Kehityskeskustelu

Meillä on tällä viikolla kehityskeskustelut. Meitä on viis palakollista. Joka työpäivälle pomo on varannu Krouvin kapinetin ja puolitoista tuntia aikaa.

Tänään oli mun vuoro. Menin hyvin avoomella ja rennolla fiiliksellä. Ja oikias olin: pomo oli sitä mieltä, jotta ne jäykät kehityskeskustelumallit ei oo meirän porukkaa varte.

Alootettihin ensi syömällä ja ku oli einehet tuulensuojas, niin käytihin läpi työs jaksamista, toiveeta, tarpeeta, eherootuksia, työnkuvaa, tulevaa loppuvuotta jne. Juttu rönsyyli välillä sinne tänne, mutta varmahan tuli tärkeemmät asiat puitua. Ja ku meillä on sellaanen työmaa, jottei näitä asioota tartte pantata sinne seuraavahan kehityskeskusteluhun asti, vaan ne voi esittää silloon ku ne on aijankohtaasia tai tuloo mielehen.

Sitä paitti pomo oli päättäny, jotta meillä on vastaavat keskustelut nelijännesvuosittaan. Työnkuva on sellaanen, jotta eri aikahan vuoresta on erilaaset kiiruhut ja murehet. Niitä on hyvä käyrä läpi pienemmis pätkis. Kuullosti ihan fiksulta.

Mun työni on ehkä kaikkista tasapaksuunta: palakkoja maksetahan ympäri vuoren eikä tulorekisterin tulon jäläkihin oo enää tarvinnu pitää mitää suuria ilimootussulukeesia tammikuus.

Esitin toivehen saara kouluutusta toisen ohojelman lomapalakkaominaasuuksista. Sitä on rakennettu sinne ku Iisakin kirkkua, enkä mä tierä, mihinä järijestykses ja kuinka se otetahan käyttöhön. Ja pystyykö sitä eres hyöryntämähän kaikkien asiakkahien kohoralla, ku niillä on niin monenmoisia lomapalakkoja. Pomo lupas kysellä ohojelmistotaloolta. Muisteli, jotta hänellä on sielä käyttämätööntä kouluutusaikaa, mikä kuuluu tuohon ohojelmapakettihin. Sen vois hyöryntää palakanlaskentahan.

Puhuttihin siitä, kuinka meillä on hyvä, huumorintäyteenen työilimapiiri ja jokahinen saa olla oma ittensä. Sain pomolta palautetta, jotta oon kuulemma hyvä työntekijä. Ittenäänen, oma-alootteehen ja asiakkahakki on tykänny.

Harmi vain, jotten itte havaannu antaa pomolle henkilökohtaasta palautetta. Paitti sen, jotta meillä tohtii pomollekki vitsaalla. En ollu hoksannu palautetta miettiä etukätehen. Vaikka oommä monehen kertahan jo muistanu sanua siitä, kuinka hyvin mun on otettu vastahan ja perehrytettihin kaikes rauhas. Ja vastuuta sain jo hyvin varahaases vaihees. Sitä oon ihimetelly monta kertaa, jotta kuinka ne uskalsi luottaa muhun niin täysin? Kielteestä palautettahan mullei olsi ollukkaa.

Senki mä muistin sanua, jotta oon tykänny, jotta mulla on riittävästi aikaa teherä ne omat työni niin hyvin ja sillä huolellisuurella ku mä haluanki ne teherä. Ei kelloteta eikä tartte teherä liukuhihinalla, vaan mä voin rauhas tarkastaa omat työni ennen ku pistän ne etehenpäin. Toki joskus on sellaasia viikkoja, jotta melekeen kaikkien palakat osuu samahan aikahan. Sitte vain teherähän. Työt ei tuu valamihiksi muuten ku tekemällä.

Ja vähä vähältä mä saan uusiaki tehtäviä. Nyt on taas yks uus kirijanpito, joka mun on puhet teherä ens viikon mittahan, ku pomo on lomalla. Se saa sitte lomalta tultuansa tarkastaa sen ja teherä tilinpäätöksen. Siihenki mulla on ollu aikaa perehtyä. Tein tänään ”kuivaharijoottelua” ja kävin viimme vuoren kirijanpiron läpi, jotta pääsin jyvälle, mitä sielä tapahtuu ja kuinka mikäki kirijatahan. Tykkään! Se on aina vaihtelua palakanlaskentahan. Eikä pääse ihan kokonansa tuo kirijanpitopuolikaa näivettymähän.

Tuloksia

No niin. Sielä ne verikokehien tulokset oli Omakannas. Nää ei kertoosi mulle mitää, jonsei sielä olsi nuota viitearvoja.

Kaikki muut oli viitearvoos paitti kolesteroolit. Kokonaaskolesterooli oli 5,4 (viitearvo 0,0 – 5,0), ”paha kolesterooli” oli 3,7 (viitearvo alle 3) ja triglyseriinit 1,94 (viitearvo 0,00 – 1,70).

”Hyvä kolesterooli” oli justihin ja justihin viitearvoos 1,29 (viitearvo yli 1,20). Sitte mä laskin kokonaaskolesteroolin suhtehen ”hyvähän kolesteroolihin”. Se oli 4,18 ja se pitääs olla alle 3,50 tai mieluummin alle 3,00.

En siis saa syyttää kilipirauhasta tästä vetämättömästä olostani. Harmi! Sitte ei jää ku yks maharollisuus: syy löytyy peilistä kattomalla.

Vissihin täytyy ny vihiroonki ottaa ittiänsä niskasta kii ja lakata ettimästä vikaa aina jostaki muolta. Ruokaalu- ja liikuntatottumusten täytyy muuttua jos ei muuten, niin terveyren takia.

Tänään en kumminkaa vielä oo muuttanu mitää, vaan oon kulukenu autolla ja syöny ku porsas. Olin nimittään Raijan työnä sellaasella viiren ja puolen tunnin pikavisiitillä… Ku lähties näytti siltä, jotta tuloo vettä niskahan hetkellä millä hyvänsä, niin menin autolla.

Ennen lähtyä tankkasin ”tervehellistä” vois paistettua kaalia ja jauhelihaa. Ja Raijan työnä maistelin tietysti kaikkia seittemää sorttia, mitä pöyrästä löytyy. Korijaan: suklaakeksiä ja kettukarkkia en maistanu. 😀

Mutta huomenna ku pitää käyrä kaupas hakemas ruokavärkkiä, niin lupaan kattella niitä tervehellisempiä vaihtoehtoja. Isäntä saa luvan syörä sitä, mitä sille tarijotahan tai mennä muolle syömähän, jonsei kelepaa. Kaksia ruokia en meinaa ruveta keittämähän. Sitä paitti senki kolesteroolit oli ollu koholla viimme mittaukses ja ens kuus sen pitääs mennä kontrollihin.

Veltostuttaa

Oon tällä hetkellä hirviän tyytymätöön itteheni. Ja siihen, kuinka laiskaksi (tavallistaki laiskemmaksi) mä oon heittääntyny. On vain ollu jotenki niin totaalisen vetämätöön ja huvittamatoon olo.

Ja ku olin lukenu tuon Sekundakroppa-kirijan, niin tulipahan mieleheni tarkastaa, jotta koska oon viimmeeksi käyny kilipirauhaskokees. Hmm… kaks vuotta sitte.

Soitin teekoohin ja sain lähettehen ja aijan heti täksi päiväksi. Kattoovat kuulemma samalla kolesteroolin (koska se oli viimmeeksi koholla ja koska kilipirauhasen vajaatoiminta voi nostaa sitä) ja vissihin muutenki otettihin jonkimmoinen pieni verenkuva. Maanantaina vasta saa tulokset, ku kilipirauhasarvoos menöö jonku aikaa.

Huomenna meillä on puolestansa molemmilla näöntarkastus. Mulla on erellisestä tarkastuksesta yli kolome vuotta aikaa ja alakaa olla vaikeuksia niin töis ku kotonaki nähärä näytölle. Joo, mä tierän, jotta työnantaja vois kustantaa näyttöpäätelasit, mutta oon ollu vasta niin vähä aikaa taloos, jotten kehtaa sellaasia pyytää ku ei kerta sellaanenkaa, joka on ollu jo kohta 10 vuotta.

No, kattotahan ny ensi, onko oikiasti mitää muutoksia vai kuvittelenko mä vain. Ja mitä ne sanoo tuosta mun punaasesta silimästäni. Se on ny ollu punaanen yhtäsoittua vissihin ainaki kolome viikkua. Tosin tänään se näyttää vähä vaaliemmalta, jotta jospa se kerkiää häipyä ennen optikolle menua. 😀 Se olis sangen tyypillistä.

Otin mä sen verran ittiäni niskasta kii, jotta kävääsin tuola lapras polokupyörällä. Siitä tuloo sellaanen kymmenisen kilometriä. Niin, ja eileen käytihin isännän eherootuksesta kaffittelemas. Sinnekki mentihin polokupyörillä. Mutta ku sielä syötihin porkkanaleivokset, niin se reissu meni plussan puolelle…

Muuten mä oon lähinnä istunu virkkaamas ja vaharannu televisiosta kaikkia typerää. Ihan pakolliset hommat on tullu hoirettua. Lopun aikaa mä oon vain lorvehtinu niin jotta on oikeen huono omatunto. Ei vain saa tartuttua oikeen mihinkää.

Työleiri ja kompromissiretut

Oulun reissun jäläkihin on tuntunu ku olis joutunu työleirille. Ensi pyykinpesua, sitte kaks päivää marijapuskis könyämistä niin jotta käsivarret on kraapooksilla ku olsin villikissin kans tapellu. Meillä ei oo ku yks punaanen viinimarijapuska, kaks karviaaspuskaa ja kaks mustaa viinimarijaa. Nuon niinku virallisesti. Linnut sen sijahan on päättäny, jotta kyllä niitä puskia saa olla enämmänki. Takapihalla on vielä kolome puskaa mustaa viinimarijaa. Isäntä onneksi noukkii eres ne.

Eilinen päivä meni pakastinta sulattaes, siivoolles ja mehua keitelles. Tosin tuon keittopuolen hoiti pääsääntöösesti isäntä. Kaks sangoollista tuli mehua. Niitä sitte ehtoolla lippasin pakasterasioohin ja taas on pakastin täynnä. Nyt ei mahtuusi eres Rymyn tuorelihapullat sinne.

Niska kärvähti tuola marijapuskis könytes. Onneksi ei kovin pahasti. Se on kipiä ihan vain niistä huonoosta työasennoosta, mihinkä tuola puskis pitää taipua. Johonaki kohtaa ihimettelin, jotta paita tuntuu niin märijältä käsivartehen. Lähemmäs tutkiskelus löysin liiskaantunehen punaasen viinimarijan kainalostani. 🤣 Oli vissihin johonaki vaihees jääny joku oksa puristuksihin käsivarren ja kropan välihin.

Ku eileen alakoo aharistaa ja tuntua siltä, jottei tunnu enää lomalta, niin päätin, jotta korona eli ei, niin tänään mä haluan vaateostoksille. Ja niinhän me lähärettihin.

Ensi tosin piti ajaa Rustahan hakemahan flikalle nahkaessu. Oulus ku ei kuulemma Rustaa oo. Sieltä mentihin Tokmannille. Ei mitää. Sittarille. Ei mitää. Haloselle mennes alakoo jo olla hienoosta epätoivua ilimas ja asenne oli muuttunu niin, jotta jotaki on ny pakko jo löytyä. Ostin lopuuksi viis paitaa. Kolome oli 30-50%:n alennukses ja kaks normaalihintaasta.

Isäntä olis sen jäläkihin halunnu jo syömähän, mutta mä tiesin vanhastansa, jotta ruaan jäläkihin ei enää kierretä vaatekauppoja. Se huvitus loppuu täytehen vattahan. Sen takia ”pyysin lupaa” saara käyrä vielä Maijas – ei mitää. Yksiä housuja sovitin, mutta vein takaasi. Ja jos vielä Momentis… Sieltä löytyy kaharet housut.

Sen totesin, jotta minen osaa hahamottaa ittiäni nykyysen kokoosena. Aluuksi valittin sovitettavaksi aiva liika pieniä vaattehia. Sitte totesin, jotta ei niihin kokonumeroohinkaa voi luottaa. Nuos viires ostamasnani pairas kokonumerot vaihteloo S-XXL ja numerokokooset oli 46. Housuus käytihin niin, jotta alootin sovittamisen koosta 44, niin ne melekeen putos jaloosta. Lopuuksi sopivat oli kokua 40.

Kaikki ostamani vaattehet oli kompromissirettuja ehkä farkkuja lukuhun ottamata. Ykskää ei ollu sellaanen, jotta olsin ollu innoosnani, jotta ny löysin justihin sellaasen, mitä ettiin. Kaikis oli jotaki ”vikaa”: färi, koko, malli… Tai no. Oikiastansahan se vika on siinä, jotta mä oon möhähtäny niin, jottei mikää vaate näytä miltää mun ylläni. Ei oo olemaskaa sellaasta vaatetta, joka hämääs tuon outokummun. (Siihen olis tietysti olemas yks konsti, mutta ku en millää viitti.)

No, niillä ny mennähän, ku ei oo valinnan varaa. Vanhoja rettuja oon joutunu heittämähän palijo pois viimme aikoona. Alakoo olla jo niin loppuhun käytettyjä, jottei enää kehtaa pistää ihimisten ilimoolle.

Lopuuksi se isäntäki pääsi syömähän – Piikkihin tietysti. (Kyllä mäki söin.) Sitte vielä viimmeenen rasti ruokakauppahan. Hyvä mennä maha täynnä, niin ei tullu mitää heräteostoksia. Eikä muutenkaa ollu taas tarvetta ku vähä leipää ja maitua ja jotaki leivän päälle. Siinä muuten varmahan yks syy mun lihoomiselleni. Mä syön aika palijo leipää.

Ai niin: rettu = vaate.

Cecelia Ahern: Loppusanat

Tää on jatko-osa P.S. Rakastan sinua -kirijalle (jota en oo koskaa lukenu enkä oo nähäny elokuvaakaa). Silti tämän pystyy hyvin lukemahan ittenääsenä teoksena.

Hollyn mies Gerry on kuollu seittemän vuotta aikaasemmin. Gerry oli jättäny Hollylle kymmenen kirijettä, jokka Holly sai kerran kuukaures Gerryn kuoleman jäläkeesinä kuukausina.

Hollyn siskoo saa houkuteltua hänet haastateltavaksi ja kertomahan tarinansa. Yleesön joukos ollu Angela Cranberry yrittää houkutella Hollya puhumahan jatkoski ihimisille kokemuksistansa tai kirijoottamahan niistä, mutta Holly ei halua. Hän välttelöö Angelaa, joka on perustanu P.S. Rakastan sinua -kerhon ja haluaas Hollyn mukahan.

Kun Holly päättää lopuulta sanua suorat sanat Angelalle tämän aharistelusta, hän saa kuulla Angelan kuollehen.

Asia jää vaivaamahan Hollya ja pian hän huomaa olevansa vääjäämättä P.S. Rakastan sinua -kerhos ohojaamas kuolemahansa valamistuvia ihimisiä, jokka haluaa Gerryn ja Hollyn tarinan innoottamana kirijoottaa kirijeetä tai jättää jollaki muulla lailla jäähyvääsiä rakkahimmillensa.

Tää oli kyllä ihan kauhia kirija. Se vei multa yöunekki. Kun sain sen lujettua loppuhun, niin heräsin seuraavana yönä aamuyöllä ja päätin ittekki kirijoottaa mukuloolle vastaavat haurantakaaset kirijehet.

Sitte mä mietiin, jotta se on kyllä vähä epäreilua. Ne on silloon vain mun mustavalakoonen näkemykseni eikä muksut voi enää oikaasta mua tai väittää vastahan. Tai kysyä, mistä mä oon ylipäätänsä saanu niin pöhköjä ajatuksia.

Seuraavaksi mä päätin, jotta alootanki uuren perintehen: joulukirijehen. Kirijoottaasin nyt ensimmääsehen kirijeehin kaikkia maharollista niiren lapsuuresta ihan tähän päivähän asti. Ja tulevina jouluuna kirijoottaasin aina kulunehen vuoren aikana syntynehiä ajatuksia. (Jos siis ylipäätänsä enää muistaasin, jotta oon päättäny aloottaa sellaasen perintehen.) Silloon ne vois ainaki vielä kysellä ja keskustella, jos kirijeet herättääs ajatuksia.

Siinä valavoesnani kirijootin jo mielesnäni pitkät pätkät. Sitte johonaki kohtaa ajattelin, jotta ompa typerä irea. Aamuhun mennes olin jo hylijänny koko ajatuksen.

Mutta unet tuo kirija siltä yöltä vei. Kai se oli sitte hyvä kirija, ku aiheutti melekoosen mielen- ja tunnemyllerryksen.

Viesti alitajunnasta?

Näin viimme yönä palijo unia, mutta yks jäi erityysesti mielehen.

Olin jonkillaasilla kutsuulla naapurin vinttikämpäs. Entinen työkaveri nousi seisomahan siihen keskilaattialle ja laittoo nyrkit lonkillensa. Mä pistin merkille, jotta ompa se muuttunu. Hoikistunu ja muuttunu tiimalasin muotooseksi.

Mä kysyyn ihan ihimeesnäni, jotta ”Kuinka palijo sä oot oikeen laihtunu?” Se vastas, jotta parikymmentä kilua. Mä totesin, jotta sen verran munki pitääs saara pois. Pirkko kattoo mua vähä säälivästi ja tuumas, jotta ”Voi, voi, ku se vaatii vähä viittimistä.”

No niinhän se vaatii – ja sitä viittimistä multa justihinki puuttuu. Oon kumminki meleko varma, jotta johonaki alitajunnas tuo asia jäytää ja ny se lähetti mulle viestiä, jotta pitääskö kumminki ruveta eres harkittemahan…

1 + 1 + 3 + 3

Sellaanen se olis ny tahti seuraavat viikot. Viikko töitä, viikko lomaa, kolome viikkua töitä, kolome viikkua lomaa. Ja sitte ollahanki jo elokuun lopus.

Mun täytyy tunnustaa, jotta niin palijo ku työstäni tykkäänki, niin kyllä mä kaipaan jo lomaa. Nyt on ollu ihan älyttömiä viikkoja. Eikä yksin mulla vaan pomoki totes, jotta yleensä heinäkuu on ollu hilijaanen, mutta nyt puhelimet soi, ihimisiä rippaa ovesta ja aika kuluu kaikkehen muuhun ku siihen, mitä oli suunnitellu tekevänsä.

Ihan hilijattaan ajattelin, jotta tykkään työstäni, koska saan siinä jatkuvasti haastaa ittiäni, mutta kyllä nyt on viimme aikoona tullu niin palijo uusia ja vaikeetaki haasteeta etehen, jotta on pitäny venyä kyllä aika lailla osaamisensa äärirajoolle ja välillä tuntuu, jotta ei se osaaminen piisaakkaa. Ja ainaki saa pelijätä, jotta teköö virheetä.

Se on syöny kyllä enerkiat niin täysin, jotta ehtoosin oon ollu aiva naatti. Tänä ehtoona annoon periksi ja otin soffalla puolen tunnin tirsat.

Loma!

Tai siis ei ny ihan vielä. Tänäänhän oli vapaapäivä. Joka meni kyllä kaikemmoisten askarehien paris, ku poijan porukka on huomenna tulos tänne. Viipyyvät sitte vissihin ainaki ens viikon loppuhun asti.

Oon vähä siivoollu, imuroonu ja pyhkiny pölyjä. Mä en palijoosin imuroonu laattioota, otin tällä kertaa kohtehen vähä ylempää, nimittään lampunvarijostimista. Auringonpaistehes näki, kuinka kankahiset varijostimet oli keränny pölyä. Kummasti ne valakeni ku imuroottin enimmät pois. 😀 Meillä on ollu olohuonehes samat lamput yli kolomekymmentä vuotta enkä oo vieläkää kyllästyny niihin. Pitääs vain ehkä saara niihin uuret, oikiasti puhtahat koovat (= varjostimet), mutta en tierä, saisko nuohin sopivia mistää.

Ruokakaupas piti käyrä tietysti hakemas taas valtaasat määrät tavaraa. Vaikka väki lisääntyy vain puolella, niin tuntuu, jotta ruokaa pitää ostaa ainaki nelijä kertaa enämmän ku tavallisesti.

Ehtoopäivällä tein suklaapiirakan ennen testaamattomalla reseptillä, jotta nähtäväksi jää, mitä siitä tuli. Kuorrutus ei oo vielä jähämettyny, niin ei oo päästy maistamahan. Sitä paitti yks kohta siitä piirakasta jäi montolle (= kuopalle), niin jotta kuorrutus valuu sinne. 😂 Onneksi se oli sen verran hirasliikkeestä, jotta ehkä se ei aiva kaikki valunu sinne monttohon, ku laitoon koko kropsun jääkaappihin jähämettymähän.

Seuraavaksi tein Kari Aihisen ohojetta mukaallen Pellinkilääsen makaroonilooran tekeentymähän. Se paistetahan vasta huomenna.

Ajatuksis oli, jotta olsin keriinny pesemähän eres osan klasiista tai siivuamahan vähä lisää tai käyrä puutarhas nyppimäs jotaki, mutta kello oli lopuuksi yli viis ku sain kaikki tehtyä, niin jotta jäi tälläki kertaa ajatuksen tasolle. En jaksanu (lue: viittiny) enää jatkaa.

Mutta se loma! Nyt ollahan vihiroonki päästy sopimahan lomista työkaverin kans. Se on ollu kohta kymmenen vuotta taloos, niin ajattelin antaa sen ensi valita lomansa aijat ja mä katton sitte, mihinkä mä saan oman lomani. Sen toivomus oli, jottei mun loman aikana olsi kovin hankalia palakanlaskentoja. Lisäksi mä tajusin, jotten mä kehtaa olla pomon kans yhtä aikaa lomalla, ku tämä samaanen työkaveri tuuraa pomoaki. Niimpä mä pääryyn siihen, jotta pirän lomaa juhannusviikolla ja loput elokuulla.

Tuntuu kyllä jo toisinansa, jotta olsin oikiasti loman tarpehes. Pian on menny kaks vuotta iliman lomaa. Vähä on tullu sellaasta väsymystä, joka ei taharo oikeen mennä ohi lepäämälläkää. Tänäänki meinasin nukahtaa ruaan jäläkihin aiva väkisin istahalleni, ku meinasin lukia hetken ruokaa sulatellesnani. Väsynehenä teköö heleposti virheetä. Niitten peleko aiheuttaa huonua ja pätkittäästä nukkumista, painajaasia ja stressiä. Kaikki tuo syö työn ilua. Sitä minen halua, koska mä kuitenki tykkään työstäni tosi palijo. Mutta enkähän mä ny jaksa, ku tierän, koska se loma oikiasti on. Eihän siihen ensimmääsehen pätkähän oo enää ku kolome viikkua!

Emmä oo ansaannu!

Mun pistää sitte niin vihakseni! Enkä voi syyttää ketää muuta ku ittiäni.

Olin joulukuus teheny virheen, joka huomattihin vasta maalliskuus, ku verottajalta tuli selevityspyyntö. Tein selevitykset ja kuvittelin, jotta se sillä oikee. No eihän se ny niin yksinkertaasta tietystikkää ollu.

Se virhe näkyy ny kirijanpiros ja siinä, jottei OmaVerotiliä saa täsmättyä kirijanpitohon. Meni eilinen aamupäivä sitä pomon kans selevitelles eikä lopuuksi auttanu ku soittaa verohallintohon ja kysyä sieltä apuja. OmaVero-sivut on niin sekavat, jottei niistä taharo saara mitää selevää tavallisestikkaa, saati jos sielä on virhe. No, mä sain sieltä neuvon, kuinka mä poistan virheellisen tieron.

En havaannu kysyä, kuinka kauan menöö, ennen ku korijattu tieto päivittyy sinne sivulle. Tulorekisterin tierot päivittyy noin viikos, toivottavasti tämäki tieto. Sitä orotelles ei auta ku manata omaa huolimattomuuttansa.

Mä en ollu ainut, jolla oli huono päivä eileen. Kaks muutaki työkaveria takkus omien juttujensa kans ja kumpiki tartti pomon apua niihin. Oltihin oikeen teho tuhotriio eileen…

Ja kaikkista pahimmalta tuntuu, ku ehtoopäivällä pomo kertoo antavansa meille tällä kuulla poonuksen. Olis teheny mieli kaivaa ittellensä ainaki kaks metriä syvä potero ja mennä sinne häpeemähän. En torellakaa tuntenu ansaanneheni mitää poonuksia! Ja Tiina sanoo ihan samaa.

Tuntuu aiva käsittämättömältä, jotta tällääsenä aikana ku joka puolelta vain kuuluu lomautus- ja irtisanomisuutisia, me saarahan ekstraa. Meillä on kyllä ihan käsittämättömän kärsivällinen ja ihana työnantaja! En usko, jotta oon ansaannu sitäkää. 

Riisutahan turha koreelu

Anoppi aina sanoo, jotta ihimistä riisutahan loppua kohti. Se ajatus tuli mieleheni, ku tajusin, jotta aika monta asiaa on itteltäki jo riisuttu pois. Nyt täs koronapyöritykses ne on oikiasti yks kärpääsenpaska, mutta ennen ne kaikki oli mulle tärkeetä juttuja.

Ensimmäänen kolaus tuli jo vajaat kuus vuotta sitte, ku putosin työmaalla rappusia ja loukkasin jalakani. Meillä oli just yt-neuvottelut alakamas enkä halunnu mennä hakemahan saikkua, jotten joutuusi sen takia silimätikuksi. Se oli väärä stratekia, ku irtisanomislappo tuli joka tapaukses. Menin lääkärihin vasta irtisanomisen jäläkihin. Ja silloon lääkäri sanoo, jotta se on ny myöhäästä. Nilikasta oli joku jänne venähtäny. Se olis kuulemma pitäny situa heti sen loukkaantumisen jäläkihin. En saanu sitä työtapaturmaksikaa, ku en ilimottanu työnantajalle klosasteluustani heti silloon ku se tapahtuu. No, se jalakahan oli paisuksis kauan aikaa ja sitte siihen kehittyy myöhemmin se plantaarifaskiitti eli jännekalavon rappeuma. Mä en oo sen jäläkihin palijo pitäny muuta ku mummokenkiä. Ja niin ku mä rakastin siroja ja näyttäviä korkkokenkiä…

Pari vuotta sitte meni päänahka rikki hiustenfärijäyksen ja permanentin yhteyres. Hiuksekki alakoo lähtiä. Oli pakko luopua kokopään färijäyksestä eikä permanenttia tartte enää ikänä ottaa. Hiukset on vähitellen kasvanu takaasi, mutta ne on sellaasta hentoosta vauvantukkaa, joka katkeeloo heleposti. Ja oma färi muistuttaa lähinnä savehen sotketun olijen färiä, niin jotta se näyttää aina likaaselta. Eikä vain näytä, vaan on. Vaikka päänahka on parantunu, se jäi sillä lailla herkäksi, jotta se reakoottoo heti, jos mä laitan sinne jotaki tököttiä. Niimpä en voi käyttää mitää tyvikohotuksia tai muotovaahtoja ja niin vauvantukka painuu päätä myöten ja on heti rasvaanen. Pakko pestä joka päivä.

Reilu vuosi sitte mä pääsin töihin, mikä on tietysti erelleenki aiva huippumahtava asia. Mutta! En voi käyttää enää tanttuja (= mekkoja) enkä hamehia. Miksikö en? No siksi, ku meillä on satulatuolit eikä sen käyttö hamehen kans onnistuusi. Tai ainaki se saattaas olla vähä roisin näkööstä. 😀 Mutta ei se haittaa. Vilukissi tykkää, ku saa pukia lämpööset pitkäthousut. Ja mun mielestä korkkokengät olis eherottomat hamehen kans, mutta ku en ny niitäkää enää käytä, niin joutaa hamehekki mennä.

Reilu kuukausi sitte mun silimä vuoti koko aijan ja mä tietysti pyhiin sitä niin, jotta se ärtyy vain pahemmaksi. Laitoon Pepantteenia (= Bepanthenia) yön aijaksi ja aamulla mä olin sangen komia näky. Peilihin kattoesnani tein riaknoosin, jotta kysees on akuutti silimäpussin tulehrus. 😀 Silimäpussi oli tosiaanki muhkian kokoonen ja aiva punaanen. Samoon silimäkuluma ja yläluomi. No, ei mulla siihen hätähän ollu oikeen mitää apuja, mutta töistä lähtiesnäni kävin apteekista hakemas jotaki silimänpesuvettä. Sillä hauroon ja putsaalin niin, jotta seuraavas vaihees iho silimän ympärillä muuttuu kuivaksi ja hilseeleväksi koppuraksi. Ja taas rasvattihin. Tällä kauhun tasapainolla se on rauhoottunu. Mutta suuttuu heti, jos sitä vähä vahingos kohteloo kaltoon. Esim. pesöö naamaansa liika kovakouraasesti. Niimpä oon ny hylijänny meikkaamisen kokonansa. Mun työminähän on aina kuulunu se meikki. Ei kuulu enää. Ny mennähän ”au naturel” nenä punottaen ja posket kuperoosankirijavina. Meikki tasootti muutenki naaman färiä, ku mä lehahran hyvin heleposti punaaseksi: jännityksestä, keskittymisestä, hermostumisesta, huomiosta eli melekeen mistä vain. Sitä varmemmin, mitä enemmän mä sitä pelekään. Mutta toisaalta on hirmu vapauttavaa, ku ei tartte joka aamu piirtää ittellensä naamaa – ja antaahan se lisää aikaaki aamuhun.

Mä oon aina ollu koruharakka. Mulla on niitä palijo. Mutta sitte tuli tämä koronakuri. Käsiä pestähän mennen tullen ja kun mä oon lukenu, jotta sormuksien alla yleensä on pöpöjä, niin oon luopunu ny niistäki. Ainaki toistaaseksi.

Oikiasti anoppi tietysti tarkootti sillä riisumisella aika palijo vakavempia asioota. Sitä, kuinka ihiminen vanhetesnansa menettää vähitellen toimintakykyänsä ja siihen on vain sopeuruttava, jottei enää pysty kaikkehen siihen mihinkä ennen. Mä otin ny tähän tällääsen vähä köykääsemmän (= kevyemmän) lähestymiskuluman.