttaa oppisopimuspohojalle. Keikkaa saa teherä sen 300 €:n suojaosahan asti, jos jollaki töitä on.

Heinäkuu on lomaa, mikä tuntuu aika uskomattomalta, koska täs on kumminki tosi palijo opiskeltavaa. Se tietää muille kuukausille tiukkaa tahtia.

Koulusta tultuani söin vähä jotaki ja lukaasin leheren, ennen ku lähärin pyöräälemähän Tokmannille. Piti hakia lämpösuojaa hiuksille, jotta tohorin käyttää suoristusrautaa. Nyt hiusten latvat on yhtä hamppua ja jos mä niihin meen sattumahan kuumalla rauralla, niin nehän kärähtää vielä huonompahan kuntohon.

Sieltä tultuani keräsin pyykit pois narulta ja kääriin ne kaappihin. Sitte tyhyjäsin ja täytin tiskikonehen, ku isäntä oli pesaasnu päivän mittahan tiskit.

Ehtoolla, ku tulin konehelle, oli sähköpostis orottamas kaks ”valinta ei osunut teihin” -vastausta. Mutta tierättäkö mitä? Ei harmita yhtää. Mulla on kova motivaatio ja aika selekiät tavoottehet tuon kouluutuksen suhteen. Ihan hyvä fiilis siis. 🙂

Aikuusten ystäväkirija

Sisselin plokis oli aikuusten Ystäväkirijan kysymykset ja toive, jotta ne laittaais omahan pokihin vastausten kans. Oon varmahan tämän tehenykki joskus aikaasemmin, mutta luultavasti vastaukset on matkan varrella vaihtunu ainaki osittaan.

Horoskooppi?  Pässi (= oinas).

Paras juoma?  Tee.

Lempiväri?  Musta ei oo kuulemma färi…

Lempiruoka?  Broileripasta.

Suosikki vuodenaika?  Kevät.

Lempieläin?  Koira.

Kirjasuositus? Yks viimme vuosina eniten koskettanu on Kristine Barnettin Ihmeellinen mieli – poikani tarina.

Suosikki leffa? Mä en juurikaa piittaa kattella elokuvia, mutta eikähän se oo se aito ja alakuperäänen Tuntematoon sotilas.

Lempimusiikki?  Rokkia sen olla pitää. No, poppi tai iskelmäki joskus menöö pieninä annoksina.

Onnennumero?  9

Hajuvesi? Escadan S.

Laukku? Mikä niistä?

Auto? Gorilla.

Tapa viettää vapaailta? Syömistä, lukemista, telekkaria, tietsikkaa, laiskottelua. Ei sitä ainakaa mihinkää hyöryllisehen tuhulata.

Viimeksi itkin? Ainaki flikan häis.

Viimeksi nauroin?  Tänään, ku kattottihin Avaraa luontoa. Eläämet on ihania.

Viimeksi kehuin?  En muista. 😦

Uskotko yliluonnollisiin asioihin? En ainakaa toistaaseksi. Ei oo vielä sattunu mitää sellaasta, joka olis saanu uskomahan. Paitti heti äiteen kuoltua lintu lenti klasihin ja toinen lintu oli lentäny velijen ikkunahan sillä välin ku me oltihin sielä äiteen työnä. Siinä tilantehes ja mielentilas ne otettihin merkkiinä siitä, jotta äitee jätti meille jäähyvääset. Silloon se tuntuu lohorulliselta.

Paras paikka maailmassa? Oma sänky.

Seksikkäintä minussa? Ei mikää.

Lempijutut tällä hetkellä? Lukeminen, färittely.

Jos uskaltaisin niin? Mutta ku en uskalla, niin…

Maailmankatsomukseni?  Emmä ajattele mitää niin suuria.

Erityistaitoni? Ei oo mitää erityystaitoja.

Mitä teen ensi vuonna? Pokkaan tutkintotoristuksen. 😀

Keräilen?  Kaikkia. Mä oon oikia hamsteri enkä malta heittää mitää menöhön.

Karmein paheeni? En kerro 😀

Ihanin ominaisuuteni? Ehkä mä oon aika hyvä kuuntelija.

Tämä saa minut onnelliseksi? Muksujen kans vietetty aika.

Elämäni tähtihetki? Aika kliseestä, mutta totta: muksujen syntymät.

Keksintö jota ilman en voi elää? Kirijat.

Tämä vie minulta jalat alta? Ääni.

Saa kopioora, joka tahtoo. Näitä on hauska lukia.

Eletähän yli varojen

Mä oon ny tällä kuulla hussannu reiruhun yli sen, mitä oon ”tienannu”. Se tosin on ihan heleppua, koska päivärahoosta meni heti kättelys puolet laskuuhin.

Mitä mä ny sitte oon törsänny? Tiistaina ostin takin, keskiviikkona käytihin Raijan kans syömäs, torstaina olin parturis, eileen käytihin kirpparilta hankkimas mulle koululaukku ja tänään halusin ostaa vielä tennarit kouluhun. No, onneksi laukku maksoo vain 8,- ja tennarit Tokmannilla 9,99.

Mä halusin jokku ”äänettömät” kengät kouluhun, ku sielä on laattalaattiat joka paikas enkä tykkää sielä kopajuttaa korkkokengillä. Muistan, ku meillä oli tekstinkäsittelyn nopeuskokeet ja väki kuluki käytävällä luokan ohi, niin kyllä se vain tahtoo vaikuttaa keskittymiskykyhyn. En siis halua itte häiriköörä ketää klopokengillä. (Enkä herättää huomiota.) Mun pitää näköjään vähä ittelleniki toristella, minkä takia mun ny välttämätä piti tähän konkurssihin saara vielä uuret kengäkki.

Kannoon aamulla petivaattehet patjoja myöte parvekkehelle. Sai imurootua kunnolla niin sängyn ku sängyn alustanki ja saman tien tietysti vähä muutaki huushollia.

Talavikengät putsasin ja laitoon kesäteloolle.

Isäntä päätti avata krillikauren ja paistoo meille käristehiä. Olihan ne hyviä pitkästä aikaa.

Ruaan jäläkihin kannoon petivaattehet paikoollensa ja petasin sänkyhyn puhtahat lakanat.

Sitte päätin käväästä pienellä lenkillä, ku tällä viikolla on lenkit jääny aiva olemattomihin.

Kotia tultua laitoon jo koululaukunki valamihiksi. Oon pikkuusen innoosnani ja ainaki yhtä palijo hölömistyny. Tuntuu, jotta tuli tuo alootus tuli niin kovin äkkiä, vaikka olin jo hakiesnani tienny, koska se alakaa. Toisaalta kauhistuttaa ajatella, jotta sitä se on ny vuoren etehenpäin. Välillä mietin, jotta onko täs yhtää mitää järkiä…

Koko rahalla kikkuraa

Soittelin aamupäivällä hammashoitolahan. Varmahan varttitunnin sain orotella jonos, ennen ku pääsin läpi. Sain aijan niinki ”pian” ku heinäkuun 2. päivä. No, onneksi ei porota (= jomota) ja ku muistan hymyyllä vain vienosti ku Mona Lisa, niin ei tuo lohkiama tuolta kovin kauhiasti näjy. Yksityyselle varmahan pääsis nopiaaki, mutta eipä ny oikeen oo ylimääräästä siihen. Kattotahan sitte, jos kyllästyn orottamahan.

Ku sain sen hoirettua, rupesin tekemähän ruokaa. Se meniki niin myöhälle, jotta tuli melekeen kiirus parturihin.

Sielä onneksi sai rauhoottua. Kolome ja puoli tuntia meni, ku laitettihin kiharat (kahareksan vuoren tauon jäläkihin), siistittihin latvat, färijättihin harmaat piilohon ja muotooltihin ja färijättihin kulumakarvat. Nyt näyttää peilikuva kyllä niin ourolta, jotta taitaa mennä hetki aikaa ennen ku totun kiharaasehen tukkahan.

Tosin Elina vain ”rypisteli” nämä kikkuralle, jotta senki takia on niin outo. Mä olsin varmahan nuorempana tykänny, jottei tartte laittaa mitenkää, mutta nyt musta tuntuu, jotta kyllä mun pitää opetella näitä jotenki muuten laittamahan ku rypistelemällä. Tämä ei oikeen tunnu omalta tyyliltä. Mutta aikaa myötenhän tuo taas oikee.

Parturista ajelin Tokmannille tarkootuksenani löytää ittelleni koulua varte sellaanen kassipussi,  johonka mahtuus niin koulujutut ku pakolliset käsilaukkukamakki. Pääsis yhyren laukun taktiikalla. Mutta emmä löytäny sieltä enää ku matkalaukkuja ja muksujen reppuja. 😦

Kotia tultua kattoon sähköpostit. Oli tullu työkkäristä kirijet, mihinä vielä varmistettihin tuo kouluhun valinta. 67 hakijaa oli ollu ja 15 valittihin. Oon ihan tyytyväänen, jotta kuulun niitten 15 joukkohon.

Tosin mä eileen jo vähä Raijalle uupertelin, jotta eniten mua taitaa pelijättää oma armottomuuteni. Ku en tykkää teherä mitää puolivillaasesti, niin voi heleposti käyrä taas niin, jotta isoo pyörä hirttää päälle, enkä ymmärrä hellittää. Pitää isännälle sanua, jotta jos se havaattoo hullunkiillon mun silimis, niin muistuttaa, jottei se opiskelu oo 24/7. 

Diippiä shittiä

Hyvänen aika, minkä ryöpyn tuo Tarun postaus Henkisestä omavaraisuudesta sai aikahan! Mä luulin, jottei mulla oo mitää ajatuksia ittestäni tai minkäämmoista ittetuntemusta, ku emmä oo oikeen ikänä jaksanu pohtia näitä. Mutta ehtoolla, ku menin maata, mä kelasin juttuja vielä pitkän aikaa.

Ja sitte ku mä alakasin aamulla kirijoottamahan niitä ajatuksiani ylähä – ihan ensi vain suttupaperille – niin sitähän piisas. Loppujen lopuuksi mulla on kolome sivua suttua ja käsialasta huomaa, jotta ensi mä oon pistäny asioota paperille ihan harkiten ja loppua kohoren mä oon vain yrittäny kirijata niitä nopiaa ylähä, jottei seuraavana jonos oleva ajatus kerkiä karaata.

Voi, minkä tulupan sä, Taru, vetääsit pois mun pääknupistani? Vai aukaasikko oikeen Pandoran lippahan? Kai nää kaikki on ollu mun sisälläni olemas, mutta en oo vain koskaa vaivautunu tutustumahan niihin. Ehkä näitä ei ny olsi kaikkia tarpehellista tuora tänne, ku tämä on ihan sensuroomatoonta ja jäsentelemätööntä. Mitä ny vähä täyrentelen ja korijaalen tuohon suttupaperille kirijoottamaani.

Ja niin ku kaikki keittiöpsykolookit, niin minäki alootan sieltä aluusta eli lapsuuresta. Mä olin muksuna rohkia ja ulospäinsuuntautunu. Ei ollu mitää kynnystä höpöttää täysin vierahille ihimisille. Se vetäytyminen ja sisähänpäinkääntyminen alakoo joskus kouluvuosina. En muista, jotta mulla olis eres kansakoulus ollu yhtää erityystä ystävää. Se ainua torellinen ystävä – Raija – löytyy siinä vaihees, ku 11-vuotiahina siirryttihin oppikouluhun. Silloonki mä vielä yritin kaveerata joittenki muittenki kans, mutta aika äkkiä mä havaattin, jotta mä arvostan aika vähä niitten elämäntyyliä. Oli viinaa ja pilleriä ja kaikenmoista sekoolua. Ei ollu mun juttu. Mutta Raijan kans on ystävyys kestäny jo 45 vuotta. Yks hyvä, elinikäänen ystävä on enämmän ku monella muulla on koskaa.

Sitä paitti mä oon niin huono pitämähän yhteyttä, jotta tahtoo ne ystävyyret jäärä ja välijähtyä. Jopa sukulaasihin on yhteyrenpito harventunu. Omille muksuullekkaa ei tuu soitettua ku harvakseltansa. Rautakauppiahan rouva soitteli tyttärensä kans päivittään pitkiä puheluja. Emmä keksiisi niin palijo asiaa ja luulempa, jotta flikka jo johonaki vaihees ilimoottaas, jotta nyt kuule piisaa tämä jokapäiväänen häiriköönti. Älä enää soittele, mä otan suhun päin yhteyttä, jos on tarvetta. 😀 Poika taas on yhtä huono puhelimes ku minäki. Meillä saattaa olla pitkiäki hilijaasia hetkiä ku kumpiki miettii, jotta mitähän sitte keksiis sanua.

Mä oon epäsosiaalinen jopa virtuaalimailmas. En tykkää sättäällä (= chattailla) Faces, enkä kauhiasti jaksa lukia toisten kuulumisiakaa. Se on hyvin satunnaasta. Eri asia on sähköposti ja plokit (= blogit). Niihin mä voin reakoora omahan tahtihini eikä se erellytä interaktiivista vuorovaikutusta.

Silti me Raijan kans puhutahan niin palijo, jotta kukaa ei uskoosi mua niin täysin kommunikoontikyvyttömäksi, ku mitä mä muuten koen itteni.

Yks asia, mistä oon eherottoman varma, on se, jotta mä kirijootan paremmin ku puhun. Kirijoottaes on aikaa harkita sanojansa ja jäsennellä ajatuksiansa. Siitä tarpehesta varmasti runojen kirijoottaminenki syntyy ainaki aikuusiällä. Nuorenahan se oli enemmän tuntehenpurkausta.

Isoot väkimäärät on mulle kauhistus. Sielä mä oon vahavasti epämukauusalueellani. Oonki mieluuten sivustaseuraaja ja tarkkaalija, jos mun on aiva pakko sellaasehen osallistua. Se näkyy myös työs. Mä en mihinää nimes halua ainakaa ihimisten etehen, vaan viihryn parahite omis oloosnani ja omien töitteni paris.

Jokku konsertit tai vastaavat ei aharista, koska sielä ei pääsääntöösesti olla (tai ainakaa minä en oo) seurustelemas. Mä oon tosi huono small talkis. Eres tyttären häis en osannu luontevasti käyrä seurustelemas mulle ennestänsä tuntemattomien sulhasen suvun tai nuorten kaverien kans.

Mä koen myös olevani ainaki tunneköyhä, jos en peräti tunnekylymä. Multa puuttuu myötäelämisen taito tai ainaki se on hyvin vajavaanen. Mikä tarkoottaa väistämätä sitä, jotta mä oon hyvin ittekeskeenen, koko mun pieni maailmanihan pyörii mun oman navan ympärillä.

Mä viihryn oikeen hyvin yksin omas ylhääses seurasnani.

Mä oon monesti kuullu – ja ehkä vähä myönnänki – jotta oon eherottoman hyvä vähättelemähän ittiäni.  On tosi vaikiaa ottaa kiitoksia tai kehuja vastahan, vaikka oon yrittäny sitäki opetella. Mä mitätöön ne kärenhuitaasulla tai ”ei tuo ny mitää” –tyyppisillä kommentiilla tai sitte mä pistän ihan leikiksi, sen sijahan, jotta antaasin sen kiitoksen tulla perille asti ja kiittääsin takaasi. Esimerkiksi käsialastani oon saanu useen kehuja, mutta mä en oikeen oikiasti ymmärrä, jotta siinä olis mitää erityystä ja sen takia en oikeen osaa suhtautua kehuuhin kuinkaa. Mä ny vain oon aina tykänny kirijoottaa palijo käsin. Kai se siinä on sitte harijaantunu tai muotoontunu sellaaseksi, jotta jonku mielestä se on komiaa. (Kyllä multa harakanvarpahia syntyy enämmän ku sitä siistiä käsialaa.)

En tierä, onko tuo vähättelyki peruja lapsuuresta. Silloon kuulin, ku äitee kertoo jollekki vierahalle isän sanonehen, jotta ”Ei saa kehua kakarootten kuullen, jottei ne ylypisty.” Oon vissihin aina pelijänny ylypistyväni. Toisaalta on hyvin ristiriitaasta, jotta mä oon kumminki aina hakenu hyväksyntää toisilta ja yrittäny olla mieliksi vähä joka suuntahan. Siinä on vain se vaara, jotta sellaases pokkuroonnis karottaa ittensä kokonansa.

Ja varmahan tähän liittyy myös se, jotta mun on tosi vaikia löytää ittestäni mitää hyvää sanottavaa. Ikänä.

Oon luultavasti itteni pahin kriitikko ja orijapiiskuri. Mutta orijapiiskuri löytyy vain silloon, ku on joku juttu, johonka mä tosisnani haluan sitoutua. Sitä ei näy mailla halamehilla esimerkiksi silloon, ku pitääs siivota.

Mä oon erittään, erittään mukavuurenhaluunen. Iän myötä se on jalostunu laiskuureksi.

Oon murehtija. Mä murehrin mennehiä, nykyysiä ja tulevia. Aina pitää olla jotaki murehrittavaa. Jos ei oo, niin mä murehrin sitä, jotta mitähän pahaa tästä seuraa… Vaikka järki sanoo, jotta mikää asia ei täs mailmas oo murehtimalla parantunu, niin heti seuraavaksi sitä huomaa löytävänsä ittensä taas murehtimasta.

Ittekuria mulla ei oo nimeksikää. Se näkyy puntarilla. Mä päätän suunnilleen joka maanantaiaamu aloottaa ”uuren elämän”, mutta ruoka-aikahan mennes mä oon jo unohtanu sen päätöksen. Mun into lopahtaa yleensä hyvin lyhkääsehen. Ja sitte mä taas soimaan ittiäni, jopa inhoan. Välillä alistun ja luovutan tyylihin ”mitä väliä”.

Mä oon jääräpää. Joiski asioos. Sitte toisaalta mä taas annan periksi heleposti ja teen niin ku joku muu tahtoo. Eli en osaa tarpeeksi pitää puoliani.

En osaa riirellä. Toki kakaraan kans on aikoonansa riirelty ja huurettu puolin ja toisin kitapurijehet pitkällä. Mutta. Se onki ollu se mutta. Kiukuspäisnänsä sanoo sellaasta, mitä ei pitääsi koskaa suustansa päästää. Sitte sitä katuu ja pyytää anteeksi, mutta vahinko on jo tapahtunu. Oon kattonu viisahimmaksi yrittää välttää riitoja ja antaa mieluummin periksi. Siinäki.

Nuorempana olin hyvinki äkkipikaanen, mutta siinä suhtees ikä on teheny tehtävänsä ja tasinu suurimpia roihahruksia. Toki mä vieläki saatan hermostua jostaki ihan pikkujutusta. (Tää s****nan punajuuritölökki ei aukee millää!)

Multa puuttuu päämäärätietoosuus. Mä oon jotenki aina vain ajalehtinu asiasta toisehen, työstä toisehen. En oo luonu uraa enkä jatkanu intohimoosesti mitää harrastusta.

Sukua erelliselle on päättämättömyys, joka seki on mun vaivana. Mä vain orotan asiootten ”jotenki” järijestyvän tai jonku toisen tekevän päätökset mun puolestani.

Periksiantamisesta ja luovuttamisesta puhuunki jo tuola aiemmin. Mä teen niin hyvin heleposti. Esim. nyt se on ollu jo tuon työnhaun suhteen havaattavis. En oo enää niin suurella innolla jaksanu paneutua räätälöömähän hakemuksia ja CV:tä joka paikkahan eriksensä, ku ”emmä kumminkaa sinne pääse”.

Ja tämähän on jo uhuriutumista, eikö totta? Jotta säälikää ny mua niin per******sti, ku mua kohorellahan yhtä väärin ku Väyrysen Paavua.

Koen olevani perusnekatiivinen ihiminen. Useen tyytymätöön ja ruttuturpaanen. ”Pessimisti ei pety.” Tämä postauski peilaa koko aijan nekaation kautta.

Oon aina valittanu ittetuntemuksen puutetta. Täshän sitä soopaa nyt tuloo tuutin täyreltä. Mutta esim. työhaastattelus kysytähän aina vahavuuksia, joita mä en erelleenkää osaa nimetä. Ku mun mielestäni vahavuuksiksi ei käy arijektiivit (= adjektiivit), kuten tarkka, huolellinen, luotettava. Mun mielestä sielä pitääs osata nimetä jotaki erityysen osaamisen alueeta. Niitä mulla ei oo. Vielä. Mutta jos pääsis sinne kouluutuksehen, niin sitte ehkä alakaas vähitellen olemahan.

Mä oon hyvin epäjärijestelmällinen. Joiski asioos hyvinki pedantti, mutta moni muu asia on vähä ”sinne päin”.

Tuon pedantin serkku, pieni perfektionisti, on myös tuttu. Mä joko osaan heti hyvin tai sitte mä en halua eres opetella.

Valitettavasti oon myös tosikko. Kaikkeen vakavimmin mä otan itteni.

Mun huumorintaju on ehkä vähä välillä kyseenalaanen. Pohojalaasta koninleikkiä, jota ei välttämätä kaikki ymmärrä ja josta moni voi loukkaantua. Itteironia on ihan hyvä laji meikälääselle.

Katumisesta mä oon aika hyvin pääsny erohon, koska sehän ei mitää hyörytä. Toki on palijo asioota, jokka olis voinu teherä toisin tai jättää kokonansa tekemätä. Kaikkeen eniten mä varmahan karun muksujen kans tekemiäni virheetä. Yks asia, mikä tällä hetkellä karuttaa – tai enemmänki ehkä harmittaa – on se, jotten mä jo aijat sitte ymmärtäny kouluttautua. Vois työllisyystilanne olla tällä hetkellä aiva erimoinen. Mä olin vain niin luottavaanen työpaikkani suhteen, jotta luulin sieltä joskus pääseväni eläkkehelle. Ei pitääsi olla niin tyhymän sokia.

Kateutta väitetähän perisuomalaaseksi ja etenki meirän eteläpohojalaasten synniksi. Emmä silti oikeen koe tuntevani kateutta. Enemmänki se on ihaalua, jos joku osaa jotaki täysin suvereenisti. Silloon sitä ajatteloo, jotta osaaspa ittekki jotaki erityystä. Mutta en kumminkaa viitti teherä mitää asian etehen. Toisten omaasuutta mä en karehri. Oon useemmiten kääntäny asian niin päin, jotta jos sillä on palijo omaasuutta, niin torennäköösesti sillä on palijo velekaaki,

Nuorempana mä olin joskus aika katkera, mutta seki on vanhemmiten haalistunu pois turhana. Sillä ei tee hallaa ku ittellensä.

Mä oon kärsimätöön. Hetikaikkimulletännenyt-kärsimätöön. Orottaminen on piinaa. Minkä tahansa orottaminen.

Ja vähä samahan liittyen: mä oon hätäänen. Oon mieluummin kymmenen minuuttia etuaijas ku minuutin myöhäs. Mä yritän kääntää sen täsmällisyyreksi.

syyllistän ittiäni hyvinki heleposti. Joskus se tuloo ulukopuoleltaki, mutta suurimmaksi osaksi se on ihan sisäsyntyystä. Joskus mä tunnen syyllisyyttä sellaasistaki asioosta, jokka ei oikiasti oo mun syytä.

Omasta mielestäni mä en verä mitää roolia. Kuvittelen olevani aina oma itteni joka tilantehes. Mutta kyllä mä tietysti yritän ihimisten ilimoolla käyttäytyä vähä fiksummin ku kotona ollesnani.

Tunteet. Mä käyn välillä hyvinki äärestä laitahan ja annan asioolle isoompia mittasuhteeta ku ne oikiasti ansaattis. Mutta kyllähän tuoki heilahtelu on vähentyny iän myötä.

Mä oon aika läpinäkyvä ja avaurun (liikaki) heleposti asioostani. Kaikkista syvällisimmät, airoommat ja rehellisimmät keskustelut ja asiootten jakamiset mä varmahan käyn kumminki Raijan kans. Se tuntoo mun niin pitkältä aikaa, jottei mun tartte seliitellä eikä taustoottaa asioota. Voi vain antaa tulla, mikä mieltä painaa.

En oo ensinkää ex tempore –ihiminen, vaikka monesti ne jutut olis ihan hauskoja, ku vain antaas mennä. Useemmiten mun ensimmäänen reaktio on silti ei. Toisaalta multa puuttuu kyllä myös suunnitelmallisuus. Mä vain meen päivästä toisehen ja katton, mitä tuleman pitää.

Vihaan epäoikeurenmukaasuutta, vaikka tietysti se oma oikeurenmukaasuuskäsite on aika subjektiivinen. Mikä on mun oikeen, ei välttämättä oo kaikkien oikeen.

Mä oon pohojalaasehen tapahan suorasukaanen ja kykenemätöön valehtelemahan. Tuloo lauoottua niitä omia ”totuuksia” ajattelematta yhtää. En osaa valita sanojani tai olla eres vähä hienotunteenen. Pyyränki siis ny täs julukisesti anteeksi kaikilta, joita oon tahtomattani loukannu suorasukaasuurellani.

Taru puhuu kirijootuksesnansa myös maton alle lakaasemisesta. Sen mä oon kyllä oppinu. Jos jostaki asiasta ei puhuta, niin sitä ei oo olemas…

jumitan. En oo koskaa uskaltanu hypätä tyhyjän päälle tai eres mihinkää hiukankaa rohkeutta vaativahan tai uutehen. Helepompaa on jumittaa siinä tutus ja turvallises.

Mistä mä sitte koen iloa? Luonnosta, lukemisesta, käsitöistä, netistä, musiikista, värittämisestä. Ja etenki Raijan kans vietetystä aijasta. Me ei olla hörsköttäjiä kumpikaa, me puhutahan aika tosisnamma ja mukavakavasti, mutta silti mulla on aina jotenki köykääseet ja ilooseet mieli niitten tapaamisten jäläkihin. Sama on ku saan viettää aikaa muksujen seuras – ja niitten lemmikkien.

Tohtiisko mennä vielä astetta suurempahan tunneskaalahan? Onni. Ihan ylivoimmaasesti suurimman onnentunteen – ja liikutuksen – pitkähän aikahan koin flikan häis. Mähän aiva leijaalin sen jäläkihin pitkän aikaa. Muksujen onnistuminen elämäs ja niitten onni ja hyvinvointi onnellistuttaa muaki.

Mä en oo koskaa kokenu ittiäni miksikää korin (= kodin) hengettäreksi, vaan mä oon aina halunnu olla töis. Mulla on omasta mielestäni hyvä työmoraali ja suora selekäranka, mitä töitten suhteen tuloo. Mä oon saanu olla suhteellisen pienis työyhteesöös, jolloonka mun epäsosiaalisuuteni ei oo joutunu liika kovalle rasitukselle ja niin niistä työporukoosta on aina tullu sillä hetkellä tärkeetä. Niiten kanshan mä oon viettäny valaveellaoloaikaani enämmän ku kotona. Mutta kun se työsuhure katkee, niin – naps! – mun epäsosiaalisuus näyttäytyy taas siinä, jottei mulla oo juurikaa mitää tarvetta pitää yhteyttä entisille työpaikoolle tai työkaveriihin sen jäläkihin ku työt loppuu.

HERRIJJEE, kuinka pitkä protoiska tästä tuli! Tuli kyllä ny niin diippiä shittiä, jotta ei oo tosikaa. En usko, jotta jaksoot lukia loppuhun asti. 😀 Palijastinko taas jo liikaaki?

Ai niin – Taru käski laittaa tänne, jotta ”Sä olet tosi upea tyyppi.” Niin ookki! Ei ku – tähän piti sanua KIITOS ❤

 

 

 

 

 

Orottavan aika on pitkä!

Mä oon ollu jo kohta viikon ku kissa pistoksis, ku on niin monta pallua (= palloa) taas yhtä aikaa ilimas enkä tierä, saanko yhyrestäkää koppia.

Mulla on vetämäs viis työhakemusta, joihinka ei vielä oo tullu ”Valinta ei tällä(kään) kertaa osunut teihin” -vastausta.

Sitte on tuo koulutushakemus. Se nyt onneksi ehkä seleviää tiistaina, kun on se haastattelu. Mutta tuntuu, jotta tiistaihin on vielä pieni ikuusuus.

Mun mielialat on vaihrellu lairasta toisehen. Välillä on hyvin toiveekas ja tarmokas olo ja luja usko siihen, jotta kyllä asiat aina jotenki suttaantuu. Sitte on päiviä, ku yritän väkisin keksiä tekemistä, jotta aika kuluus nopiempaa. (Oikiasti ei tarttisi eres keksiä, ku joka paikka huutaa siivouksen ja järijestelemisen perähän.) Ja on päiviä, ku ei huvita yhtää mikää. 

Melekeen joka päivä oon ny kumminki käyny lenkillä, ku on ollu niin hienot ilimat. Yhtenä päivänä harijoottelin jopa polokupyörällä ajamista. Se käviki hyvästä reisilihastreenistä, ku tämä meirän kylätie on niin pehemoosta, jotta pyörä uppuaa siihen vantehia myöte.

Tänään olin kävellen lenkillä ja olin pukenu reirusti liikaa, niin jotta olin ihan hiestä märkä ku pääsin kotia. Ei ku suihkuhun ja vaattehet pyykkikoneehin. Hoksasin ny vasta, jotta pihallahan voi jo kuivattaa! Oikeen jo hekumootten sillä ajatuksella, kuinka hyvältä pihalla kuivatettu pyykki haisoo, kun sen tuo tupahan.

Ihanaa on ollu myöski seurata kevätlintujen tuloa: joutsenet, kurijet, kiuru, peippoonen, prätkä (= räkättirastas), töyhtöhyyppä. Ne ny ainaki on jo tullu. Ja kärpääset. 

Ens viikolla on onneksi helepotusta tieros tähän orotuksen tuskahan, jos tiistaina seleviää tuo koulutusjuttu. Keskiviikkona meemmä Raijan kans juhulistamahan molempien syntymäpäiviä syömällä napamma pinkeeksi. Ja torstaina mulla on parturi. Tai siis siinä tapaukses, jos pääsen kouluhun tai töihin. Jos en, niin sitte mä perun sen. Se on niin kallista lystiä, jotta siitä on ollu pakko tinkiä viimme aikoona. Oon viimmeeksi käyny parturis vissihin joskus marraskuus. Pää on aiva harmaa. Niin päältä ku sisältäki.

Mielenkiintoonen tarijous

Multa kysyttihin tänään, oonko tällä hetkellä töis. Ku selevis, jotta en oo, niin kysyttihin, kiinnostaasko työnteko. No totta kai kiinnostaa.

Ongelma on vain se, jotta kysees on kirijanpitäjän pesti eikä mulla oo koulutusta eikä kokemusta kirijanpirosta eikä varsinkaa tilinpäätöksestä. Tosin ei kuulemma nykyyselläkää kirijanpitäjällä oo minkäämmoista tutkintua, on työn kautta itteoppinu.

Mun mielestä kirijanpito on kyllä niin spesiaalihommaa, jottei sitä alaata tekemähän ihan kylymiltänsä.

Nykyynen määräaikaanen kirijanpitäjä on jäämäs pois toukokuun lopus ja pomo jää äitiyslomalle keskiviikkona ja hänen sijaasensa aloottaa torstaina. Kirijanpitäjän vakanssi on ollu määräaikaanen, koska heirän kirijanpitonsa oli ollu tarkootus siirtyä talousosastolle, mutta ei ny sitte siirrykkää. Kirijanpitäjä olis vakinaastettu, mutta se oli jo keriinny teherä uuret suunnitelmat ja niillä on kiirus saara uus työntekijä.

Paikkaa ei kuulemma täs vaihees laiteta avoomehen hakuhun justihin tuon kiiruhisen aikataulun takia. Mä en oo kirijanpitäjä (sitä vartenhan mä hain sinne kouluutuksehenki), mutta en suoralta käreltä tyrmännykkää vaan lupasin mennä torstaina käymähän ja kuullostelemahan, olisko musta siihen hommahan. Sanoovat, jotta kirijanpitäjistä on pulaa eikä heillä ollukkaa tieros yhtäkää, jota olisivat voinehet kysyä.

Olivat sen rautakaupan asiakkahia, mihinä olin töis, joten jonku verran tierän jo laskutuksen kautta, mitenkä tarkkaa kirijanpito sielä on. Jokaasta kohoretta seuratahan eriksensä ja lasku piti olla hyvin tarkkahan eritelty.

Kirijanpitäjälle kuuluu myös ostoreskontran hoito sekä muut hallinnolliset tehtävät.

Sen verran jo kattelin nuota koulutuksiaki, jotta tutkinnon vois suorittaa myös työn ohes. Se antaas ittelle varmuutta ja tietysti se olis myös yrityksen etu, jotta kirijanpitua hoitaas ihiminen, joka oikiasti tietää, mitä on tekemäs.

Mä sanoon isännälle, jottei mulla riitä uskua itteheni niin, jotta kuvittelisin seleviäväni siitä työstä. Isäntä kommentoo, jotta se justihin onki mun ongelma, jotten mä usko itteheni ja omahan osaamiseheni. Mutta hei, kysees on kirijanpitäjän homma! Eikä siinä olsi ku kuukausi aikaa opetella nykyysen kirijanpitäjän kans. Enkä tierä, kuinka palijo talousosastolta sitte vois jatkos saara apuja.

Voi olla, jotta jonsei tuu unetoon yö, niin ainaki on painajaasia tieros.