Tänään saateltihin isän sisarussarijasta viimmeenen – Maiju-täti – matkahan. Maiju eli ”vanhanapiikana” niin ku hän itte ittiänsä tituleeras. Hoiti vanhempansa, hoiti sisarustensa lapsia ja vieläpä lastenlapsiaki, Neuloo (jokku sanoo, jotta ompeli), kutoo (jokku sanoo, jotta neuloo), laittoo ruokaa, leipoo, oli aina valamis auttamahan kaikella lailla. Pyytämätäkki.
Serkkuni Kari on ollu aina ”Maijun poika” ja hän on tätä Maijun siunausta ja muistotilaasuutta järijestäny, vaikka justihin pari kuukautta sitte joutuu järijestämähän siskoonsa hautajaaset. Kari pyysi mua esittämähän muistotilaasuures runon. Mutta niinku tierättä, niin mähän oon aina suuna päänä pitämäs puheeta (EN!), niin tein sitte jonkumoisen alustuksen runolle. Siitä tuli tälläänen (paitti jottei se ny ihan sanasta sanahan sielä menny, ku yritin välillä kattua muollekki ku paperihin):
Me ollahan tänään täälä siksi, jotta me ollahan kaikki Maijun perhettä. Ja Maiju oli epäälemätä osa meirän jokaasen perhettä.
Niin meilläki. Kun mä ilimootin suru-uutista muksuulle, niin flikka rupes pohtimahan, jotta mikäs Maiju olikaa hänelle. Ja tuli ihan oikiahan johtopäätöksehen, jotta isotäti.
Mutta ei sellaasta tarvinnu koskaa miettiä. Meille Maiju oli aina Maiju ja kaikki tiesi heti, kestä puhutahan. Nimenomaan Maiju erootuksena maailman kaikista muista saman nimisistä. Ei Maija, ei Maria eikä varsinkaa Helvi. Sitä nimiä Maijusta tuskin käytti muut ku virallinen taho.
Meirän muksuulle Maiju oli vähä ku poonusmumma, joka kävi aina syntymäpäivillä. Siitä piti erityysesti huolta anoppini Aino, joka oli Maijun kans ystäviä – ja pennikerholaasia. He asuuvat liki toistansa ja Aino ilimootti, jotta ”Hajetta sitte Maijunki” tai vielä lyhkääsemmin, jotta ”Maijuki tuloo”.
Ja niin Maijulla oli aina itteoikeutetusti paikka meirän synttärikaffetpöyräs. Nyt niistä hetkistä on monta valokuvamuistoa jälijellä.
Silloon ku olimma saattamas Maijua tänne kirkolle, niin Kari pyysi mua kattelemahan jonku runon tänne muistotilaasuutehen.
Ennen ku mä alakasin sitä ettimähän, mä mietiin, minkämoisena mä Maijun muistan. Ja ihan hakemata nousi mielehen sanat kiltti, lempiä, huumorintajuunen ja vaatimatoon.
Ja kun osa meistä serkuksista ja puolisoosta kokoontuu Heleenan työ muistelemahan Maijua ja puhumahan hautajaasista ja muistotilaasuuresta, niin sielä nauru ja itku olivat liki toistansa.
Tunnelma oli hyvä ja lämmin ja mulle tuli mieleheni, jotta se oli vielä yks lahaja Maijulta meille: tuora meirät yhtehen tämän yhteesen surun kautta.
Runoja lukiesnani alakoo yks niistä puhutella yli muiren. Sen kohoralla tuli tunne, jotta Maiju oli myös epäitsekäs ja ajatteli aina kaikkia muita ennen ku ittiänsä.
Maiju haluaas varmasti sanua meille, jotta hänellä on ny kaikki hyvin.
Siksi mä ajattelin, jotta me tairetahan nyt kaivata enemmän lohtua ja lohorutusta ja pääryyn Lassi Nummen kaunihisehen runohon, joka on ku rukous.
Anna meille rauha.
Ilon ja tuskan ja kaipauksen pyörteiden heittelemille
anna rauha, jossa on nöyrää iloa ja surua
ja voimaa päivän askareen suorittamiseen,
ja samalla tavoin anna rauha
käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet,
silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.
Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,
anna se heille ja meille.
– Lassi Nummi –
Rautalinnun räpiköönnit 