Valmis

VALMIS

Hän oli
valmis luopumaan.

Hän laski taakkansa
– ja lähti.

~ Anne Saari ~

***

Tuo teksti tuli unes viimme yönä.

Ku mä heräsin siitä, mulle tuli ensimmääseksi mielehen, jotta onkahan joku kuollu. No en oo ainakaa vielä tähän mennes kuullu mitää ikäviä uutisia.

Sitte mä ajattelin, jotta en varmahan muista sitä enää aamulla. Enkä muistanukkaa. Tai en siis muistanu kirijoottaa sitä ylähä. Vasta ehtoolla sain sen paperille. Ihime kyllä, muistin sen aina vain. Tosin siihen vaikutti varmahan se, jotta teksti on niin lyhkäänen. Jopa tälläänen homespää saattaa sen muistaa hetken aikaa.

Ja ehkä seki, jotta vaikken oo pätkän vertaa uskovaanen, niin mulle tuli vahava tunne, jotta tää teksti on jotenki merkityksellinen ja se ”annettihin” mulle.

Varsinki, ku en oo vuotehen kirijoottanu värssyn värssyä.

Mainokset

Seisomatyö

Mulla oli kesäkuun puolesvälis se työterveyshoitajalla käynti. Nätisti sielä kirijattihin tavoottehia: säännöllinen syöminen ja hyvät rasvat, painon purotus, ihon säännöllinen rasvaus ja sähköpöyrän hyöryntäminen töis.

Jotaki siitä meni perille, mutta osa ei oo lähteny eres matkahan. Kuten arvata saattaa, painonpurotus ei oo liikahtanu mihinkää päin. Syöminen sen sijahan on sujunu oikeen hyvin – ja säännöllisesti. Mutta se terveyrenhoitaja ei tainnu tarkoottaa aiva sitä… Mä ehkä luotin vähä liikaa tuohon pyöräälyn voimmahan, jotta se muka purottaas painua vähä ku ittestänsä. Mulla on ny pyörän mittaris reilut 370 kilometriä työmatkoosta. Mutta eihän se mitää auta, jos ei muuta ruokaalutapojansa.

Mä oon sen suhteen vähä hankalas välikäres. Meillähän isäntä keittää ja mä oon siitä niin tyytyväänen, jottei mun tartte töitten jäläkihin alaata keittämähän, jotten oo purnannu ruaasta, vaikka se ei millää mittarilla oo tervehellistä eikä varsinkaa monipuolista. Se on vielä vähä rajallista, mitä sen kokkausrepertuaarista löytyy. Mutta jos mä alakaan siitä urputtamahan, niin se on selevää, jotta sen jäläkihin mä saan luvan keittää itte, jos ei hänen keitoksensa kerta kelepaa. Viikonloppuusin yritän keittää vähä köykääsempää tai tuora ainaki kaupasta ittelleni jotaki kevyempiäki vaihtoehtoja. 

Hyviä rasvoja oon yrittäny lisätä eres pähkinöötten muoros. Oon niitä syöny välipalaksi esim. kreikkalaasen jukurtin kans. Kalaahan meillä ei syörä, koska tuo meirän kalamies ei tykkää kalasta (ruokana). Tai ainakaa sellaasesta kalasta, joka maistuu kalalta. Pakasteseiti menöö, mutta ei lohi, josta sitä hyvää rasvaa sais. Pellavansiemeniäki ostin, mutta niitä mä en oo muistanu ottaa kovin säännöllisesti.

Ihon rasvaalemisen oon muistanu, ku oon rasvaputelit vieny pukuhuonehesehen. Sielä mä kumminki aamuun, ehtoon vaihran vaattehia, niin samalla yritän muistaa rasvaalla ittiäni. Käsivarsi on jo aika hyväs kunnos, päänahka ei niinkää. Sillekki aion tänään antaa rasvapesun.

Sen sijahan yks, mikä on sujunu tosi hyvin, on tuo sähköpöyrän hyöryntäminen. Terveyrenhoitaja sanoo, jotta tehokkahimmat aijat seisahallansa työskentelyhyn on heti aamulla ja sitte taas ruokatunnin jäläkihin, jotta saa aineenvaihrunnan liikkeelle. Niimpä mä oon ottanu tavaksi teherä aamukaffettuntihin asti töitä seisten ja sitten taas ruaan jäläkihin ehtoopäiväkaffeelle asti. Aluuksi tuntuu tosi köppääseltä yrittää seisten teherä töitä. Mikää ei tuntunu sujuvan, ei kirijoottaminen, ei näppäämistön eikä hiiren käyttö. Mutta nyt, puolentoista kuukauren harijoottelun jäläkihin mä huomaan joinaki päivinä, jotten oo välillä muistanu laskia pöytää ja niimpä mä välillä saatan työskennellä päivän mittahan enemmän seisahallani ku istuallani.

Lyhyt loma, pitkä juhannus

Niinhän siinä kävi, jotta mun loma lyheni vielä puolehen.

Nimittään poika ilimootti, jotta he tuloovat torstaiehtoolla tänne juhannuksen viettohon. Se tarkootti käytännös sitä, jotta mun loppuloma (= torstaipäivä) meni siivotes, kokates ja leipoes. Ja sitä ennen piti kaupasta hakia tietysti autolastillinen syötävää.

Juhannuksen aika taas on tuntunu pitkältä, ku on tullu vietettyä enimmäksensä aika laiskoja päiviä. Ruaanlaitto on ollu se päivän suurin askares. Tiskikones on hoitanu tiskauksen, jottei sitäkää oo tarvinnu käsipelillä teherä.

Vähä on elukootten kans tullu riehuttua ja niitten touhuulle naureskeltua. Aijoottaan oon käyny vähä puutarhas nipsimäs rikkaruohoja ja tänään oon pesny pyykkiä.

Mutta vaikka on omaa väkiä käymäs, niin jotenki sitä ei vain oikeen osaa olla niin ku kotonansa ja teherä mitä huvittaas. Kaiken aikaa on vähä sellaanen vieraskoreus ja palaveluvalamius päällä. Vaikkei tarttisi. Ei sillä eikä millää, ihanaahan se on, jotta ne vielä tahtoo tulla meirän vanhusten työ.

Mutta nyt sitte on sellaanen väsähtäny olo, niinku ei olsi lomalla ollukkaa. Huomenna kumminki takaasi töihin ja kyllähän se varmahan siitä taas, ku vain pääsöö vauhtihin. 

Ei tilattu vielä Itikan autua

Tänään jatkuu se perijantaina alakanu pähkääly tulovero-/omaverosekamelskasta. Virhe on tieros, mutta se on vielä epäselevää, kuinka se oikiasti kuuluus korijata. Mä tein joitaki korijauksia tulorekisterihin, mutta en tierä, oikaasooko se omaveroa vai menikö vain entistä hullummaksi. Jää nähtäväksi.

Meillä alootti tänään uus isännööttijäharijoottelija. Sellaanen puolituttu, mukava ihiminen. Kulijettihin vuosikauret samoos aeropikiis. 

Päivällä mulla oli se työterveyshoitajalla käynti. Ei se vielä tilannu mulle Itikan autua (= teurasautoa). Antoo armonaikaa ja maharollisuuren yrittää korijata tilanne.

Ei se muuta moittinu ku kolesteroolia, mutta antoo siihenki vähä löysää, ku sanoo, jotta kilipirauhasen vajaatoiminta saattaa nostaa kolesterooliarvoja. Ja kumminki se piti positiivisena sitä, jotta ne oli kolomen vuoren takaasihin lukemihin verrattuna laskenu, varsinki triglyseridit, jokka on kuulemma justihin niitä suonentukkijarasvoja.

Verenpaine oli sielä tietysti korkialla, vaikka se kotona on ihan ok ja vaikken kokenu jännittäväni. Se ny kumminki käski joskus sitä mittaalla.

Paino tuli luonnollisesti puheeksi. 14 kilua olis purotettavaa… Ruokavaliosta se käski karsia hiilihydraattia. Kolome annosta vain sais päiväs syörä. Hyviä rasvoja pitääs lisätä eli kalaa ja pähkinöötä ja pehemoosia rasvoja kovien sijahan. Näkyvää kovaa rasvaa me ollahan jo jonku aikaa yritetty välttää ja piilorasvoosta ainaki keksit on meillä jääny melekeen kokonansa. Pitää vissihin pitää taas hetki aikaa kirijaa syömisistänsä, jotta näköö, mihinä menöö pielehen. Sitä ku on aika kätevä ummistamahan silimänsä epämiellyttäviltä totuuksilta ja kirkkahin silimin uskotteloo ittellensä, jottei oo syöny mitää ylimääräästä.

Sain ihan jonku revintoterapeutin tekemän ruokavalio-ohojeen, millä kuulemma tippuu 12 kiloa vuores. (Sen ku näkis!) Tai voi olla, jotta tippuuski, jos pysyys tiukasti siinä eikä yhtää sortuusi mihinkää muuhun. Mutta ei terveyrenhoitaja kieltäny herkutteluakaa. Kunhan se ei oo jokapäiväästä ja muistaa sitte vastaavasti kattua vähä muuta syömistänsä.

Liikunnan se totes olevan hyvällä mallilla, meinas jotta vajaat 8 kilometriä pyöräälyä päiväs on hyvä määrä. Toki mä tunnustin, jotten mä huonoolla keliillä oo pyöräälly. Eikä sunnuntaipyörääly vastaa kunnon liikuntasuoritusta, ku pitääs saara hiki pintahan 2-3 kertaa viikos. Sitähän mä kumminki yritän välttää ainaki menomatkalla, jotten koko päivää haisisi hieltä työkaverien nenähän.

Nuo ikävän näkööset läiskät iholla ja kuivan päänahaan se arveli olevan atooppista ja antoo hoito-ohojeeksi ”aurinkua, merivettä ja säännöllistä rasvaamista”.

Sain työnantajalle viemisisksi lausunnon ”Pidän tarkastettua terveydentilansa puolesta tarkoitettuun työhön sopivana.” Sain siis mennä jatkamahan töitä ja sain muuten siihenki ohojeet, jotta ku mulla kerran on säätöpöytä, niin kannattaa hyöryntää sitä. Aamun ensimmääset tunnit ja ruokatauon jäläkihin kannattaas työskennellä seisahaltansa, niin kroppa pysyys käynnis.

Ehtoopäivätauon aikana koettihin vielä kauhian traakinen työtapaturma. Kaffetpannu oli jääny keittimen vierehen ja uus mokkamasteri oli ryösänny kaffeet pitkin pöytää ja laattialle… Onneksi mä juon teetä – enkä ollu muuten minä, joka oli laittanu kaffeet tippumahan.

Kohtuullisuuresta

Mä oon oivaltanu oppineheni jotaki. Opettajana on toiminu pitkä työttömyysjakso, aktiivimalli ja Kelan leikattu peruspäiväraha.

Viis vuotta sitte mä olin kokopäivätyös. Uraputkia ei ollu olemaskaa, mutta mä viihryyn työsnäni ja kuvittelin siitä aikanansa jääväni eläkkehelle. Palakka oli tietysti aina liika pieni. Vaikka torellisuures mä kyllä tiesin, jotta meillä oli ihan hyvä palakka. Silti rahat oli aina vähis. Mihinkä ihimeesehen ne saatihin hupenemahan?

Tuli yt:t, tuli irtisanominen ja kova yritys päästä vielä töihin. Mä kuvittelin olevani kovaki ammattilaanen ja ajattelin olevan kohtuullista pyytää uuresta työstä vähä enämmänki palakkaa ku mitä entisestä oli saanu. Työnantajat ei tainnu olla samaa mieltä, koska töitä ei löytyny.

Ensi mentihin puoli vuotta irtisanomisaijan palakalla, sitte vajaat pari vuotta ansiosironnaasella ja niillä pärijäski ihan kohtuullisesti, ku vähä supisti menojansa. Mitenkää ei vielä voinu puhua niukkuuresta.

Mutta sitte tuli purotus Kelan päivärahoolle. Silloon piti jo oikeen miettiä, mikä oikiasti on tärkiää ja mihinkä niitä rahojansa haluaa käyttää. Ja ku kuvioohin tuli viimme vuoren aluusta aktiivimalli ja sen leikkaukset, alaattihin puhua jo aharistusta aiheuttavan pienistä tuloosta.

Mä tierän, jotta moni pärijää varmasti palijo pienemmilläki tuloolla eikä saisi ruraata (= rutista), mutta mun taloustairot oli kyllä jo koetuksella tuos vaihees. Pärijättihin kumminki ku isäntä pääsi eläkkehelle ja tierettihin, jotta sen tulojen varahan uskaltaa ainaki laskia.

Sitte tuli tämä lottovoitto – työpaikka. Mä saan vähemmän palakkaa ku silloon viis vuotta sitte, mutta tämä viisvuotinen elämänkoulu on ny opettanu jotaki kohtuullisuuresta.

Mä tunnen tällä hetkellä olevani hyvinki varoosnani, vaikka varmahan mun vieläki kattotahan pienitulooseksi.

Emmä nykkää tietysti saa kaikkia mitä mä taharon, mutta mä oon huomannu, jottemmä taharokkaa enää niin palijo ku ennen. Mä nautin niistä pienistä ylellisyyksistä, mitä mä oon voinu palakallani hankkia. Niinku esimerkiksi sanomaleherestä, jota meille ei oo tullu vuosihin ku joitaki tarijouspätkiä silloon tällöön. Mä tykkään lukia lehteni paperiversiona enkä esim. puhelimesta.

Mun ei tartte enää ruokakaupas kattella kaikkia tarijoustuottehia vaan mä voin joskus hintaa miettimätä ostaa sitä, mitä teköö mieli. Ei mun mieliteot oo välttämätä suuren suuria, mutta esim. eileen ostin jukurttirahkaa enkä kattonu, olisko siitä ollu halavempi versio vaan otin sitä, mikä mun mielestäni on hyvän makuusta.

Mä oon onnellinen siitä, jotta saan taas huomenna mennä töihin tienaamahan sitä palakkaani. Ja jos mä pystyn hoitamahan työni niin, jotta saan sen koeaijan jäläkihinki vielä pitää, niin sitte mun palakka nousoo aika lailla samoohin, mitä se oli silloon viis vuotta sitte.

Musta tuntuu, jotta kaikki se aharistus, paskat fiilikset ja stressi on ollu tarpehen, jotta mä ymmärrän, kuinka hyvin mun asiat on justihin nyt. Ja mä halusin kirijoottaa sen tänne, jotta mä muistan sen vastaki enkä päästä enää ittiäni sellaaseksi, jollekka mikää ei riitä.

 

Vastareaktio

Mua ketuttaa oikeen raskahimman jäläkihin. Tänään nimittään tapahtuu sellaanen juttu, joka sai mun niskavillat pystyhyn ja ne on pörhöllänsä vieläki.

Yks meirän harkkariista on tosi pätevä työsnänsä, mutta se on tuonu mun mielestä vähä turhan kärkkähästi omaa uskoansa esille työmaalla.

Silloon, ku mä jännitin näyttöjä, niin hän lupas muistaa mua rukoukses. En kiittäny. Enkä koe menneheni näytööstä läpi hänen rukouksiensa avulla vaan ihan omilla ansioollani.

Joskus se kertoo,  kuinka hänen miehensä on pelastunu hukkumasta ku ”joku nosti häntä niskasta kohti pintaa” ja mies on kuulemma monesti toristanu (= todistanut) uskoansa tuota tapausta kertomalla.

Eileen puhuttihin sairauksista ja hän sanoo iskiaksesta kärsivälle työkaverille, jotta yks auttaa aina: rukouksen voimma. Ja kuinka joku hänen tuttavansa on parantunu MS-taurista rukouksen avulla. Oli vähällä, jotten sanonu (halaveksivalla äänensävyllä), jottei sillä sitte mitää MS-tautia ollukkaa. Siitä ei parannuta. Ei eres rukouksen voimmalla. Sen verran mäki siitä taurista tierän ja nykyään tierän vähä enämmänki, ku oon lukenu Päivä kerrallaan -blogia.

Tänään olimma viimmeesinä lähärös työmaalta ja istuumma kumpiki jo autoosnamma, ku se yhtäkkiä ponkaasi omasta autostansa mun auton vierehen ja pyysi ruuvaamahan klasin alaha. Sitte se sanoo, jotta hänen on jo aikaasemminki pitäny kysyä, jotta oonko mä ajatellu hengellisiä asioota. Sanoon, jotta oon – vaikka en ollukkaa ihan varma, oonko. Ei kauhiasti kiinnosta.

Jatkokysymys oli, jotta uskonko mä Jeesuksehen ja Jumalahan. Mulla poksuu korvis jo siinä vaihees ja totesin, jotta jospa jätettääs nämä asiat keskustelujen ulukopuolelle. Jos mä tartten sen sortin ohojausta, niin mä osaan sitä itte kattella.

Onneksi se perääntyy siinä vaihees, mutta en tierä, kuinka hyytäviksi välit menöö tämän jäläkihin. Istumma samas kämpäs nokitusten, joten en voi välttyä jokapäivääseltä kanssakäymiseltä. Tulispa eres se pöytien välihin tilattu sermi pian!

Jokahinen uskokohon mihinkä tahtoo ja tulukohon uskollansa autuahaksi, mutta työmaa ei oo oikia paikka teherä käännytystyötä. Jonsei sitte satu olemahan pappina seurakunnas. Enkä mä sieläkää kyllä hyväksy sellaasta päällekäyvää käännytystyötä. Mä luotan enemmän läsnäolohon ja siihen, jotta ihimiset voi itte valita, tahtooko ne keskustella uskonasioosta.

Itte asias mä en oo eres varma, onko tämä jotaki lahkolaasia. Emmä nimittäin muista ikänä kuulleheni kirkkouskovaasten kertonehen toristamisista.

Mulle kaikenlaanen tyrkyttäminen on ku punaanen vaate härijälle. Se saa välittömän vastareaktion aikahan enkä torellakaa oo kykeneväänen vastahantottamahan mitää siinä mielentilas. Ihan sama, tullahanko mulle tyrkyttämähän uskontoa, politiikkaa tai jotaki muuta aatetta tai ismiä. Menöö välittömästi jarrut päälle ja sen verran junttura oon, jotta ku oon puollustuskannalle asettunu, niin mun mielipirettä on melekoosen maharotoon saara muutettua.

Vähä lisää opiskelua

Kaikilla muilla on töis ollu kiiruhia alv:n kans paitti mulla. Mulla on vain kaks kirijanpitua ja toinen niistä on alvitoon ja toisen kirijanpiron tein tammikuun osalta jo näyttöhön. Nyt toki sielä olis jo helemikuun tosittehet, mutta oon vähä säästelly niitä, ku oon ajatellu, jotta jos kurssikaveri tarttoo sen näyttöänsä varte, niin en mee sitä tekemähän.

Sen alvittoman kirijanpiron tarkastusta on tehty pomon kans pätkittään aina ku se on keriinny. Nyt oli pakko teherä se loppuhun, koska sen tilinpäätös piti saara valamihiksi ens viikon kokouksehen. Pomo lupas viikonlopun aikana sen teherä.

Ihan hyvin olin kuulemma hoksannu kirijaukset. Toki sielä oli pientä ”hienosäätöä” ku sielä oli joitaki aika monimutkaasia juttuja, joita en voinukkaa tietää ku ei kukaa ollu kertonu. Tai puuttuu sopiva tili, jollekka kirijata ja olin sitte kirijannu johonki lähinnä sopivahan. Jouruttihin niille avaamahan uusia tiliä. Ehkä tämän vuoren mittahan toiminnat ja tilitapahtumat tuloo tutummiksi.

Mä istuun torstaina myös tunnin verran ”koulunpenkillä”, ku oli webinaari 1.4. voimmahan tulevasta vuosilomalain muutoksesta. Työkaverin oli puhet kattua se kans, mutta ei se keriinny. Onneksi nuo webinaarit tuloo tallentehina sitte johonaki vaihees, niin niitä voi kattua myöhemminki.

Lisäksi mä löysin kaks muuta palakanlaskentahan liittyvää webinaaria, jokka mua kiinnosti. Kysyyn pomolta, saanko ilimoottautua niihin. Sain luvan. Nää kaikki kouluutukset on ohojelmistotaloon ilimaasia kouluutuksia ja koen, jotta tarvitten vielä opastusta etenki tuon ohojelman käytös. Mä seleviän sillä näistä ihan tavallisista palakanlaskennoosta, mutta siinä on varmahan palijo ominaasuuksia, joita en osaa vielä ollenkaa hyöryntää ku ei oikeen kukaa muukaa sitä hallitte.

Pomo tietää kyllä kirijanpitopuolen, mutta palakkoja sekää ei oo palijo laskenu. Eikä työkaverikaa oo tuolla ohojelmalla laskenu kovin palijo. Se pyysiki mua tekemähän ohojeet ihan vaihe vaiheelta, mitä palakanlaskennas pitää teherä.

Perijantaina meni tuon tilinpäätöksen valamistelus vähä ylitöiksi. Harmitti, ku tiesin, jotta kotona on vierahat jo orottamas. Isännän siskoo miehinensä oli tullu kyläälemähän ja mä pelekäsin, jotta ne kerkiää lähtiä ennen ku mä pääsen töistä kotia. Toivat mulle ihanan eustomakimpun valamistujaasonnitteluuna. Oli mukava nähärä pitkästä aikaa. On nuo kyläälyt jääny kyllä luvattoman vähälle, ku on vain keskittyny kouluhun ja töihin eikä sen jäläkihin oo enää jaksanu mitää. Pyhänaijat tahtoo mennä kauppareissuulla ja pyykinpesus.

Eileen mä lähärin tuhulaamahan stipendirahojani. Menin veliipoijan liikkeehin tarkootuksenani ostaa maharollisimman suuri ja laarukas färisarija, mutta kävi niin, jotta ei ollukkaa ku Brevilliersin Cretacolor 36 färin setti. Otin sitte sen. Sain vissihin omakustannushintahan ku ei se maksanu mulle ku 25 eurua.

Valamistujaaslahajaksi sain kolome färityskirijaa ja nipun färitettäviä postikorttia. Velii sanoo, jotta färityspuumi on ohi eikä ne enää mee kaupan. Päätti sitte antaa mulle, jotta pääsöö erohon eres osasta. 😀 Mulle kyllä kelepas. En oo ikänä ollukkaa mikää trendsetteri enkä ensimmääsenä muodin aallonharijalla. Ennemminki vähä jäläkijättöösesti jos sittekkää. Färittämisestä oon kumminki aina vain innoosnani ja nyt ajattelin, jotta kokeellahan kunnon färiillä. Ei voi ainakaa syyttää sitte niitä, jos ei onnistu.

Mutta ei nuokaa vielä mulle piisannu, ku tilasin vielä varmemmaksi vakuureksi Verkkokaupasta 120 kynän setin Faber-Castellin Polychromos-kyniä. Sitte piisaa sävyjä. Ei pitääsi siitä jäärä kiinni, jottei löyry justihin haluamaani färiä. On kyniä mun koko loppuelämäksi ja jää vielä muksuullekki perinnöksi. 😀 Enkä kyllä tierä, mihinkä ne färit levitän ku alakaan färittelöhön. Tuo mun kirijootuslipastoni jää auttamata liika pieneksi sellaasellle kynämäärälle ku siinä on ollu aharasta jo nykki.

Tänään, ku maksoon laskuja, totesin, jotta Työllisyysrahastonki stipendi oli jo maksettu, vaikka se ilimootettihin maksettavaksi vasta ens viikolla. No ei mua haittaa yhtää. Ku tämän jäläkihin loppuu nämä ylimäärääset ja yllätystulot ja jatkos pitää pärijätä palakallansa. Mutta jos emmä ny aiva maharottomasti alakaa törsäämähän, niin enkähän mä pärijää ku oon pärijänny Kelan päivärahoollaki.

Poikaki oli onneksi saanu Kelalta myönteesen päätöksen ku se oli ensi saanu toristuksen YEL:in irtisanomisesta. Paitti jotta Kela vaatii sitä tekemähän vielä uuren hakemuksen omavastuuaijan jäläkeeseltä osalta. Melekoosta pompotusta, sanon minä. Mutta jospa se ny alakaas vähitellen saamahan eres jonku lantin siltä suunnalta.

Näköjään se on meirän huushollis, jotta aina on jollaki joku mures. Ei oo ikänä kaikilla asiat hyvin yhtä aikaa. Useemmin on ollu niin päin, jotta kaikilla on ollu huonosti yhtä aikaa. Syystä tai toisesta. Mutta jospa se tästä vähitellen tasoottuus. Ainaki mä kovasti haluan ny uskoa tulevaasuutehen.

Ens kuun loppupuolella meirät on kuttuttu miniänaluun valamistujaasihin. Ihanaa, jotta on jotaki mukavaa orotettavis!