Ilimootin heti loman alakajaasiksi isännälle, jotta nyt mun loman aikana pitää mennä käymähän hänen velijensä ja tämän vaimon työnä, ku en eres muista koska oomma viimmeeksi käyny. Ovat muuttanehekki pari kertaa täs välis… Tänään oli vihiroonki se päivä.
Yritettihin kyläälemähän jo torstaina, mutta heille oli tulos muita vierahia, niin velijekset sopiivat keskenänsä, jotta meemmä tänään.
Ei olla vihaväliis eikä mitää. Tälle pitkälle kyläälyvälille ei oo muuta seliitystä ku saamattomuus. Muistelin, kuinka ”ennen vanhaan” (lue: yli 30 vuotta sitte), ku muksut oli pieniä, käytihin parina-kolomenaki päivänä viikos johonaki kyläälemäs. Anopilla, velijien/siskojen työnä ja joskus kaveriillaki.
Nyt ku ollahan kaharestansa ja pääsis lähtemähän heleposti, niin ei käyrä enää mihinää. Melekeen pitää piirtää rasti seinähän, ku saarahan ittemmä liikkeelle. Ei tuu nykyään mielehenkää lähtiä enää arkiehtoona töiren jäläkihin mihinkää. Ja lauantaina on kaupaskäynti ja saunoominen. Ei voi mennä kylähän. (Paitti, jotta nyt me käytihin jo eileen saunoomas.) Pyhänä mä pesen pyykkiä. Ei voi lähtiä mihinkää. Ei piisaa enää enerkia ku yhtehen asiahan päiväs.
Mutta kiva oli nähärä ja toimitella pitkästä aikaa. Kyllä me varmahan ainaki kolome tuntia istuumma kyläälemäs.
Rautalinnun räpiköönnit 
Tuo on nii totta. Ku tytöt ol pienii, nii useest viikoloppusi mäntii Ossi velje perhee luo, heijä kesämökille. Käytii serkkuje perheitte luon iltakyläs. Sitku tytöt ol ”aikuisii” alettii liituumaa kahestaa ulkomail, kesäsi motskaril pitki poiki kotimaata ja pohjois norjaa. Ei oo vuosii oltu Hanna perhee mökil yökunnis, ehkä parikertaa siel päiväseltää kävästää, nyt taas sopparil ke ja pe. pariviiko välei äiti luon. Onks tää joku ikäkriisi, ku koti tuntuu parraalle paikalle.