Karin Slaughter: Yli rajan

Mun oli aluuksi vähä hankala päästä sisälle tähän kirijahan, ku oon lukenu näitä epäjärijestykses. Ei niinkää itte juonen ku henkilöötten takia. Täs kirijas Sara Linton ja Will Trent alakaa vasta olla yhyres ja Faith Mitchellin tytär on muutaman kuukauren ikäänen.

Faithin tytär Emma on ollu hoiros hänen äiteellänsä Evelynilla sillä aikaa ku Faith on ollu kouluutukses. Koulutus venähtää myöhemmälle ku oli etukätehen ilimootettu ja sen takia Faithilla on kiirus hakemahan flikkaansa.

Perillä hän huomaa, jotta kaikki ei oo kunnos. Äiteen taloosta kuuluu AC/DC:n musiikkia kovalla. Evelyn ei sellaasta kuuntelisi. Emma on lukitus vajas, taloon etuovi on auki ja siinä on verinen kärenjäläki.

Ku Faith pääsöö sisälle taloohin, hän näköö kuollehen miehen korinhoitohuonehes, Evelynin makuuhuonehes on panttivankitilanne eikä äitejä näy mihinää. Faith joutuu pakkotilantees käyttämähän asettansa – kaharesti.

Mitä on tapahtunu? No se seleviää, ku lujet tämän kirijan. 😀

Mainokset

Hauskat satavuotispileet :D

Käytihin jo perijantaiehtoolla saunas, ku lauantaina meillä oli tieros satavuotisjuhulat. Siskoon poika ja vaimonsa viettivät yhteesiä viiskymppisiä ja meirät oli kutsuttu mukahan. Flikanki oli tarkootus tulla, mutta se tuli pahimmooksi kipiäksi. Kuumetta oli ylimmillänsä 39,5 ja tulehrusarvot huiteli 260:s. Joutuu vielä eileen käymähän OYSsis kontrollis. Onneksi lääkkehet oli alaannu puremahan ja kuumet oli laskenu 37,5:een ja tulehrusarvokki oli lähteny laskuhun. Poika ei ollu tulos, kun se ny justihin viimme viikonloppuna oli täälä päin. Niimpä me sitte mentihin isännän kans kaharestansa.

Juhulat järijestettihin kunnan leirikeskukses, ku niillä oli palijo pitkänmatkalaasia vierahia, niin sielä oli myös majootusmaharollisuus. Osa vierahista oli tullu jo perijantaina. Suurimmaksi osaksi kutsutut oli heirän kaveriporukkaansa, meitä sukulaasia oli vähemmän. Tuntuu siis torella hienolta, jotta me kuuluumma kutsuttujen joukkohon.

Isäntäväki sielä puuhasteli vielä valamistelujen kans, joten me mentihin pihalle kattelemahan, ketä sielä oli. Siskoonflikka ainaki perheenensä. Oli mukavaa nähärä niitäki pitkästä aikaa. Tai Ninnuhan oli toki flikan häis, jotta sielä nähtihin. Menin vähä hämilleni, ku Ninnun mies sanoo heti halates, jotta ”Kiva tukka”. Hoksasin mä sentäs kiittää, vaikka olin kotua lähties kattonu, jotta alakaa taas olla niin surkia näky, ku on juurikasvua ja muutenki se oli aiva räjähtänehen näköönen, vaikka mä yritin sitä muka kihartaa. Olin jo mielesnäni päättäny, jotta nyt tämän ikääseltä alakaa tää shokkifärivaihet olla ohi ja pitää siirtyä hillityympihin färiihin. Nymmä sitte mietiin, jotta olikahan se M. tosisnansa. Pitääskö mun sittekki pitää tämä ”luukki”.

Kaikkista hauskinta illan mittahan oli varmahan ne kisat, mitä sielä järijestettihin. Minäki osallistuun innolla – ja ihan selevin päin, vaikka mä en ollu hoksannu laittaa ”urheeluvarustehia”, vaan mulla oli korkkarit ja trenssi. Olis ollu fiksua laittaa lenkkarit ja tuulipuvun takki. Mietiin, jotta ehkä sitä ei enää tällä ikää ota ittiänsä niin vakavasti. Nuorempana mua ei varmahan olsi saanu osallistumahan mihinkää tuollaasehen.

Ensi oli joukkuelajit. Isäntäpari valitti nelijä kapteenia, jokka puolestansa valitti kolome pelaajaa omihin joukkueehinsa. Isäntä valittihin yhyreksi kapteeniksi ja se valitti sitte mun omahan joukkueehinsa. Mä vielä varmistin, jotta haluaako se hävitä, kun se mun valitti. Mutta totuus oli, jotta me tunnettihin niin vähä väkiä sieltä, jottei sillä ollu palijo valinnanvaraa. 😀

Kysees oli kuusottelu. Ensimmäänen laji oli vauhritoon pituushyppy viestityylillä. Ensimmäänen hyppäs viivalta ja toinen jatkoo käsivarren mitan päästä siitä, mihinkä ensimmäänen pääsi.

Seuraavaksi oli vuoros kalijatölökkien kaato. Kolome eri ”asetta” ja kolome panosta/ase. Ensimmääsenä oli ritsa värikuulapanoksilla. Oli muuten yllättävän vaikiaa! Toisena oli puhallusputki ja kolomantena värikuula-ase. Hitsi, että ne oli hauskoja!

Ammunnan jäläkihin siirryttihin keihäänheittohon. Hammastikuulla. Ja taas viestiperiaatteella. Ensimmäänen heitti viivalta ja toinen jatkoo siitä, mihinkä ensimmääsen tikku lensi. Tyyli oli vapaa, mutta näpäytystekniikka oli kielletty. Tiina (toisesta joukkuehesta) oli sitä mieltä, jotta keihähänheitos karijaasu on tärkeentä. Heittonsa – ja karijaasunsa – jäläkihin se tosin oli sitä mieltä, jotta se ei sittekkää tainnu olla se toimivin tekniikka. 😀 

Viimmeenen laji oli ”moukarinheitto” eli tarkkuusheittua superlonisilla softispalloolla. Kolome eri maalia, joista sai eri määrän pisteetä. Ei sitte osunu ensimmäänenkää pallo. 😀

Välillä paistoo aurinko, välillä tuli tuulenpuuskia ja tihuutti vettä, mutta ihime kyllä, ei tullu mielehenkää mennä sisälle. Niin hauskaa oli.

Sisälle mentihin vasta siinä vaihees, ku siskoonpoika ilimootti, jotta on ruoka-aika. Oli lohikiusausta, kinkkukiusausta, kaharenmoista salaattia ja kaharenmoista leipää. Oli niin hyvää, jotta piti oikeen santsata.

Sulateltihin hetki ruokaa ennen ku kisaalut jatkuu. Viimmeenen kisa oli yksilölaji: puhallusputkitikka. Se tuntuu olevan mun laji. Samoon ku se värikuulapyssy. Olis teheny mieli leikkiä niillä vähä pirempähänki. 😀 Mutta siinä vaihees satoo jo niin reippahasti, jotta puhallettihin vain yks kierros ja mentihin kakkukaffeelle. Yks sun toinen kävi kuvaamas kakkua ja munki piti mennä uteliaasuuttani kattomahan, jotta mitä ihimeellistä siinä on. Siinä oli valokuva synttärisankariista ja teksti H&H 100. Pitihän munki sitte ottaa siitä kuva niin kauan ku se oli vielä kokonaanen. Hyvää oli ja lusikkaleivät aiva suli suuhun! Nam!

Kaffittelun jäläkihin oli kisatulosten julukaasu ja palakintojenjako. Meirän joukkue sijoottuu pronssille. Palakinnoksi saimma Autot-suklaapatukkapaketit. 😀 Yksilökisas mä sijootuun kolomanneksi ja sain Kawasaki-lippiksen. 😀

Loppuehtoo meni yleesen seurustelun merkiis. Saunahan ja uimahanki olis pääsny, mutta mä en oo koskaa piitannu mennä saunoomahan vierahien ihimisten kans. Niimpä me seurusteltihin muitten vierahien kans seki aika. Sielä oli mm. yks kaukaanen sukulaanen (oliskahan pikkuserkku), jonka kans en oo ollu tekemisis sitte lapsuusaikojen. Silloonki aika vähä, mutta kyllä mä muistan, jotta me oomma äiteen kans käyny niillä kyläs usiammanki kerran.

Isäntäpari tarijos vielä iltapalaaki: oli pikkupitsoja ja salaattia. Minkä vaivan ne olikaa nähänehet eikä tuollaasten kestien järijestäminen aiva ilimaastakaa ollu. Mutta kyllä me söimmäki! Aiva oli mahannahka pinkiänä iltapalan jäläkihin.

Lahajoja oli monenmoisia, mutta yllättäen aika palijo nestepitoosia 😀 Mun kortti sai kehuja.

Kellonympärystä sielä meni, niin jotta hujahti vain. Lähärettihin ennen puoltapäivää ja kotona oltihin puoliltaöin. Mukavaa oli! Isoo kiitos H&H!

Ennakkotieroosta poiketen…

… mulla saattaaki olla enämmän työpäiviä eres ku mitä olin laskenu.

Pomo nimittään tänään kertoo, jotta hän on vähä ajatellu, jotta mitä jos jatkettaas työsopimusta ainaki loka-marraskuun aijan. Mähän kysyyn heti silimät pyöriänä, jotta oikiastikko? Vaikka mä en osaa mitää? Mutta meinas se, jotta kyllä sä osaat. 😀

Ja ku siinä tuli puheeksi, jotta sitte mä tartten enää kuukauren pätkän töitä, jotta pääsen takaasi ansiosironnaasille, niin se meinas, jotta vois se joulukuuki siinä mennä…

Kyllä kuulkaa Kresentti (= Cresent) tuli hippoosta (= kevyesti) tuon tieron voimmalla kotua kohti!

Tosin mitään sopimustahan ei oo vielä tehty, jotta yritän pitää vielä jalaat maas. (Paitti tietysti silloon, ku polijen polokupyörällä.)

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Hanna Jensen on toimittaja, joka kertoo kirijasnansa niistä 940 päivästä, jonka hän kuluki isänsä rinnalla aina isän Alzheimerin taurin totiamisesta tämän kuolemahan saakka.

Ihan tuttuja tuntemuksia sieltä löytyy: miksen mä oo huomannu mitää, ei meirän äitee/isä ny vielä niin huonomuistinen oo… Ja se ylilääkitteminen – ja kotiuttaminen väkisin, vaikka ihiminen ei oo kotiuttamiskunnos.

Jensen otti tosi hyvin selevää muistisairauksista ja siksi täs kirijaski on tosi palijo hyviä linkkiä ja vinkkiä, mistä voi hakia tietua ja apua. Mullekki tuli pari aiva uutta juttua, joita mä en ollu eres hoksannu yhyristää muistisairautehen, vaan pistettihin äiteen huonokuuloosuuren syyksi. Ensinnäki se, jottei äitee osallistunu keskusteluhun, jos paikalla oli vähäki usieet ihiminen keskustelemas. Muistisairas kuulemma tarvittoo nimenomaan kaharenkeskistä keskustelua. Toinen oli se, jotta äitee vastas useen aijoon vain jollaki ynähröksellä tai hymähryksellä. Joskus se ei tuntunu reakoovan millää lailla. Ja kuulemma taurinkuvahan kuuluu myös yleeskunnon romahtaminen johonaki kohtaa. Niin kävi lopuuksi Jensenin isällekki.

Mutta sitä ennen oli melekeen kaks ja puoli vuotta, jolloonka tytär huolehtii velijensä kans isästänsä, järijesti tälle paikan senioritaloosta, kulijetti lääkäris ja kävi huolehtimas syömisistä sun muista.

Isästä ei tullu sairauren myötä akressiivista, niin ku monista sairahista tuloo, vaan hän muuttuu entistä rauhallisemmaksi ja lempiämmäksi. Siinä mieles Jensen koki, jotta sairauresta seuras jotaki hyvääki.

Voi vain tämän lujettuansa toreta, jotta taurinkuvis on yhtälääsyyksiä mutta myöski eruavaasuuksia. Sairaus etenöö jokaasella yksilöllisesti ja varmahan ihimisten erilaasuuski saa oireet korostumahan eri lailla.

 

Sehän tuli nopiaa!

Hyi, mitä te oikeen ajattelitta?

Mä tarkootin tietysti sitä Koulutusrahaston stipenripäätöstä! Oli nimittään tullu sähköpostihin tieto, jotta stipenri on myönnetty.

Olis ollu hienua, jos sillä olis voinu hankkia ittellensä jotaki. Mutta. Ei se ny käy, ku koko aijan muutoonki eletähän kärestä suuhun. Elämisehen neki rahat menöö varmasti eikä jää mitää muistoa, oliko niillä ostettu tarijousjauhelihaa vai hampparinväärää (= lenkkimakkaraa) vai maksettu puhelinlasku.

Mutta hyvä näinki. Joka lantti on tervetullu täs vaihees.

Aina vain vaivaanen :(

Ihan ensiksi kiitokset E&A:lle kukasta! Oon joka vuosi haaveellu ostavani pallokrysanteemin, mutta ei sitä sitte kumminkaa ittellensä malta. Nyt mulla on sellaanen terassin pöyrällä. 😀

Eileen ehtoolla poika tuli käymähän. Toisin sanoen se kotiutuu joskus yhyreksän mais ehtoolla ja tänä aamuna puoli kahareksan aikoohin se jo lähti kohti Oulua jokavuotiselle Hötsi-reissullensa. Kotomatkalla sunnuntaina se piipahtaa taas yöksi tänne, mutta saattaa olla, jotta on täälä vasta puolilta öin. Maanantaina se jatkaa matkaa kotia.

Sitte alakaaki sairauskertomus: Tänään nimittäin tein harvinaasen lyhkääsen työpäivän. Kerkesin aamulla pestä myymälän laattiat pesurilla, ku alakoo tulla kipiää alamahahan. Mulla on ollu sellaasia kipuja joskus aikaasemminki, mutta ei näin pahana. Mua oksetti, maha meni sekaasin ja kylymä hiki nousi pintahan. Ja vaikka pomon luvalla hetken makasinki ruokakämpän soffalla, ei kipu hellittäny.

Yritin kumminki kömpiä jatkamahan hommiani, muttei siitä mitää tullu. Kymmenen mais kysyyn pomolta, voinko lähtiä kotia. Sellaasta ei oo montaa kertaa tapahtunu mun työvuosien aikana. Melekeen hävetti.

Isäntä kysyy heti, jotta mikäs nyt. Mä sanoon, jotta sain lopputilin. Se vastas pettynehellä äänellä, jotta ”Vai niin”. Vähä siihen sävyhyn, jotta se tais hetken uskoa… Kuulemma epääli, jotta mä oon mokannu jotaki tosi pahasti. Jotta niin palijo se luottaa muhun… 😉 Ittehän oon toitottanu koko aijan, jotten osaa mitää. Ihimekös tuo, jos ei kukaa muukaa usko mun osaavan mitää. No, onneksi ei ainakaa vielä tullu lopputiliä. Eihän täs ny enää ookkaa ku 12 työpäivää jälijellä. Tai 13, jos mä teen tuon tämänpäivääsen takaasi.

Mä tälläsin itteni varovaasesti olohuonehen soffalle maata. Ajattelin, jotta siitä on lyhin matka vessahan, jos se Yrjö kumminki päättää tulla käymähän. Onneksi ei tullu ja mä pysyyn paikoollani ehtoopäivähän asti ennen ku kipu antoo kunnolla periksi. Tai jäi siihen vielä pieni aristus.

Laitoon ylähä noustuani pomolle viestiä, jotta hengis ollahan. Se ku on nimittäin kans murehtijanaisia, niin ajattelin, jottei sen tartte ainakaa mua murehtia viikonloppuna.

16 tarinaa toivosta

Tämä on kirija, joka on lähtöösin kustantajasta. Tammi on antanu kuurelletoista naiskirijaalijallensa tehtäväksi kirijoottaa novellin, joka jollaki lailla käsittelöö toivoa. Tää on osa Roosa nauha -kampanjaa.

Täytyy kumminki sanua, jotta mä oon vissihin kovanahkaanen tai sitte luin tämän vääräs mielentilas. Ei koskettanu. Ykskää novelli ei nousnu sieltä ylitte muiren, niin jotta mun pitääs täs sitä hehkuttaa. Valitettavasti. Kirijoottajat on tunnettuja ja tunnustettuja kirijaalijoota, joten vika ei varmasti oo novelliis vaan lukijas.