Tunsin kaipaavani

Tänä vuonna
pääskysiä oli niin vähän,
etten huomannut
niiden lähtöä
ennen kuin marraskuussa,
kun katselin
auringonvalon haalistamalle
syksyiselle taivaalle

ja tunsin kipeästi kaipaavani
niiden veitsenterävien siipien pyyhkäisyjä
taivaanlakeen.

~ Anne Saari ~
Mainokset

Eira Pättikangas: Jäljet veräjällä

Mä niin nautin näistä Pättikankahan kirijoosta ja tästä tutusta murtehesta!

Tää kirija kertoo Riemun Keelasta. Keela on jääny pienenä puoliorvooksi ja on asustanu siitä asti äiteensä kans kaharestansa Jykylän taloohin kuuluvaa Riemun torppaa.

Keela on jo 25-vuotias ja sen aijan mittapuun mukahan vanhapiika. Keela ittekki ajatteloo, jotta kesän jäläkihin jättää riennot nuoremmille ja tyytyy elämähän äiteensä kans.

Toisin kumminki käy. Tanssireissulla Keela tapaa Raffun, joka on hänen entinen ihastuksensa. Keelan elämä muuttuu täysin – eikä yksistänsä Raffun takia.

Päällimmääseksi paremmat

Oon tänään miettiny, mitä kuluvasta vuoresta jäi päällimmääsenä mielehen. Onneksi ensimmääsenä tuli mielehen hyviä asioota: niin flikka ku poikaki sai töitä ja minä ja vävypoijan alaku päästihin kouluhun.

Sen jäläkihin mulla löiki tyhyjää eikä tullu mitää muuta mielehen, mutta mun mielestä täs oli jo palijo yhyrelle vuorelle. 

Niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.

Eino Leino

 

Pihalla on jo muutaman päivän paukkunu silloon tällöön ja tänä ehtoona ensimmääset raketit kuuluu jo puoli kuuren mais. Välillä kuullosti siltä, ku olis ittenääsyyspäivä ja televisiosta tullu Tuntematoon sotilas.

Kaikkia hyvää vuorelle 2017! 

Kiitos, ku oot kulukenu sitä mun kans.

Vanhuksen lepopäivä

Jaahas, täs on taas keriinny mennä melekeen puolitoista viikkua ku oon tänne mitää kuulumisia kirijootellu. Tosin eihän täs meikälääselle juuri mitää raportootavaa eres tapahru.

Lenkillä ollahan käyty. Meinattihin pirentää lenkkiä niin, jotta olis kierretty purun vitonen, mutta mä en suostu enää menemähän sinne perälenkille. Isäntä nimittään pyyrysti sieltä hirvikärpääsen niskavilloohinsa. *puistatus* Minen mee sinne enää! Isäntä saa mennä jos tahtoo, mutta seki on pyörtäny (= kääntynyt takaisin) kolomen kilometrin kohoralta mun kans.

Salilla on käyty niinku ennenki. Yhyren kerran tosin lähärettihin heti pois, ku mun hatutuskäyrä nousi punaaselle. Se musiikkiterroristi tuli taas sinne ja käänsi rarion kiinni ennen ku se kerkes huomenta sanua. Onneksi oltihin oltu jo tunnin verran, niin ei jääny juurikaa mitää tekemätä sen takia. Huomasin, jotta kaikki kaks muutaki lähti pois. Tosin neki oli ollu sen tunnin, jotta kai niittenki treenit tuli teheryksi.

Yritti se setä siinä toimittaakki, jotta ”Kovin on hilijaasta.” Sain kielenpäästä kiinni, jotten kivahtanu, jotta niin kai, ku rarionki pistit kii. Toki mä ymmärsin, jotta se tarkootti väen vähyyttä, mutta mun pisti niin vihakseni. Minen yleensä haasta riitaa – ainakaa vierahien kans, mutta tuo juttu keittää mulla tosisnansa yli.

Keskiviikkona saatihin poika kotia. Se on oleellu ny taas flikkakaverin työnä, mutta ei oo vielä muuttanu kirijojansa sinne. Sen takia se on täälä työkkärin listoolla ja sille tuli komento infotilaasuutehen. Se on täs kotosalla ny niin kauan, jotta ens viikolla se jatkaa Ouluhun Hötsihin.

En oo vielä havaannu kysyä, tulooko se sieltä takaasi tämän kautta vai menöökö se suoraa Hyvinkäälle.

Torstaina leivoon omenapiirakan. Meille tuloo ny hyvin vähä omenoota ja neki on niin rupisia, jotta oikeen sai kattella, jotta sai pellillisehen omenat.

Veliipoikaki sai viikonloppuvierahia. Sen poika – meirän kummipoika – tuli flikkakaverinsa kans. Perijantaiehtoolla käytihin sielä kaffittelemas, ku kummipoijalla oli syntymäpäivä. Keräsin puutarhasta auringonkukan, pallohortessaa ja tataria puskaksi ja vein ne mennesnäni.

Lauantaina käytihin markkinoolla. Mitää ei ostettu, mutta vein sinne yhyret sukat, joista oli tehty kauppa jo ennemmin. Sielä oli tosi palijo käsityölääsiä. Mun piti hivuttaa ne sukat Pirjolle vähä salaa ja varkahin (vrt. pimiän pullon kauppa tiskin alta), jottei ne paikalla olevat myijät olsi lynkannu mua, ku tuun heirän tontillensa…

Oon ny urakoonu tavaraa nuolle nettikirppariille niin ahkerasti, jotta äiteen tavarootten lisäksi oon saanu sinne jo hyvän joukon omaaki tavaraa. Lisää pitääs kattella, ku oon kerran alakuhun pääsny. Jotaki sieltä oon saanu aina kenkättyäki.

Parturin oon tilannu ens viikoksi, jotta saan uuristetun färin koulun alakuhun. Ja perijantaina oon sopinu meneväni Raijan työ höpäjämähän.

Eileen isäntä ilimootti, jotta huomenna on sitte lepopäivä. No mä otin sen aiva toresta. Kävääsin viiren aikana aamulla vessas ja olin varma, jottei tuu enää uni. Kuuren mais kattoon vielä kellua ja päätin, jotta pian pitää nousta. Se ylösnousemus tapahtuu sitte vasta varttia vaille yhyreksän… Olin nukahtanu ihan salaa itteltäni.

Siinä vaihees kun mä kömmiin ylähä, isäntä oli jo johonaki kartanolla krassehtimas. Kävääsin puntarilla ja ihimettelin, kuinka epälookisesti mun kroppa toimii. Nyt, ku poika on ollu kotona, on syöty kaikkia mistä se tykkää: pitsaa, sitä omenapiirakkaa, juusto-makaroonilootaa ja eileen pirettihin karkkipäivä… ja silti mun paino oli puronnu. Hyvällä omallatunnolla nautiin kaikes rauhas aamupalani, puin, petasin sängyn ja pistin konehellisen pyykkiä peseentymähän, ku tajusin, jottei mulla oo enää puhtahia lenkkivaattehia.

Johonaki vaihees tulin ajatelleheksi koulun alakamista. Sitä, jotta mun ensimmääsestä koulupäivästä on aikaa jo 47 vuotta ja viimmeesestäki koulupäivästä 35 vuotta. Voi helevetti, jotta tuli vanha olo! Silti orotan innolla – ja vähä kauhullaki – koulun alakamista.

Mirja Kuivaniemi: Hinta

Irenen tarina alakaa 1950-luvulta. Silloon hän on naimisis Martin kans ja heillä on tytär, Kaarina.

Kaarinan kouluhun tuloo nuori sijaasopettaja, Ilmari, jonka takia heirän kaikkien elämä mullistuu.

Irene ihastuu Ilmariin ja teköö siihen aikahan epätavallisen ratkaasun. Hän valittoo Ilmarin ja muuttaa tämän luo Helsinkihin. Kaarina jää isänsä työ kotopitäjehen (= kotipitäjään). Tosin Martti ei muuta vaihtoehtoa Irenelle eres anna.

Kirija kulijettaa meitä näitten päähenkilöötten kans aina 1990-luvulle asti. Nimi kuvaa sitä hintaa, minkä Irene joutuu maksamahan valitesnansa kaharen rakkauren välillä. Eikä Irene oo ainut, joka joutuu maksajaksi. Surullisia tapahtumia toisensa jäläkihin. Ja vähä onniaki. Mutta aika vähä.

Mun tää kirija ainaki koukutti, joten suosittelen.