Irti vanhasta ja kohti uutta

Tää viikko on tarijonnu mielenmyllerrystä, valavottuja öitä, ittetutkiskelua, jännitystä ja pelekuaki.

Olin nimittään maanantaina työhaastattelus, johona mulle sanottihin, jotta he ovat jo sen perusteella valamihit palakkaamahan mun. Vaikka mä jännitin haastattelua – niinku aina – niin se tuntuu kuitenki hyvin helepolta ja enämmän jutustelulta ku viralliselta haastattelulta. Jotenki tuli hyvä fiilis siitä tilantehesta.

Mä pyysin kumminki mietintäaikaa. Halusin kysyä isännänki mielipirettä. Se oli jo ehtoolla sitä mieltä, jotta hänen mielestänsä se on ihan selevä asia. Mä vielä kumminki kiekkasin (= pyörin) sängys yön yli ja pohoriin asiaa. Aamuhun mennes olin teheny päätökseni.

Mä otan paikan vastahan ja irtisanon itteni nykyysestä työstä. Se päätös aiheutti ihan fyysistä pahoonvointia, ku ajattelin, jotta mun pitää se oikiasti teherä. En oo tähän ikähän ikänä vielä irtisanonu ittiäni.

Tein vielä päätöksen, jotta panttaan irtisanomistani perijantaihin asti, jotta saan työt maharollisimman pitkälle valamihiksi jos mun vaikka passitetahan pihalle siitä paikasta. Niin ei kuitenkaa käyny, vaan mä lupauruun olemahan töis toukokuun loppuhun asti, jotta työkuviot saarahan järijestettyä ja kenties uus palakattua mun tilalle. Harijoottelijan palakanlaskennan näyttöki toivottavasti saarahan hoirettua sinä aikana.

Advertisement

Pysähtymisiä

Oon hissuksensa poistellu vanhoja kirijootuksia. Nyt se on ollu pitkän aikaa vähä hirasta, ku oon käyny läpi liki kahareksan vuoren takaasia tekstiä. Niihin on pitäny välillä oikeen pysähtyä ja lukia ajatuksella.

Oon kirijoottanu silloon palijo äiteestä, ku sen kunto alakoo mennä huonommaksi. Ensi musta tuntuu, jotten mä osannu oikeen pitää sitä kunnon heikkenemistä ja vaihtelua niin kovin vakavana. Ku äiteehän on olemas aina. Vai?

En ehkä halunnu nähärä tai ymmärtää sitä, jotta nyt ollahan ihan lopullisen äärellä. Enkä ainakaa tajunnu – ehkä onneksi – kuinka vähä aikaa oikiasti on jälijellä. Ja sitte taas väläyksittään mä oon myöntäny, jotta tästä on vain yks suunta.

Näitä lukies olo on ollu raskas ja oon käyny läpi sen aikaasia tuntemuksia ehkä vähä eri kantiltaki nyt, ku aikaa on kulunu ja pystyy nuotten tekstien perusteella näkemähän sen tilantehen kehityskaaren.

Mä oon kuitenki ollu sillä lailla onnekas, jotta oon saanu pitää äiteen yli 50 vuotta. Velijen muksut menetti äiteensä pitkältä alle kakskymppisinä, samoon miniänalaku.

Tämä teksti tuli sieltä tänä päivänä vastahan:

Hiekka tiimalasissa

Hitaasti, mutta vääjäämättä
jyvä kerrallaan
valuu hiekka
kunnes loppuu.

Eikä ole enää ketään,
joka tiimalasin kääntäisi.

♥ äiti

~ Anne Saari ~

Jäin asemalle

Kerroon täs joku aika sitte, jotta kosittihin toisehen työpaikkahan. Sen verran pirut kiusas, jotta soviin viimme viikolle haastattelun. Se käytihin Teamsilla. No, se ei menny ihan nappihin mun kohoralta. En oo ikänä haastatteluus ollu parahimmillani.

Mutta aika kehenot myintipuheet oli mun mielestä vastapuolellaki. Heti haastattelun jäläkihin tuli jo se tunne, jotta ei heillä ollu tarijota mitää sellaasta, mikä olis saanu innostumahan. Lupasin kuitenki vielä miettiä viikonlopun yli. Meni kumminki ”vähä” piremmältä, ku vasta torstaiehtoolla sain laitettua viestiä.

Siinäkää kohtaa en vielä sanonu ei enkä joo, vaan kyselin lisätietoja, ku siinä Teams-palaveris jäi monta asiaa käymätä läpi. Sain heti perijantaina vastauksen: mun oli jätetty asemalle. 🤣

Vastaukses oli varmahan yritetty jotaki käänteespsykolokiaa, mutta mua se lähinnä ärsytti ja toisaalta nauratti:

”Mietittiin, että muutos tämänhetkiseen tilanteeseen saattaisi olla aika iso, emmekä halua asettaa ketään siihen tilanteeseen, ettei viihtyisi uuden työn ja muutoksen kanssa. Tehtiin sellainen arvio, että on luultavasti paras kummallekin osapuolelle olla menemättä eteenpäin prosessissa.

Palkanlaskijan rooli XX:llä olisi monessa mielessä kiireisempi ja stressaavampi verrattuna nykyiseen työhösi. Uskomme, että viihdyt siinä sen verran hyvin, eikä mitään pakottavaa tarvetta ole vaihtaa työpaikka, eli ne haasteet mitä uuden työpaikan myötä tulee, eivät tuntuisi niin mielekkäältä.”

Oikeen tuntuuvat ajatellehen meikälääsen parasta ja vajaan tunnin keskustelun aikana oppiivat tuntemahan ja tietämähän mun niin hyvin, jotta osasivat päätellä näin hienosti. 😂 Mun mielestä tämä meni vähä niinku lipan alta, mutta vastasin, jotta olipa nätisti kirijootettu ”valinta ei tällä kertaa osunut teihin” -vastaus.

Olis voinu hyvin jättää nuo liirumlaarumit pois ja vastaukseksi olis piisannu, jotta he tulivat siihen tuloksehen, jotta rekrytoontiprosessia ei kannata enää jatkaa. Olsin mä tietysti sitte miettiny, jotta minkähän takia en kelevannu, mutta tuo mun puolesta seliittely tuntuu alentuvalta – melekeen loukkaavalta, vähä kun mun aliarvioomiselta tai jopa holohuamiselta (= holhoamiselta).

No, se juna meni lopullisesti enkä enää haikaale sen perähän. Eipähän tartte ainakaa jäläkikätehen harmitella, jotta ku en eres kysyny, mitä niillä olis ollu tarijota.

”’

Torstaiehtoolla mä leipaasin mustikkapiirakan isännälle ”syntymäpäiväkakuksi”. Ku ei ketää ollu tulos kylähän, niin ajattelin, jotten viitti oikiaa täytekakkua leipua. Piirakka teki kauppansa ja hupeni eilisen päivän mittahan kokonansa.

Se juna vissihin meni jo

Eileen tapahtuu jotaki vallan merkillistä. Sellaasta, mikä pisti mun yöunekki sekaasi. Sellaasta, mitä en ollu osannu orottaa tapahtuvaksi.

Mulle tarijottihin LinkedIn’is maharollisuutta työpaikan vaihtohon! Niin – pä! Yli kuuskymppiselle akalle.

Mä tosin epäälen, jottei se viestin lähettäjä ollu hoksannu tarkastaa mun ikääni. (Itte asias mä en kyllä oo eres varma, näkyykö se ikä sielä mihinää.) Mulla on sielä niin hämärä kuvaki, jotta ehkä sekää ei palijastanu torellisuutta. Tai ehkä se ei ollu lukenu mun työhistoriaa läpi, ku se ny ainaki viimmeestään palijastaa, jotten oo enää ihan tuore tapaus.

Viesti tuli isoon tilitoimistoketjun rekrytoojalta. Hienosti oli laittanu, jotta ”huomasin, että sinulla on vahva ja kiinnostava tausta palkkapalveluiden tehtävien parista”. Öööö – tuota – harijoottelu mukahan lukien vähä yli nelijä vuotta. Ja joskus ammooses historias oon laskeskellu vähä jotaki, mutta niistä ei enää voi mitää meriittiä kerätä.

Sitäpaitti mä pirän ittiäni ihan aloottelijana vielä. Oommä tietysti jotaki oppinu näitten vuosien aikana, mutta emmä koe olevani mitenkää erityysen vahava ammattilaanen.

Mietiin sitäki, jotta onko palakanlaskijoosta oikiasti niin kova pula, jotta tällääsille kohta eläkkehelle jääville vanhoolle räähkillekki tarijotahan töitä?

Kieltämätä mä hetken ainaki mietiin. Tämä on varmasti eherottomasti viimmeenen maharollisuus vaihtaa työpaikkaa. Mutta haluanko mä?

Nykyynen on niin sopivan matkan pääs ja työkaverit on aiva huippuja. Pieni, tivis työporukka sopii mulle hyvin. Tosin siinä on miinuspuolena se, jotta ”särkymävaraa” ei oo yhtää. Poisolot kaatuu heti työkaverien niskahan.

Entäs sitte, jos pomo taas sairastuu. Viimme keväänä se nähtihin, kuinka koko homma on pitkältä yhyren ihimisen varas. Isoos firmas hommat saarahan rullaamahan, vaikka joku olis poiski. Ja ehkä on jopa suunnitelmat sen varalta.

Ja vaikka tällä hetkellä tuntuu, jotta töitä on aiva liikaa, niin se ei oo kokoaikaasta. Tierän, jotta johonaki kohtaa taas helepottaa. Enkä usko, jotta mihinää muus työpaikas tilanne on sen kummempi. Kiirus on joka paikas.

Entäs sitte lomat – ne taas palaas, jos ny vaihtaas työmaata. Ja työmatka pitenis, ku lähimmät toimistot on naapurikaupungiis. Haluanko mä enää lähtiä ajelemahan mihinkää kauas. Ku nyt työmatka on autolla viis minuuttia ja pyörällä viistoista.

Sitäpaitti mä tunnen nyt suurinpiirteen nuo meirän palakka-asiakkahat ja tierän, mitä niiltä on orotettavis. (En tosin aina, kyllä ne joskus yllättää kekseliääsyyrellänsä.)

Ja suurin piirteen hallitten nuo meirän palakkaohojelmat. Kattoon, jotta uures paikas oli sellaasia ohojelmia, joista en oo ikänä kuullukkaa. Stressaasin ihan hirviästi uuren opettelua. Toki sielä olis ”tiimi” tukena. Nyt on välillä aika yksinäänen olo, ku kukaa muu ei laske palakkoja muuta ku mun lomien aikana. Mun pitääs aina muistaa pitää ne aijan tasalla palakanlaskennas tulevista muutoksista. Mutta emmä aina muista ja havaatte ja toiseksi ei ne välttämätä jää niille mielehen, ku ei ne justihin sillä hetkellä tee palakanlaskentaa. Niillä on kyllä tekemistä ja muistamista omien töirensä kans.

Ja vissihin tuola uures paikas olis maharollisuus joustavahan työaikahan ja ehkä etätyöhönki, mitä ei nykyysin oo.

Mä en ny yksinkertaasesti tienny, mitä mä olsin vastannu, niin kysyyn, onko maharollista palata asiahan myöhemmin ja jotten halua sanua eherottomasti ei mutta en myöskää uskalla heti suoralta käreltä sanua joo. Eivät ny ihan lyönehet luukkuja kii, mutta kyllä vastausviestistä tuli vähä sellaanen fiilis rivien väliistä, jotta tarkemmin ajateltuna unohretahan koko juttu. Juna meni jo. Siitä huolimata tuli positiivinen fiilis: joku haluaas mut ehkä töihin: ”ajattelin, että voisit sopia hyvin joukkoomme!”

Minkä tähäre se on niin vaikiaa?

Nimittään kiitoksen vastahanottaminen? Se on palijo vaikiempaa ku kiittäminen, joka seki on kuulemma vaikiaa.

Mä menin itte aikoonani mölähyttämähän töis, jotta multa kysyttihin tekstiä joululehtehen ja jotta pari tekelestä sain sinne aikahan. Nyt, ku lehti on ilimestyny, niin yks työkaveri eileen kehuu, jotta oli ”ihania” ja hänen miniänsäkki tykkäs. Mä siihen vain, jotta ne ny oli sellaasia väkisin väännettyjä.

Meirän harijoottelija pyysi, jotta veisin leheren näytille töihin, ku hän ei luultavasti muuten sitä näje. Ja kun hän on itte tykänny nuorempana kirijoottaa runoja, niin oli senki takia kiinnostunu. Mä vein sen tänään, mutta melekeen hävetti. Se tuntuu vähä niin ku kehujen kerijäämiseltä tai omakehulta.

Katja luki ne ja kehuu hänki ”ihaniksi”. Ja lisäs sitte vielä, jotta ”Sä oot hyvä kirijoottamahan. ” Mä nauroon siihen vain, jotta ”Joo, tosi hyvä!”

Johonaki vaihees olin tänään juttelemas Ritvan kans, ku se yhtäkkiä sipaasi mun hiuksia ja tuumas, jotta ku ne on niin nätit. Totesin vain, jotta flikka osaa asiansa.

Oon lukenu joskus jostaki, jotta pitääs opetella vain kiittämähän kehuusta tai kiitoksista. Tuo ittensä vähättely kuulemma mitätöö tavallaan sen toisen kehut vaikka se ei mihinää nimes oo mun tarkootukseni, mutta se tuloo niin automaattisesti jostaki selekärangasta, jottei kerkiä eres miettiä. Toivottavasti ei kukaa loukkaannu mun töksähtelyystäni.

Toisaalta musta tuntuu, jotta työkaverit ny kehuu velevollisuuresta. Eihän Katjakaa voinu sanua, jotta eipä ollu paskahääviä, ku itte kerran pyysi leheren nähäräksensä. 😂

On ollu aika, jolloonka mä kuvittelinki osaavani kirijoottaa, mutta ne harhat on kyllä haihtunu jo aijat sitte. Samalla kyllä loppuu kirijoottaminenki, mitä mä kumminki vielä joskus vähä kaipaan.

Hyvin arviootu

Ku reilut kolome ja puoli vuotta sitte harijoottelu oli loppusuoralla ja pelekäsin näyttöjen tekemistä ja sitä, pääsenkö niistä läpi, niin en osannu kuvitellakkaa, mitä mun työhön sisältyy nykyään.

Ku nythän on pääsny käymähän niin hassusti, jotta musta on jotenki tullu työmaalla palakanlaskennan näyttöjen arviooja. Pomo on sanonu, jotta hän ei enää tierä palakoosta ja sen takia mun pitää ne arvioora.

Meillä on ollu ihana Ritva kohta vuoren harijoottelus, ku sen opinnot on venyny täysin siitä johtumattomista syistä. Nyt sen opiskeluaika kumminki loppuu tämän kuun lopus ja näytöt pitääs saara tehtyä sitä ennen.

Palakanlaskennan näytön Ritva on teheny jo kesäkuus, mutta arvioonnin annoon vasta nyt, ku saatihin vihiroonki näyttösuunnitelmat hyväksyttyä. Tuli toinen opettaja – muaki aikoonansa opettanu Päivi – puikkoohin, niin alakas tapahtumahan.

Mä oon toki jo aiemmin ottanu vastahan kaks palakanlaskennan näyttöä, mutta ne on arviootu vain suullisesti. Nyt piti teherä kirijallinen arvio, joka sitte yhyres käyrähän päätöskeskustelus läpi.

Mua vähä jännitti, jotta osaanko mä muotoolla sen oikeen, jotta se palaveloo tarkootustansa. Mutta Päiviltä tuli kiitokset, jotta yhtä huolellisesti on tehty ku kaikki muukki mun tekemät. Ja kysyy, jotta eikö oo vaihteeksi olla mukava arvioojanaki. No, vaikka tuo arvioonnin kirijoottaminen vähä hirvitti, niin ei kuitenkaa yhtä palijo ku omien näyttöjen tekeminen.

Ja nyt meillä on jo seuraava harijoottelija töis, joten enkähän mä taas jo puolen vuoren sisällä tee uutta arvioontia.

Iloonen asia on se, jotta Ritva jää meille tuntityölääseksi eli tuloo tarvittaes töihin. Ei menetetä ihan kokonansa hyvää työntekijää.

Onneksi ei tullu päävoittua!

Menin täs isännälle kertomahan, kuinka olin vahingos kattonu peilihin samalla ku kiskoon pyykkikonehen tepseliä irti seinästä. Että usko (tai varmahan uskottaki), mitä näin.

Näin, kuinka mun alli viuhuu lennokkahasti puolelta toiselle ku heiluttelin sitä pistoketta irti rasiasta. Herrijjee! Ihan niinku olsin yhtäkkiä laihruttanu seittemänkymmentä kilua ja kaikki ylimääräänen nahka olis jääny käsivarsihin roikkumahan. (Muoltahan – varsinki vattan kohoralta – mun nahka on pääsääntöösesti hyvinki piukiana.) Hyvä, jottei läpset kuulunu, ku se heltta heilahteli.

Se peilihän pitää peittää! Tai ainaki pitää muistaa olla kattomata sinne päin.

Isäntä tietysti eherootti, jotta ei ku salille, niin kyllä allit kiinteytyy. Mä tuumasin, jotta näihin fletruuhin ei enää mikkää kuntosalitreenit auta. Mutta lupasin, jotta jos voitamma lauantaina lotos päävoiton, niin sitte hankin personal trainerin ja rupian reenaamahan.

Luojan kiitos, ei tullu päävoittua! Eikä kyllä pienempääkää voittua, ku kaikkiastansa oli yks numero oikeen. 😂 Ei siis tartte hankkia personal traineria. Tuloo palijo halavemmaksiki, ku hankkii tästämisin vain pitkähiaasia paitoja.

Sellaasta tuumaalin

… jotta plokien aika taitaa olla ohi. Jutut on vissihin siirtyny instakrammihin. Minä en.

Eipä tuu enää ittekkää pahemmin kirijooteltua tänne. Ja jos joskus olis jotaki mielen päällä, niin ku ei heti pääse kirijoottamahan, niin se jää. Sitte ku pääsöö konehen äärehen, niin se ei oo enää aijankohtaasta tai tuntuu typerältä tai on jo unohtunu koko asia. Väkisin tänne on turha vääntää mitää.

Kirijoottelen sitte, jos ny sattuu joskus huvittamahan. Yritän vähitellen tyhyjennellä vanhoja juttuja, mutta en meinaa niistäkää mitää urakkaa ottaa. Hissuksensa, ku siltä tuntuu.

Sen verran höperö oon, jotten halua poistaa koko plokia kerralla. Nuo vanhat jutut ku on vähä ku mun päiväkirija. Lujen ensi ja poistan vasta sitte. Palijohan sielä on turhaa, mutta joskus tuloo joku ahaa-elämys, jotta ”Ai, tuo tapahtuu silloon!”

Ei mihinkää eläkkehelle – ku opiskelemahan!

Syksy teköö tuloansa ja koululaaset on taas palannu koulun penkille. Mäki meinaan palata – tosin lyhytkurssille vain.

Tulin nimittään innostuneheksi yhyrestä palakkakouluutuksesta ja ku sain pomolta luvan osallistua, niin ilimoottauruun ennen ku kerkesin tulla katumapäälle. Pomo naureskeli, jotta vai vielä kouluutuksehen. Meinas, jotta hän saa varmahan vetää ylitte ainaki sen alimman eläkeiän. 😂

Meillä on käytös kaks eri ohojelmaa ja tämän kouluutuksen järijestää näistä toisen ojelmistotaloo. Toki kaks ensimmäästä kouluutuskertaa käyrähän läpi tätä heirän ohojelmaansa, mutta myöhemmin sitte varmahan ihan sellaasta yleespätevää tietua.

Kouluutuksehen sisältyy 9,5 tuntia opetusta ja niitten jäläkihin on kaks koetta. Niillon niin hienot nimet ku palkkojen sertifiointikoe ja palkka-asiantuntijan testi.

Pelijättää, jotta kuinkahan vaikiaa asiaa sielä tuloo olemahan, ku kouluutus soveltuu osin jopa PHT-tutkinnon ylläpitämisehen. (PHT = Tili-instituuttisäätiön palakkahallinnon asiantuntijatutkinto. Eikä oo kuulemma heleppo.)

Hirvittää, jotta haukkasin liika suuren palan enkä läpääsekkää kokeeta. Silloon oon haaskannu työnantajan aikaa ihan turhaa ja saan hävetä silimät päästäni. En muuten hoksannu eres kysyä, onko kokeeta maharollista uusia.

Kouluutus tapahtuu täysin etänä. Se alakaa 6.10. ja kouluutukset on kerran viikos seuraavat 6 viikkua. Sitte on vielä ne kokeet 17.11. ja 24.11. Saas nähärä, kuinka ämmän käy. Jänskättää, innostaa, pelijättää! 😨

Koskas sä jääkkää eläkkehelle?

Meillä on vanha jengi koolla töis. Kirijaamellisesti.

Nuorista naisista toinen on äitiyslomalla ja toinen kesälomalla. Tänään firman työntekijöötten keski-ikä oli 60 vuotta (pomo mukahan lukien).

Pomo on päättäny, jotta sitä keski-ikää pitää saara alemmaksi. Niimpä se tänään pestas meille nuoren (vähä yli nelikymppisen) harijoottelijan opettelemahan äitiyslomalaasen töitä.

Pomo sai ilimeesesti uutta virtaa tästä nuorennusleikkauksesta ja käski meirän selevittää eläköötymisaikamma ihan päivän päälle. Mä naureskelin sille, jotta nuonko innolla sä orotat tietua, koska sä pääset meistä erohon. Se naureskeli kans ja sanoo vain, jotta hänen pitää suunnitella firman tulevaasuutta.

Minähän tein kiltisti työtä käskettyä vaikken vielä oo ajatellu (kovin palijo) eläkkehelle jäämistä. Mun alin eläkeikäni on 65 vuotta ja päivämäärä on 1.4.2027. Tuntuu, jotta se on vielä kovin kaukana, mutta äkkiähän tuo aika tuppaa tällä ikää jo menemähän.

Tavoote-eläkeikä on 66 v. 5 kk (1.9.2028) ja ylin eläkeikä 70 v. (1.4.2032). Tällä hetkellä näyttääs siltä, jotta tuun jäämähän eläkkehelle heti kuusvitosena. Tuonne tavoote-eläkeikähän ei eläke nouse niin palijo, jotta viittisin sen takia jatkaa töis.

Seittemänkymppisenä eläke olis jo kohtuuhyvä (500 eurua pareet/kk ku kuusvitosena), mutta en näje realistisena, jotta yrittääsin sinnitellä sinne asti. Ei varmahan enää pelaa pää ku ei se pelaa aina nykyäänkää. Ja mikä olis kunto muuten. Saisko sen paremman eläkkehen kantaa suoraa lääkäriihin ja apteekkihin.

Mieluummin jään aikaasemmin pois töistä pienemmällä eläkkehellä siinä toivos, jotta eherin viettää vielä eläkepäiviä jonkumoises kunnos. Toki mikäänhän ei takaa, jottenko sairastu huomenna tai jää auton alle. Viisvuotissuunnitelmihin en kumminkaa sellaasta vaihtoehtua meinaa kirijata. Se täytyy sitte käsitellä aikanansa, jos sellaanen kohoralle sattuu.