Paskamainen tyyppi

Mä totesin taas täs viikolla, jotta mua aharistaa. Rupesin miettimähän syitä siihen ja löysinki: minä itte.

Mä tierän, jotta mulla on pahasti taipumuksia perfektionismihin joittenki asiootten kohoralla, niin ku esimerkiksi työn tai opiskelun suhteen. Huomasin tuon koulutuksen aikana vetäväni monta kertaa överiksi. Ja saman tien jatkoon kumminki samalla tyylillä. Emmä vain yksinkertaasesti osannu ottaa yhtää rennommin. Siitä luultavasti johtuu tuo mun kieliongelmaki. Ajattelen, jotta jonsen osaa täyrellisesti, niin en osaa ollenkaa.

Samasta syystä tuo valamistuminenkaa ei varmahan tunnu miltää. Mä en saa minkäällaasta arvioontia siitä, mitenkä mä suoriuruun koulusta. Vaikka paiskiin töitä hullun lailla, niin mä tuun saamahan vain paperin, josta seleviää, jotta mä oon suorittanu sen kouluutuksen. Oonhan mä suorittanu Hilti-koulutuksenki ja mulla oli korttiki vaikken oo ikänäni pitäny Hilti-pyssyä eres käres…

Töis mä vertaan ittiäni heihin, jokka on teheny sitä jo vuosia, parahimmillansa yli 40 vuotta – ja vaarin itteltäni samaa. Tai no, en ny ehkä samaa, mutta tuskastun, ku en omaksu omasta mielestäni asioota tarpeeksi nopiaa. Mä oon ny kumminki ollu työharijoottelu mukahan laskettuna kohta puoli vuotta tuola.

Toisaalta ei varmahan oo menny päivääkää, jotten olsi oppinu jotaki uutta. Siltikää en oo tyytyväänen.

Työnantajan puolelta ei oo tullu moitteeta, mä itte piiskaan ittiäni. Se on uuvuttavaa paitti mulle ittelleni, niin varmasti myös työkaveriille, kun ne joutuu kattelemahan mun toilaalujani.

Toinen, mikä hankaloottaa tuota työtä, on introverttiys. On vaikiaa olla asiakaspalavelutehtävis, ku ei oo luonnostansa ulospäinsuuntautunu. Ku koko päivän pinnistelöö vaikuttaaksensa eres jotenkuten normaalilta, on ehtoolla niin puhki, jottei jaksa enää teherä mitää.

Sitte se mun sisäänen perfektionistini naputtaa, jotta pitääs olla niinku muukki ihimiset ja jaksaa teherä kaikki tekemättömät työt, jokka kumminki rassaa niin kauan kun ne on tekemätä. Meillä on huusholli täysin retuperällä: joka paikka on sotkus, mutta kun mä inhuan siivuamista, niin mä yritän vältellä sitä viimmeesehen asti. Siltä kohtaa mun täyrellisyyren tavoottelu vuotaa – ja pahasti. Toivon vain aina, jottei kukaa tuu yllätyskäynnille ja näje, minkämoisella kaatopaikalla me elämmä.

Pitääs leipua, keittää kunnolla, pitää puutarha ja piha siistinä, pitääs siivota auto, pestä klasit, tyhyjätä reilulla kärellä turhaa roinaa pois, syörä tervehellisesti, liikkua ja purottaa painua… Pitääs. Mutta en saa mitää aikahan. Karehrin ja ihaalen ihimisiä, joilla riittää virtaa puuhaalla koko aijan jotaki.

Introvertikoosta puolestansa sanotahan, jotta jokku luontehenpiirtehet muistuttaa jopa autismia. Tunnistan senki. Mulla on joitaki melekeen pakonomaasia juttuja, joita mä teen: rahat (jos sellaasia sattuu olemahan) on oltava lompsas kaikki samoon päin ja tietys järijestykses, kierrätän vaattehia niin, jotta laitan puhtahat aina pinkan pohojimmaaseksi ja otan käyttöhön pinkan päällimmääsen.

Huomaan tiettyä putkiaivoosuutta ittesnäni: mä tykkääsin teherä yhyren työn kunnolla loppuhun, mutta töis se on maharotoonta. Kesken laskutuksen on lähärettävä myymälän puolelle, jos kerran on asiakkahia. Monesti tuloo monta muuta tehtävää päällekkäin ja peräkkäin, niin jotta se ensimmäänen työ ehtii jo unohtua tai jäärä puolimoohin.

On sanottu myös, jotta introvertikon on helepompi ilimaasta ittiänsä kirijallisesti ku suullisesti. Pitää oikeen hyvin paikkansa mun kohorallani. Mutta! Sitte iski taas se perfektionisti ja ilimootti, jotta musta ei tuu koskaa hyvää kirijoottajaa ja niimpä mä päätin lopettaa koko kirijoottamisen. Seki mulla on, jotta jos en kerran osaa jotaki kunnolla, niin mä en tee sitte ollenkaa. Paitti jotta töis se ei päre (= päde). Sielä mä yritän aina parahani. Mun luonteella ei töis lintsata, vaan teherähän sata lasis.

Oonko mä kumminkaa introvertti sitte ollenkaa? Täälähän mä avaurun hyvin henkilökohtaasista asioosta ihan kenenkä tahansa lujettavaksi.

En tierä, mutta ainaki siltä tuntuu tällä hetkellä, jotta tämä yhyristelmä teköö musta tosi paskamaisen tyypin niin ittelleni ku muillekki. Ja tämän kans mun on sitte vain elettävä. En tykkää!

(Oon muuten kuullu usiammasti ku kerran, jotta mä oon hyvä mollaamahan ittiäni. Ja senki mä kyllä tierän, mutta se taitaa johtua tuosta mun sisääsestä täyrellisyyren tavoottelijastani.)

Apocalyptica!

Eileen oli vihiroon ja viimmeen se monta kuukautta orotettu keikka: Apocalyptica plays Metallica by four cellos.

Koko viikon on jännityksellä seuraaltu sääkarttoja ja vielä eileenki lupas justihin konsertin alakamisaikahan vettä. Oli nimittään puhet, jotta meemmä (velii, isäntä ja minä) polokupyörillä siskoonpoijan ja hänen vaimonsa työ aloottelemahan ja jatkamma siitä porukalla konserttihin. Siskoonpoijalta tuli vielä kutsu, jotta alootetahan ruokaalulla klo 18.30. Mä lupasin olla kuskina, jos oikeen alakaa vettä ryösäämähän. Koko päivän keräs piliviä, mutta ku ei kuutehen mennes ollu tullu vettä, niin lähärimmä pyörillä.

Mä en tierä, huurattiko velii ja isäntä vain mua vai oliko ne tosisnansa, kun ne meinas, jotta mä ajoon lujaa. Mulla on kumminki vain yli 60 vuotta vanha mummuska ja niillä on kummallaki vaihrepyörät. Taisivat vain piruuttaa mua.

Meitä orotti siskoonpoijan työnä herkulliset kototekooset lohkopernat, hirvenlihasta tehty pulled beef ja salaatti. Söin aiva silimät väärinpuolin, ku oli niin hyvää! Viiniä, siireriä ja oluttaki olis ollu tarijolla, mutta mä olin niin täynnä, jottei teheny mieli.

Puoli yhyreksän mais lähärettihin ajelemahan konserttipaikkaa kohti. Olin arvannu, jotta väkiä on, mutta en ollu osannu kuvitellakkaa, jotta sielä oli puolen kilometrin jono jo, ku mentihin. Sujuvasti se kuitenki siitä eteni ja päästihin paikoollemma hyvis aijoon ennen konsertin alakamista. Katsomo oli täynnä, lisäpaikat oli käytös ja nurmikollaki istuu porukkaa.

Konsertti oli osa Apocalyptican 20-vuotisjuhulakiertuetta. Ensimmäänen setti soitettihin pelekillä selloolla ja just samoolla sovituksilla ku heirän ensimmääsellä levyllänsä.

Mä olin ihan lumoutunu siitä intensiteetistä, melekeen hypnoottisuuresta, mitä se esitys mulle tarijos. Ihaalin heirän taituansa, miten he selevästi tekivät musiikkia intohimolla ja hallittivat soittimensa niin täysin, jotta sillä voi leikkiä ja soittaa vaikka selijän takana. Enkä voinu millää käsittää, miten pystyy yhtä aikaa moshaamahan ja soittamahan silti ihan oikeen. 😀

Toisehen settihin tuli rummut mukahan. Se toi tietysti lisää poweria esityksehen, mutta jotenki tuntuu, jotta sellot jäi vähä toiseksi. Tykkäsin melekeen enämmän niistä alakupuolen kappalehista iliman rumpuja.

Arvasinki, jotta encorehen on jätetty se kappale, mitä kaikkista eniten orotin – Nothing else matters. Se hilijensi katsomon täysin – vain räjähyttääksensä sen huikeesihin aplooriihin.

Tämä oli sellaanen ”vain kerran elämäs” -tilaasuus. Tuollaasia mekaluokan pänriä ei tänne useen – jos enää koskaa – saara. Ajattelinki, jotta mitähän Apocalyptican poijat mahtoo tuumata ku ne tuli tällääsehen käpykylähän, mihinä ei oo yhtää mitää. Toki esiintymispaikka joen rannas on kaunis ja Mannerheim-oopperan kulissit oli vaikuttavat. Mutta muuten tuollaanen ympäri mailmaa kiertävä pänri, joka on tottunu isoohin, näyttävihin lavoohin ja valtavihin yleesömäärihin. Miltä siinä kohtaa tuntuu tuppukylän 1500 katsojaa? 😀 No, meirän onni, jotta Musiikkijuhulat pystyy heirät tänne kustantamahan.

Konsertin jäläkihin oli melekeen sanatoon olo, mutta kaikin tykkäsimmä.

Velii ilimootti pois lähties, jotta kierretähän vielä Krouvin kautta ja hän tarijuaa yhyret kaikille. Ilimeesesti moni muuki tuli konsertin jäläkihin yksille, koska sieläki sai jonottaa tiskille pääsyä eteesestä asti. Oli varmasti Krouvillekki hyvä ehtoo.

Siinä vaihees, kun me saimma juomat, oli istumapaikat paarin puolelta menny. Menimmä toiselle puolelle, mihinkä suureksi harmiksemma kuuluu karaoke. Aikamoinen vastakohta verrattuna erellisehen musiikkielämyksehen. Justihin sen yhyren juoman verran sitä kesti, muttei olsi yhtää enämpää viittiny kuunnella. Vaikka me ei osata kukaa laulaa, niin sen takia – tai ehkä justihin siksi – sitä tuntoo niin suunnatoonta myötähäpiää ku joutuu kuuntelemahan toisia laulutairottomia.

Kotona olimma vähä puoli yhyren jäläkihin. Ja säästyttihin muuten siltä vesisatehelta. Pyörän mittarihin tuli tasan 11 km.

Olin vielä niin kierroksilla, jotten olsi malttanu mennä maata, mutta järki sanoo, jotta niin on kumminki viisahin teherä.

Aamulla heräsin seittemältä. Sää oli aurinkoonen ja päätin aamupalan jäläkihin mennä vähä perkaamahan kukkapenkkiä. Tein pätkis, ku oli niin lämpöönen, jottei tuntunu olla hyvältä kovin kauaa aurinkopaistehes. Ensi kukkapenkki, sitte tuvan kivijalaan vierusta ja vielä pallohortessan juuri.

Melekeen pisti vihakseni, ku ajattelin, jotta ensi sitä lämpööstä kesää orottaa ku kuuta nousevaa ja kun se tuloo, niin ei muka jaksa teherä mitää. Koskahan olis sellaanen aika ja sovelias sää, jotta mullaki olis virtaa? 😦

Työs oppinu

Tänään oli viimmeenen työsoppimispäivä. Pitääskö mun olla ny sitte täysin oppinu? No en oo. 😦

Aamulla töihin ajellesnani totesin, jotta oikiastansa tuntuu vähä haikialtaki. Se on taas yhyren vaiheen loppu.

Vaikka mä aluuksi tykkäsin kyttyrää koko paikasta, ongelma ei ollu niinkää itte työpaikas tai työtehtävis ku mun korvien välis. Mä stressasin ihan älyttömästi nuota näyttöjuttuja. Siinä kohoras en välttämätä itte eres tierostanu sitä, vaan oon hoksannu sen vasta aiva hilijan.

Päivä oli melekoosen vauhrikas. Mun ohojaajalla oli koulutus aamupäivällä ja asiakkahia oli oikeen runsahastikki välillä. Hetken jouruun olemahan yksinki myymäläs, ku muut oli varastos tai pihalla antamas tavaraa asiakkahille. Onneksi sillä hetkellä ei ollu se pahin ryysis.

Tänään oon teheny kunnolla kauppaaki: myin mm. yhyren kelaruohonleikkurin, kaks trimmeriä, yhyren ikkunanpesurin ja pesuaineet siihen, isoon kasan henkilökohtaasia suojavarustehia ja ”autolastillisen” pernansiemeniä, istukassipulia, hernehensiemeniä ja kesäkukkia. Tosin tuo oli heleppua, ku asiakkahat tiesi, mitä ne halus ja mä sain vain viisoja, jotta tuos on tuollaanen ja tuos tuollaanen vaihtoehto.

Yhyren tavarakuorman kerkesin purkaa, tarkastaa ja hyllyttää. Muuten koko päivä meni asiakaspalavelus. (Tai ei se mitää palavelua oo, ku mä en tierä mistää mitää.) Toki eileen mä yhyrelle asiakkahalle sanoon, jotta ku täälä on niin ystävällisiä asiakkahia, jottei ne oo vielä kertaakaa hermostunu muhun, vaikka mä oon niin taitamatoon, mutta asiakas oli sitä mieltä, jotta kyllä se asiakkahien ystävällisyys lähtöö myijän ystävällisyyrestä. Mutta ehkä me oltihin kumpiki oikias – toinen asiakkahan, toinen myijän näkökannalta.

Ohojaaja tarijos ehtoopäivätauolla Viennettaa. Hyvää oli 🙂

Työnantaja lupas mulle kiitokseksi jotaki, mitä myymälästä haluan. Mä halusin kesäkukkia. Sain itte valikoora n. 50,-:llä planttuja. Niitä sai sillä rahalla melekoosen kasan: isoon petunia-amppelin, kaks ruusupekooniaa, nelijä japaninneilikkaa, kaks murattia ja kuus lopeliaa. Auton takakontti kukkii, ku köröttelin kotia. 🙂 Iliman tätä olsin saattanu tänä kesänä jättää kukat kokonansa hankkimata. Ne ku ei täs talourellises tilantehes oo ollenkaa tärkeemmillä sijoolla, mitä hankintoohin tuloo.

Kotona söin ensi ja lukaasin pikaasesti leheren ennen ku menin istuttamahan kukat. Vähä myöhemmin ne sai oikeen kunnon kastelun, ku satoo hetken aikaa aiva kaatamalla.

Ehtoolla, ku tulin konehelle, kurkkasin koulun sähköpostin ja kurssisivut. Päivärahojen laskentatehtävähän oli tullu arvioonti (enää puuttuu 13 arvioontia…). Oli hyväksytty, vaikka ykskää tehtävä ei ollu täysin oikeen, mutta olin kuulemma laskenu ne oikialla logiikalla. (Olis kiva tietää oikiat vastaukset…) 

Tulupat vaihtohon

Ei mulle, mutta autolle. Tais olla jo aikaki. Isäntä sanoo, jotta sielä oli alakuperääset tulupat. Mutta ei kai niillä vielä olsi kumminkaa kovin kiirus ollu, ku niillä on ajettu vasta 12 vuotta. 😀

Eileen ehtoolla tajusin, jotta täshän on enää viikko toristustenjakohon! Ja tänään kattelin, jotta vielä puuttuu nelijältä opettajalta arvioonnit 14:stä eri tehtävästä! Kyllä turhauttaa! Tuntuu ihan meirän aliarvioomiselta: pistetähän tekemähän tehtäviä, joita ei sitte vaivauruta eres kommentoomahan.

Töis on ollu selevästi vilikastumahan päin. Lauantai oli ollu hyvinki kiirus, ku omistajapari oli ollu kaharestansa. Tänään Seija pyysi mua vähä apuuhin, kun se täytti palakkatukihakemusta. Mulle olis luvas osa-aikatöitä kolomeksi kuukaureksi, jos ne saa mun palakkaamisehen tukia.

Kelaki yllätti iloosesti: laitoon perijantaina ensimmääsen hakemuksen matkahan ja tänään oli jo sähköpostis tieto, jotta maksupäivä on huomenna. Melekeen puolta vähemmän tuloo ku ansiosironnaasta, mutta toisaalta veruaki vierähän 6,5% vähemmän. Seuraavan hakemuksen saa pistää jo ens viikolla, ku päivärahapäätös on tällä tietua tehty vain koulun loppumisehen asti. Sitte mun pitää toristaa työkkärihin, jotta koulu on suoritettu ja ne teköö uuren lausunnon Kelalle. Sen jäläkihin tipahtaa vielä 9,-/päivä, ku jää kulukorvaus pois.

Ei tuo tuleva palakkakaa tuu päätä huimaamahan, se jää pienemmäksi ku ansiosironnaanen, mutta on tietysti suurempi ku Kelan raha.

Ihan mielelläni meen töihin, vaikka mä tunnistan ittestäni päivä päivältä vahavemmin, jotta myijäksi musta ei oo. Mä oon liika arka ja tierän niin luvattoman vähä tuotteesta puhumattakaa, jotta osaasin opastaa asiakkahia niiren käytös.

Tällääseltä introvertiltä kuluu hirmuusesti energiaa ku yrittää selevitä työpäivästä eres jotenkuten. Ehtoosin mä oonki puolikuollu enkä jaksa/viitti teherä mitää. Puutarhahommat on kaikki tekemätä, klasit pesemätä. Ja kaikki nuo tekemättömät työkki rasittaa. Mutta ku ei vain saa mitää aikahan. 😦 

Torkuttaa…

Se kerkes kuukausiki jo vaihtumahan ennen ku taas keksiin mitää kirijootettavaa. Tai ei mulla nykkää mitää asiaa oo, kuhan ny aikani kuluksi jotaki räpiköötten.

Viimme viikonloppu meni vähä hammasta poties (siis sitä, jota ei enää oo). Ei kai mun oikiasti mikää ollu, mutta oli hyvä tekosyy olla tekemätä mitää…

Olin mä kyllä kuvitellu siivuavani, mutta tykytteli leukaperäs sen verran, jotta siivuamata jäi. Lääkekuuri on loppu ja ien on melekeen tukos. Väsyttäny on vain aiva hirmuusesti. Melekeen joka ehtoo oon simahtanu telekkarin äärehen istualleni.

Työharijoottelus on menny tämä viikko. Keskiviikkona tuli uus työntekijä, joka on kuukauren verran työkokeelus. Mä oon saanu teherä tosi monipuolisesti kaikkia ja huomasin sellaasen isoon muutoksen ittesnäni, jotta nyt ku ei enää tartte murehtia siitä arvioonnista, niin mä meen palijo mieluummin töihin ja teen palijo rohkiemmin ja reippahammin. Hirmuusen isoo painolasti on pois hartioolta.

Tiistaina sain vihiroonki alootettua sen siivouksen. Tosin en keriinny imuroora ku poijan puolen, ku isäntä huuteli, jotta hän voi imuroora meirän puolen seuraavana päivänä. Mun putos imurin letku niille sijoollensa enkä mä enämpää tehenykkää. Kehuun, jotta mukavaa ku se imuroottoo valamihiksi, niin mun ei tartte sen jäläkihin ku pestä laattiat ja pyhkiä tomut. Mutta se yllätti mun iloosesti ja oli pesny ne laattiakki! Mulle ei jääny ku pölyjen pyhkiminen.

Torstaina mulle soitettihin tk:sta. Olis ollu tarijolla viikon sairaslomasijaasuus – maharollisesti pirempiki, mutta en voinu ottaa vastahan, ku se olis alaannu jo maanantaina ja mulla on ens viikko vielä työharijoottelua. 😦

Torstaiehtoolla saatihin poika ja miniäkokelas kyläälemähän. Tein pellillisen pitsaa ja toisen pellillisen raparperipiirakkaa. Perijantaiehtoolla tein sitä poijan pyytämää piimävelliä, mutta se tuumas syötyänsä, jottei se ollukkaa niin hyvää kun hän muisti. No, se on syöny äiteen tekemää piimävelliä. Olihan se ny palijo parempaa munki mielestä. Mutta kyllä tuotaki ny syö ennen ku selekähänsä ottaa.

Tänään nuoret lähti jo heti aamusta Ähtärin eläänpuistohon. Ehtoolla ne menöö kaveripariskunnan työ iltaa istumahan ja jäävät sinne yöksiki. Mä tein niille makaroonilootaa, mutta olivat syönehet reissun päällä niin, jottei ainakaa vielä maistunu kummallekkaa.

Laitoon toissa viikolla (muistaakseni) opettajalle viestiä siitä, ku ei kaikkia tehtäviä oo vieläkää arviootu, vaikka koulu on ihan kohta lopus. Se lupas patistaa muita opettajia. Nyt oli tullu yhyreltä opettajalta arvioonti yhyrestä tehtävästä ja viesti, jotta joittenki pitääs teherä vielä täyrentäviä tehtäviä, jotta saa suorituksen hyväksytyksi. Just! Opiskelijoolle lykätähän sitte loppukiirus, ku opettajat on kuukausikaupalla venyny! Olisko se kurssi jääny niiltä kokonansa hyväksymätä, ku ei oo tullu mitää tietua, jotta tarvitahan täyrennyksiä?

No onneksi mun tehtävä oli ok. Se oli kommentoonu vain yhyrestä tyhyjästä rivistä tarijouskirijees. Sitä ei kuulemma tarvita. Muuten kehuu olevan priimaa 😀

 

Mahtava särky ja pullea poski

Oon ollu niin rutuunen viikonlopusta asti, jotten oo jaksanu tännekkää kirijootella.

Mulla on yks poskihammas aristanu jo jonki aikaa ja mä sitä ihimettelin ja kysyyn isännältäki, jotta purenko mä yöllä hampahia yhtehen, mutta ei se osannu sanua. No, lauantaina sitä alakoo porottamahan (= särkemään) niin, jotta mä jouruun turvautumahan särkylääkkeehin. Ajattelin niitten voimmalla mennä maanantaiaamuhun, jotta voisin sitte soittaa hammashoitolahan.

Sunnuntain vastaanen yö oli aiva kauhia eikä särkylääkkehet tuntunu auttavan ku pariksi tunniksi kerrallansa. Ku olin koko päivän sinnitelly, mä lopuuksi päätin soittaa päivystävälle hammaslääkärille. Ne kuvas sen hampahan ja totes, jotta kysees on aikaasemmin juurihoirettu hammas, jonka juures on tulehrus. Oli kaks vaihtoehtua: joko ne vetää sen heti pois tai sitte mä meen omalle hammaslääkärille, joka aloottaa siihen uuren juurihoiron. Ohojeeksi antoovat ottaa sekä nelisatasta Puranaa että krammaasta Panaroolia. 

Koska mulla on tuolla puolella jo muutenki vajausta hampahista, niin päätin, jotta yritetähän pelastaa se vielä, jos se suinki on maharollista. Mutta sepäs ei ookkaa ollenkaa niin yksinkertaasta.

Soitin eileen kaffettauolla hammashoitolahan ja sieltä sanottihin, jotta sen päivän särkypäivystysaijat on jo menny ja käskivät soittaa tänään uurestansa. Ensimmäänen tavallinen hammaslääkäriaika olis ollu tarijolla 19.6. Niin kauaa en meinaa orottaa.

Tänään ku soitin heti aamusta, niin mulle sanottihin, jotta klo 13 olis kaharellekki lääkärille aika. Mutta emmä taaskaa pääsny, ku mulla alakoo se tutkinnon arvioonti justihin siihen aikahan. Pahin porotes on ny ohi, mutta tulehrus tai mätä – mitä sielä ny onkaa – taitaa levitä, ku poski on paisuksis ja koko naama aiva toispuolohoonen. Välillä vihilaasoo korvahan ja leukahan asti. Ja sähköiskuja sateloo, jos yrittää purra jotaki ja hampahat kolahtaa vahingos yhtehen. Pitääs syörä/juora ny vain nestemäistä ravintua. Jos huomenna taas yrittääs soitella…

Mutta joo – siitä arvioontikeskustelusta: siinä ei ollu mitää jännitettävää. Mä esittelin tekemäni PowerPoint-esityksen yrityksestä ja kerroon meirän kehittämistyöstä asiakastyytyvääsyyren lisäämiseksi ja joka on otettu jo käyttöhönki. Muuten se oli lähinnä jutustelua asiasta ja etenki asian vierestä.

Opettaja vain totes, jotta oon teheny aiva liika kovan työn sen näyttösuunnitelman kans. Hän oli sairaslomalla silloon, ku hänen sijaasensa veti meille sen ohojeestuksen. Tämä kyseenen sijaanen on kuulemma työskennelly enemmän perustutkintolaasten kans ja sielä teherähän tarkempi ja yksityyskohtaasempi suunnitelma ja sen mukaasesti hän tietenki meitä opasti. Ammattitutkintolaaselle olis kuulemma piisannu vähempiki.

Ittearvioki mulla oli peräti 3-sivuunen ja seki oli kuulemma aiva turha. Sitä ei ammattitutkintolaasilta vaarita…

Jälleen kerran pitää toreta, jotta taas oon siis ottanu ihan turhia paiseeta (kirijaamellisesti), mutta kun en oo tienny. Joka tapaukses kuulemma kattoovat yhyres ohojaajan kans sen hyväksytysti suoritetuksi ja se on ny sitte tutkintotoimikunnan käsis, saanko mä toristuksen vai en.

Koululta saarahan silloon 13.6. sellaanen toristus, millä pystytähän työkkärihin näyttämähän, jotta opinnot on suoritettu. Jotenki olin kuvitellu, jotta mulla olis ollu tuon arvioontikeskustelun jäläkihin riemukkahampi tai helepottunehempi olo. Nyt mä kuitenki oon vissihin sen verran särkylääkkehien vaikutuksen alaanen, jottei tunnu oikeen miltää. Totesin vain, jotta emmä usko, ennen ku saan sen tutkintotoristuksen kourahani. Seki voi venähtää. Tutkintotoimikunnan seuraava kokous on 14.6. ja paperit pitää olla sielä kahta viikkua aikaasemmin. Opettaja epääli, jotta hän ei kerkiä (= ehdi) saara niitä siihen kokouksehen. Eli voi siis mennä sinne syksyhyn joka tapaukses.

Kuulin opettajalta, jotta yks kurssikaveri on eileen ehtoolla saanu vauvan, mutta opettaja ei muistanu, kummanko. Arveli, jotta flikka tai poika sieltä on tullu. 🙂

Kotia tulles mua orotti työttömyyskassan kirijet, mihinä torettihin, jotta ansiopäivärahat on ny kaikki käytetty ja jatkos pitää sitte anella rahaa Kelalta. Mä skannasin sen kirijeen työkkärihin ja kysyyn, jotta piisaako (= riittääkö) se niille, vai tahtooko ne mun käyvän sitä oikeen näyttämäs. 

Siinä se

Eipä täs ihimeempiä.

Maanantaina totesin, jotta oomma isännän kans käyttäny samaa sukunimiä viimmeeset 35 vuotta.

Tiistai oli kuntoolupäivä töis: kannoon selekä märkänä, jalaat ja käret väsyksis yläkerran varastosta kesäkamaa myymälähän.

Tänään poika täyttää 27 vuotta.

Ja mä pistin viimmeesen päivärahahakemuksen työttömyyskassalle. Siitä tuli vähä surullinen mieli. Siinä se ny oli. Yhyren jakson loppu.

Nyt mun pitää saara kassalta lausunto, jotta heiltä maksu loppuu ja siirtyy Kelalle. Sitte sen paperin kans pitää mennä työkkärihin, jotta ne voi antaa lausunnon Kelalle, jotta mulle saa maksaa päivärahaa ja mieluusti vielä koulun loppumisehen asti sitä yhyreksän euron kulukorvausta.

Parin viikon päästä sais laittaa ensimmääsen hakemuksen matkahan ja sitte ristiä käret kyynärpäitä myöte, jottei päätökses mensi kovin kauaa.

Tokihan mä tiesin, jottei uuren työn saaminen tällä ikää tuu olemahan heleppua, mutta kyllä mä sen verran suuria kuvittelin ittestäni, jotta mä olsin eres jotaki työtä saanu tähän mennes. Mä ku olin omasta mielestäni niin hyvä työntekijä, jotta kyllä ny joku työnantaja sen hoksaas…

Nyt mä oon alakanu epäälemähän niitä saamiani kehuja. Tai ennemminki sitä, jotta onko siinä käyny niin ku kaikkien vastoonkäymistenki kans: mä suurentelen niitä ja luulen sen takia olevani parempi ku oonkaa.

On mulla kumminki täs yks valonpilikahrus näköpiiris: vajaan viikon päästä mä toivon, jotta mulla on eres jonkimmoinen aavistus siitä, tuunko mä saamahan toristuksen vai en.

Sitä ennen mä tietysti stressaan sitä, kun mun arvioontiihin ei oo vielä tähän mennes kirijootettu riviäkää ja kehityskeskusteluki on käymätä. Mutta ihimeekseni en stressaa niin palijo ku voisin. Uskon, jotta ne teköö ne arvioonnit viimmeestään sitte tiistaiaamuna ennen sitä arvioontia. Nyt niillä on perijantaina sen toisen harijoottelijan arvioontipalaveri, jottei oo ny voinu olettaakkaa, jotta ne mun omahan kerkiääs vielä keskittyä. Ja ku niitä oikeetaki töitä pitääs välillä teherä. Liisa mulle sanooki, jotta nämä kaks tutkintoa on työllistävimmät tähän asti.