On kirijoja pirelly

Olimpa eileen kätevänä ja tein heti näin alakukuusta (?) yhyristyksen kirijanpiron pois. Ei siinä montaa tuntia menny, ku vain sai alaattua. Ja nyt on sitte hyvä mieli, ku se on tehtynä. Isäntä saa järijestää tarkastuksen ja kokouksen silloon ku parahimmaksi näköö.

Tänään mulla oli oikeen mukava päivä Raijan seuras. Aamulla kerkesin pestä konehellisen pyykkiä ja käyrä asioolla ennen ku lähärin kyläälemähän. Sillä reissulla meni sellaaset normi nelijä tuntia 😀

Sain ihanan joululahajan: samammoisen turkoosin lyhyryn, jollaasen olin ittekki ostanu aiemmin. Ehkä mä ny maltan heittää vanhat, ruosteeset lyhyryt pois puutarhasta, ku mulla on uus pari sinne. Tai sitte mä sijootan tuon uuren lyhyryn kuistille sen toisen kaveriksi. Voi olla, jotten nuota malta pihalle vierä.. Ja kaiken lisäksi sielä lyhyryn sisällä oli suklaata, mutta ennen kaikkia lahajakorttia Sinooperihin! Mun jo aiva sormet syyhyää päästä keräämähän sieltä kaikkia ihanaa! Mullahan ei askartelutarvikkehia oo ku vain nelijä loorallista, jotta kaikkia ”tosi tarpehellista” vielä puuttuu… 😉

Tänä aamuna mä – hyvin varovaasesti – kuullostelin ittiäni ja musta tuntuu vähä siltä, jotta mä haluaasin taas kirijoottaa. Siitä on varmahan yli kaks vuotta ku on viimmeeksi tuntunu tältä. Nyt pitääs vain malttaa ottaa aikaa sille ja teherä kirijootusharijootuksia, jotta pääsis taas alakuhun, ennen ku tää tunnet menöö ohi. Jos vaikka heti huomenna, ku ei ainakaa tällä tietua oo mitää ohojelmaa. Mulla pitääs olla vielä joitaki harijootuksia tuola mapis, joita oon pistäny taltehen.

Ai niin – ja sitte mulle tuli koululta viesti: ”Kutsumme kaikki tutkinnon aikavälillä 1.7.-31.12.17 suorittaneet juhlimaan valmistumista yhteiseen juhlatilaisuuteen ke 31.1.2018 klo 18-20”. Ja sitte oli linkki, mistä pääsi ilimoottautumahan. Aiva innoosnani ilimoottauruun heti. Meni se viimmeesen koulupäivän kaffitteluhetki joinki hassusti. Ei oikeen hoksattu eres moikata toisiamma tai toivotella hyviä jatkoja, ku jokahinen pelemahti siitä omille tahoollensa. Eikä likikää kaikki ollu eres paikalla. Lisäksi ku poistivat heti seuraavana päivänä sen koulun sähköpostin meirän käytöstä, niin ei saanu eres sitä kautta enää yhteyttä kehenkää. Ku en – tyhymä – hoksannu ottaa kenenkää yhteystietoja aikaasemmin. Tosin mä oon niin huono pitämähän muutenki yhteyksiä, jotta olis voinu jäärä joulun toivotuksihin joka tapaukses. Mutta olispa kiva nähärä porukoota taas ja kuulla, mitä niille kuuluu nyt.

Mainokset

Olihan vuosi!

Kelaalin täs vähä kulunutta vuotta ja totesin, jotta on ollu melekoosta vuoristorataa. On ollu niin palijo ihania asioota, jotta vieläki meinaa niistä aiva syrän pakahtua, mutta on ollu sitte niitä kurijempiaki asioota.

Niin vuoren ensimmäänen ku viimmeenenki kuukausi toi suru-uutisen, ku tammikuus kuoli enoo ja joulukuus täti. Siinä välis muutaman kuukauren sisällä meni samasta perheestä ensi täti, muutaman kuukauren päästä nuorin sisaruksista ja siitä reilu kuukausi, niin vanhin sisaruksista kuoli.

Tammikuu: loppiaasna käymmä viemäs poijan muuttokuorman sinne kurunkorpehen, mihinkä ne päätti muuttaa 😀 Työharijoottelu alakoo ja voi kuinka palijo – ja kuinka turhaan – mä sitä jännitin. Flikan työsuhure vakinaastettihin ja työtuntia tuli puolet lisää (ennen 15, nyt 30) ja siitähän mä olin enämmän ku onnellinen.

Helemikuu: sain kunnian olla mukana ystäväni tyttären vanhaantanssiis. Oi, mitä pukuja ja mitä tairokkahia tanssiesityksiä. Aiva huikiaa!

Maaliskuu: käytihin ”lapsenvahtiina” Oulus, ku nuoripari lähti laskettelureissulle. Työhaastatteluski kävin.

Toukokuu: tipahrin ansiosironnaasilta Kelan rahoolle.

Kesäkuu: koulu loppuu ja sitä juhulistettihin käymällä Apocalyptican mahtavalla keikalla. Käytihin Oulus rakentelemas aitaa ja sillä reissulla hääkuumet alakoo iskiä tosisnansa, ku löysimmä mullekki tantun. Mun puolen vuoren pituuseksi venähtäny kolomen kuukauren mittaanen kesätyö alakoo juhannuksen jäläkihin.

Heinäkuu: käytihin Lusan hallilla verestämäs tanssitaitoja häitä ajatellen.

Elokuu: tutustuttihin ensimmäästä kertaa suvun uusimpahan tulokkahasehen, Rymyhyn. Ja tanssittihin flikan ja vävypoijan häitä ❤ Tutkintotoristuski tuli.

Syyskuu: siskoonpoika ja hänen vaimonsa järijestivät yhtöhööset 100-vuotispileet, mihinä oli tosi hauskaa.

Lokakuu: enoo järijesti jännitysnäytelmän eksymällä marijastusreissullansa. Onneksi se reissu päättyy onnellisesti, kiitos pelastuskoiran.

Joulukuu: työt loppuu ja se oli samalla sekä hirmuusen huojentavaa että aharistavaa. Huojentavaa siksi, jotta sielä jouruun ponnistelemahan jaksamiseni äärirajoolla eres joten kuten pärijätäkseni. Aharistusta tietysti aiheutti työttömäksi joutuminen. ”Häjyn ei oo hyvä kuinkaa.”

Koko kevät oli aharistavaa aikaa, ku tuskaalin kouluasioota ja tutkinnon valamistumista. Niin pomon ku opettajanki pitkät sairauslomat aiheutti ylimääräästä stressiä, jota mä kyllä osaan kasata ihan ittekki. Oon varmahan ollu tosi rasittava kaikkine tuskaaluuneni. Mutta siitäki seliittihin. Lopuuksi.

Ihan kaikkista ylimmääseksi ja ihanimmaksi viimme vuorelta nostan nuo häät. Mä liikutun vieläki, ku ajattelenki niitä.

Kirijat: jos ny oikeen laskeskelin, niin oon lukenu viimme vuonna 61 kirijaa. Niistä tosin osa oli sellaasia, joittenka lukemises ei kauaa aikaa vierähtäny.

Kilometrit: pyöräälykausi jäi vähä lyhkääseksi (huhtikuusta lokakuuhun) ja sateesen kesän takia laiskaksi. Mittarihin kertyy vain vähä yli 290 kilometriä. Työn ansiosta käveltyjä kilometriä tuli vähä enämmän – reilut 1500.

Kilot: tammikuus päätettihin jättää keksien syönti, jotta saataas eres muutama kilo häiksi pois. No, jos kattotahan viimme vuoren ensimmääsen päivän lukemat ja tämän päivän lukemat, niin ei oo lähteny ku vähä yli 3 kilua. (Häiren jäläkihin on tullu jo melkeen kaks kilua takaasi. 😦 )

Tulevalta vuorelta toivon palijo vähemmän suru-uutisia. Eikä sekää olsi pahitteeksi, jos pääsis töihin. Oon kuitenki mielesnäni jo alistunu ja hyväksyny sen, jotta päivärahat tuloo tippumahan vielä sen 5%. En torellakaa usko, jotta niitä 18 tunnin työpätkiä ny alakaa yhtäkkiä putkahrella joka kolomas kuukausi ku ei niitä oo ollu tarijolla tähänkää asti. Ainut vaihtoehto on, jotta ilimoottaurun aina jollekki työkkärin viiren päivän hölynpölykurssille. Mutta en tierä, onko se sen arvoosta, luulen, jotta niis vain turhautuminen kasvaa. 

Sympoolinen uni

Lauantain raivo oli sitä luokkaa, jotta mä ihan oikiasti jo pelekäsin oman mielenterveyteni puolesta. Se oli niin suhteetoonta. Ajattelin, jotta yhtäkää vastoonkäymistä en enää murtumata kestä.

Viikonlopun aikana kävin läpi koko nekatiivisten tunteetten kirijon. Olin raivoosnani, kiukus, tunsin tulleheni petetyksi, tunsin itteni toisen luokan kansalaaseksi, olin aharistunu, itkuunen, masentunu, alistunu…

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sain nukuttua ehkä kolome-nelijä tuntia. Eilisen päivän olin hyvin mörkönä. Ei huvittanu puhua eikä teherä mitää. Märehriin vain sitä päiväraha-asiaa. Jouluvalamistelut ei erenny kurista marihin. Paitti jonku verran sain yhtä lahajaa etehenpäin. En kylläkää tierä, kerkiääkö se valamistua jouluksi.

Sattunehesta syystä viimme yönä nukutti paremmin. Paitti jotta näin painajaasta.

Tapahtumapaikka oli pieni mummonmökki. Tulin porstuan ovesta kuistille, joka oli melekeen ku oman mummolan kuisti. Lasit kaikilla kolomella seinällä, penkit sivuulla, mutta uluko-ovia ei ollu. Oli vain oviaukko.

Mä touhasin siinä kuistilla jotaki ja käännyyn sitte kohti oviaukkoa. Sielä pihan puolella seisoo jumalattoman suuri, musta susi. Se seisoo pää pystys ja täysin pelottomana ja kattoo suoraa muhun. Mä yritin tekeytyä ystävälliseksi, mutta siitä huolimata se syöksyy mun kimppuhun.

Mä vissihin heräsin siihen hyökkäyksehen ja jo heti silloon yöllä mä koin tuon unen hyvin vahavasti sympooliseksi. Musta tuntuu, jotta ulukopuolelta mun pientä mailmaani ja olemasoluani uhkaa joku isoo, paha. Ymmärrän toki, jotta tämä on vähä ylidramaattista taas, mutta se uni oli torella vahava. Eihän tämä oikiasti oo mikää mailmanloppu enkä mä pääse näläkähän kuolemahan. On vain pärijättävä vähemmällä ku mitä olin toivonu.

Aamulla oli vähä ankia lähtiä töihin. Tunsin huijanneheni työnantajaaki, ku se pirensi mun työsopimusta kuukaurella justihin sen takia, jotta mä sitte pääsisin ansiosironnaaselle.

Työ kuitenki vie aika heleposti mennesnänsä eikä turhille ajatuksille oo liikaa aikaa.

Johonaki vaihees toimitin tätä asiaa kauppiahan rouvalle ja totesin, jotta ku tuli niin toisen luokan kansalaanen -fiilis, niin kauppias totes siihen, jotta ”Kyllä työtöön on ensimmääsen luokan kansalaanen yrittäjähän verrattuna.” Asia selevä! Turhaa mä täs rutajan.

Mutta sen verran tuon keskustelun jäläkihin muutin näkökantaani, jotta enhän mä tosiaan heille oo ollu 100%:nen työntekijä, koska en osaa ku vain osan töistä. Joihinki töihin tarvitten erelleenki apuja. Tänä päivänä esim. sähkö- ja akkutyökalujen hinnoottelus inventaarilistoohin.

Vähitellen – enimmän kuohunnan laannuttua – on ajatukset siirtyny sellaasehen asentohon, jotta tämä on ny vain asia, jollekka mä en mitää mahara, niin jotta parasta on vain tyytyä nöyrästi osahansa. Mä oon sitkiä ja pahansisuunen vanha akka. Ei mua niin vain nujerreta. ”Eletään vaan vaikka piruuttaan” lauloo Irwiniki aikoonansa. 

Oon ny ajatellu niin, jotta joulu hoiretahan pois alta kunnialla ja sen jäläkihin alakaa ihan tosisnansa töiren mettästys. 

Pikahaastattelu

Pongasin tään kyselyn Tillariinan fotoboxista ja koska mä tykkään kaikenlaasista testiistä ja kyselyystä, niin pitihän mun tääki teherä. Käänsin sen vain omalle kielelleni.

Tarkootus on ilimeesesti vastata yhyrellä sanalla, jotta vastaukset voi olla ny mitä sattuu. 😀

1. Mihinä sun kännykkä on? Plakkaris (= taskussa)
2. Miehes? Olohuonehes
3. Hiukses? Vastapestyt
4. Äitees? Hautuumaalla
5. Isäs? Samoon
6. Suosikkis? Volbeat
7. Unes viimme yöltä? Kohtuullinen
8. Mielijuomas? Tee
9. Unelmas? Lottovoitto
10. Mihinä huonehes oot? Omas
11. Harrastukses? Lukeminen
12. Pelekos? Pitkäaikaastyöttömyys
13. Mihinä haluat olla kuuren vuoren päästä? Rahoosnani
14. Mihinä olit viimme yönä? Sängys
15. Jotaki, mitä et oo? Liikunnallinen
16. Muffinssit? Suklaata
17. Toivelistalla? Päiväpeitto
18. Paikka, johona kasvoot? Lakeurella
19. Mitä teit viimmeeksi? Join
20. Mitä sulla on yllä? Kotovaattehet
21. Televisios? Olohuonehes
22. Lemmikkis? Villakoirat
23. Ystäväs? Luotettava
24. Elämäs? Arkista
25. Mielialas? Väsyny
26. Ikävöökkö jotakuta? Muksuja
27. Auto? Korilla
28. Jotaki, mitä sulla ei oo yllä? Hattu
29. Lempikauppas? Sinooperi
30. Lempifäris? Vaihteloo
31. Koska nauroot viimmeeksi? Tänään
32. Koska rääjyyt (= itkit) viimmeeksi? Taannoon
33. Kuka on tärkeen läheeses? Muksut
34. Paikka, johonka meet uurestansa ja uurestansa? Peti
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Ystävä
36. Lempiruokapaikka? Vaihteloo

Ei muuten ollukkaa niin heleppua vastata yhyrellä sanalla. Kokeelkaa vaikka!


	

Jotaki sentäs

Häät oli niin hieno kokemus, jotta niitten jäläkihin on tuntunu, jottei mikää oo enää sen arvoosta, jotta tänne pitääs kirijoottaa. Mutta jos ny jotaki eres.

Eileen meinasin jo jotaki kirijoottaa, mutta kumma kuinka se työtöönki päivä hupenoo ihan yhtä nopiaa ku työpäiväki. Jokaanen ”vapaapäivä” on ollu enämmän ja vähemmän täynnä asiootten hoitoa.

Viimme viikolla käytettihin mun auto huollos. Siitä piti säätää käsijarru, ku se ei olsi sellaasnansa menny katsastuksesta läpi ja vähä jotaki muutaki pientä sille tehtihin. Sinne holahti kolomen päivän nettopalakka…

Viikonloppuna varasin netin kautta katsastusaijan tälle viikolle. Aikamoiset hintaerot, täytyy sanua. Mä maksoon 34,90 ja kallehin oli 60,-.

Eileen mä yllätin itteni – ja varmahan isännänki – lähtemällä sen kans kuntosalille heti aamusta. Pienillä painoolla tein, ku en eres muista, koska oon viimmeeksi käyny. Kyllä mä silti sain itteni kipiäksi.

Päivällä oli se katsastus. Vähä jännitti, menöökö se läpi. Mietiin, jotta jos se bensan haju johtuu jostaki sellaasesta, joka vaikuttaa päästööhin. Ja varsinki siinä kohtaa kattelin tarkkahan hallin puolelle, ku katsastaja pattasteli auton alla ja pyysi toisenki katsastusmiehen sinne kattomahan. Ajattelin, jotta nyt lasahti ja sieltä löytyy jotaki tosi ikävää. Turha huoli, leima tuli ja taas saa vuoren ajella.

Käytihin samalla reissulla kirijastos, ku lukeminen oli jo hetken ollu lopus enkä muka oo töitten jäläkihin jaksanu enää lähtiä uutta hakemahan.

Kirijaston jäläkihin poikettihin vielä Marilynihin kaffeelle ja teelle. Ihime! Yleensä isäntä käy sielä naapurin isännän kans ja mua vierähän korkeentaan ABC:lle, jos sinnekkää.

Tänään mietiin johonaki vaihees päivää, jotta koskahan se tutkintotoristus mahtaa oikeen tulla. Tutkintotoimikunnan kokous oli viikko sitte. Posti oli tuonu sen tänään!

Meinasin heti laittaa stipendihakemuksen matkahan, ku sielä oli kaavake joukos, mutta jostaki syystä ne tahtoo tietää mun tuloni tutkintua ereltävältä aijalta. Niimpä mä jourun vielä hetken orottelemahan, jotta saan viimmeesimmän tilinauhan.

Oikiastansa nyt vasta tuntuu, jotta koulu on loppu ku toristus on käres. Toisaalta tuntuu taas, jotta koulun loppumisesta on pieni ikuusuus ja kaikki sielä opittu on haihtunu ku pieru Saharahan.

Olis se ny kiva, jos tuolle paperille olis vielä sen verran käyttyä, jotta sen avulla sais uuren työn. Mutta ei ny oikeen lupaavalta näytä. Tänään oli yks paikka tuola saran kilometrin pääs, mutta sieläki olis pitäny osata osakeyhtiön tilinpäätös. Ei tartte hakia. Eikä muutenkaa tuollaasen matkan päästä ennen ku työkkäristä määrätähän. 

Paskamainen tyyppi

Mä totesin taas täs viikolla, jotta mua aharistaa. Rupesin miettimähän syitä siihen ja löysinki: minä itte.

Mä tierän, jotta mulla on pahasti taipumuksia perfektionismihin joittenki asiootten kohoralla, niin ku esimerkiksi työn tai opiskelun suhteen. Huomasin tuon koulutuksen aikana vetäväni monta kertaa överiksi. Ja saman tien jatkoon kumminki samalla tyylillä. Emmä vain yksinkertaasesti osannu ottaa yhtää rennommin. Siitä luultavasti johtuu tuo mun kieliongelmaki. Ajattelen, jotta jonsen osaa täyrellisesti, niin en osaa ollenkaa.

Samasta syystä tuo valamistuminenkaa ei varmahan tunnu miltää. Mä en saa minkäällaasta arvioontia siitä, mitenkä mä suoriuruun koulusta. Vaikka paiskiin töitä hullun lailla, niin mä tuun saamahan vain paperin, josta seleviää, jotta mä oon suorittanu sen kouluutuksen. Oonhan mä suorittanu Hilti-koulutuksenki ja mulla oli korttiki vaikken oo ikänäni pitäny Hilti-pyssyä eres käres…

Töis mä vertaan ittiäni heihin, jokka on teheny sitä jo vuosia, parahimmillansa yli 40 vuotta – ja vaarin itteltäni samaa. Tai no, en ny ehkä samaa, mutta tuskastun, ku en omaksu omasta mielestäni asioota tarpeeksi nopiaa. Mä oon ny kumminki ollu työharijoottelu mukahan laskettuna kohta puoli vuotta tuola.

Toisaalta ei varmahan oo menny päivääkää, jotten olsi oppinu jotaki uutta. Siltikää en oo tyytyväänen.

Työnantajan puolelta ei oo tullu moitteeta, mä itte piiskaan ittiäni. Se on uuvuttavaa paitti mulle ittelleni, niin varmasti myös työkaveriille, kun ne joutuu kattelemahan mun toilaalujani.

Toinen, mikä hankaloottaa tuota työtä, on introverttiys. On vaikiaa olla asiakaspalavelutehtävis, ku ei oo luonnostansa ulospäinsuuntautunu. Ku koko päivän pinnistelöö vaikuttaaksensa eres jotenkuten normaalilta, on ehtoolla niin puhki, jottei jaksa enää teherä mitää.

Sitte se mun sisäänen perfektionistini naputtaa, jotta pitääs olla niinku muukki ihimiset ja jaksaa teherä kaikki tekemättömät työt, jokka kumminki rassaa niin kauan kun ne on tekemätä. Meillä on huusholli täysin retuperällä: joka paikka on sotkus, mutta kun mä inhuan siivuamista, niin mä yritän vältellä sitä viimmeesehen asti. Siltä kohtaa mun täyrellisyyren tavoottelu vuotaa – ja pahasti. Toivon vain aina, jottei kukaa tuu yllätyskäynnille ja näje, minkämoisella kaatopaikalla me elämmä.

Pitääs leipua, keittää kunnolla, pitää puutarha ja piha siistinä, pitääs siivota auto, pestä klasit, tyhyjätä reilulla kärellä turhaa roinaa pois, syörä tervehellisesti, liikkua ja purottaa painua… Pitääs. Mutta en saa mitää aikahan. Karehrin ja ihaalen ihimisiä, joilla riittää virtaa puuhaalla koko aijan jotaki.

Introvertikoosta puolestansa sanotahan, jotta jokku luontehenpiirtehet muistuttaa jopa autismia. Tunnistan senki. Mulla on joitaki melekeen pakonomaasia juttuja, joita mä teen: rahat (jos sellaasia sattuu olemahan) on oltava lompsas kaikki samoon päin ja tietys järijestykses, kierrätän vaattehia niin, jotta laitan puhtahat aina pinkan pohojimmaaseksi ja otan käyttöhön pinkan päällimmääsen.

Huomaan tiettyä putkiaivoosuutta ittesnäni: mä tykkääsin teherä yhyren työn kunnolla loppuhun, mutta töis se on maharotoonta. Kesken laskutuksen on lähärettävä myymälän puolelle, jos kerran on asiakkahia. Monesti tuloo monta muuta tehtävää päällekkäin ja peräkkäin, niin jotta se ensimmäänen työ ehtii jo unohtua tai jäärä puolimoohin.

On sanottu myös, jotta introvertikon on helepompi ilimaasta ittiänsä kirijallisesti ku suullisesti. Pitää oikeen hyvin paikkansa mun kohorallani. Mutta! Sitte iski taas se perfektionisti ja ilimootti, jotta musta ei tuu koskaa hyvää kirijoottajaa ja niimpä mä päätin lopettaa koko kirijoottamisen. Seki mulla on, jotta jos en kerran osaa jotaki kunnolla, niin mä en tee sitte ollenkaa. Paitti jotta töis se ei päre (= päde). Sielä mä yritän aina parahani. Mun luonteella ei töis lintsata, vaan teherähän sata lasis.

Oonko mä kumminkaa introvertti sitte ollenkaa? Täälähän mä avaurun hyvin henkilökohtaasista asioosta ihan kenenkä tahansa lujettavaksi.

En tierä, mutta ainaki siltä tuntuu tällä hetkellä, jotta tämä yhyristelmä teköö musta tosi paskamaisen tyypin niin ittelleni ku muillekki. Ja tämän kans mun on sitte vain elettävä. En tykkää!

(Oon muuten kuullu usiammasti ku kerran, jotta mä oon hyvä mollaamahan ittiäni. Ja senki mä kyllä tierän, mutta se taitaa johtua tuosta mun sisääsestä täyrellisyyren tavoottelijastani.)

Apocalyptica!

Eileen oli vihiroon ja viimmeen se monta kuukautta orotettu keikka: Apocalyptica plays Metallica by four cellos.

Koko viikon on jännityksellä seuraaltu sääkarttoja ja vielä eileenki lupas justihin konsertin alakamisaikahan vettä. Oli nimittään puhet, jotta meemmä (velii, isäntä ja minä) polokupyörillä siskoonpoijan ja hänen vaimonsa työ aloottelemahan ja jatkamma siitä porukalla konserttihin. Siskoonpoijalta tuli vielä kutsu, jotta alootetahan ruokaalulla klo 18.30. Mä lupasin olla kuskina, jos oikeen alakaa vettä ryösäämähän. Koko päivän keräs piliviä, mutta ku ei kuutehen mennes ollu tullu vettä, niin lähärimmä pyörillä.

Mä en tierä, huurattiko velii ja isäntä vain mua vai oliko ne tosisnansa, kun ne meinas, jotta mä ajoon lujaa. Mulla on kumminki vain yli 60 vuotta vanha mummuska ja niillä on kummallaki vaihrepyörät. Taisivat vain piruuttaa mua.

Meitä orotti siskoonpoijan työnä herkulliset kototekooset lohkopernat, hirvenlihasta tehty pulled beef ja salaatti. Söin aiva silimät väärinpuolin, ku oli niin hyvää! Viiniä, siireriä ja oluttaki olis ollu tarijolla, mutta mä olin niin täynnä, jottei teheny mieli.

Puoli yhyreksän mais lähärettihin ajelemahan konserttipaikkaa kohti. Olin arvannu, jotta väkiä on, mutta en ollu osannu kuvitellakkaa, jotta sielä oli puolen kilometrin jono jo, ku mentihin. Sujuvasti se kuitenki siitä eteni ja päästihin paikoollemma hyvis aijoon ennen konsertin alakamista. Katsomo oli täynnä, lisäpaikat oli käytös ja nurmikollaki istuu porukkaa.

Konsertti oli osa Apocalyptican 20-vuotisjuhulakiertuetta. Ensimmäänen setti soitettihin pelekillä selloolla ja just samoolla sovituksilla ku heirän ensimmääsellä levyllänsä.

Mä olin ihan lumoutunu siitä intensiteetistä, melekeen hypnoottisuuresta, mitä se esitys mulle tarijos. Ihaalin heirän taituansa, miten he selevästi tekivät musiikkia intohimolla ja hallittivat soittimensa niin täysin, jotta sillä voi leikkiä ja soittaa vaikka selijän takana. Enkä voinu millää käsittää, miten pystyy yhtä aikaa moshaamahan ja soittamahan silti ihan oikeen. 😀

Toisehen settihin tuli rummut mukahan. Se toi tietysti lisää poweria esityksehen, mutta jotenki tuntuu, jotta sellot jäi vähä toiseksi. Tykkäsin melekeen enämmän niistä alakupuolen kappalehista iliman rumpuja.

Arvasinki, jotta encorehen on jätetty se kappale, mitä kaikkista eniten orotin – Nothing else matters. Se hilijensi katsomon täysin – vain räjähyttääksensä sen huikeesihin aplooriihin.

Tämä oli sellaanen ”vain kerran elämäs” -tilaasuus. Tuollaasia mekaluokan pänriä ei tänne useen – jos enää koskaa – saara. Ajattelinki, jotta mitähän Apocalyptican poijat mahtoo tuumata ku ne tuli tällääsehen käpykylähän, mihinä ei oo yhtää mitää. Toki esiintymispaikka joen rannas on kaunis ja Mannerheim-oopperan kulissit oli vaikuttavat. Mutta muuten tuollaanen ympäri mailmaa kiertävä pänri, joka on tottunu isoohin, näyttävihin lavoohin ja valtavihin yleesömäärihin. Miltä siinä kohtaa tuntuu tuppukylän 1500 katsojaa? 😀 No, meirän onni, jotta Musiikkijuhulat pystyy heirät tänne kustantamahan.

Konsertin jäläkihin oli melekeen sanatoon olo, mutta kaikin tykkäsimmä.

Velii ilimootti pois lähties, jotta kierretähän vielä Krouvin kautta ja hän tarijuaa yhyret kaikille. Ilimeesesti moni muuki tuli konsertin jäläkihin yksille, koska sieläki sai jonottaa tiskille pääsyä eteesestä asti. Oli varmasti Krouvillekki hyvä ehtoo.

Siinä vaihees, kun me saimma juomat, oli istumapaikat paarin puolelta menny. Menimmä toiselle puolelle, mihinkä suureksi harmiksemma kuuluu karaoke. Aikamoinen vastakohta verrattuna erellisehen musiikkielämyksehen. Justihin sen yhyren juoman verran sitä kesti, muttei olsi yhtää enämpää viittiny kuunnella. Vaikka me ei osata kukaa laulaa, niin sen takia – tai ehkä justihin siksi – sitä tuntoo niin suunnatoonta myötähäpiää ku joutuu kuuntelemahan toisia laulutairottomia.

Kotona olimma vähä puoli yhyren jäläkihin. Ja säästyttihin muuten siltä vesisatehelta. Pyörän mittarihin tuli tasan 11 km.

Olin vielä niin kierroksilla, jotten olsi malttanu mennä maata, mutta järki sanoo, jotta niin on kumminki viisahin teherä.

Aamulla heräsin seittemältä. Sää oli aurinkoonen ja päätin aamupalan jäläkihin mennä vähä perkaamahan kukkapenkkiä. Tein pätkis, ku oli niin lämpöönen, jottei tuntunu olla hyvältä kovin kauaa aurinkopaistehes. Ensi kukkapenkki, sitte tuvan kivijalaan vierusta ja vielä pallohortessan juuri.

Melekeen pisti vihakseni, ku ajattelin, jotta ensi sitä lämpööstä kesää orottaa ku kuuta nousevaa ja kun se tuloo, niin ei muka jaksa teherä mitää. Koskahan olis sellaanen aika ja sovelias sää, jotta mullaki olis virtaa? 😦