Diippiä shittiä

Hyvänen aika, minkä ryöpyn tuo Tarun postaus Henkisestä omavaraisuudesta sai aikahan! Mä luulin, jottei mulla oo mitää ajatuksia ittestäni tai minkäämmoista ittetuntemusta, ku emmä oo oikeen ikänä jaksanu pohtia näitä. Mutta ehtoolla, ku menin maata, mä kelasin juttuja vielä pitkän aikaa.

Ja sitte ku mä alakasin aamulla kirijoottamahan niitä ajatuksiani ylähä – ihan ensi vain suttupaperille – niin sitähän piisas. Loppujen lopuuksi mulla on kolome sivua suttua ja käsialasta huomaa, jotta ensi mä oon pistäny asioota paperille ihan harkiten ja loppua kohoren mä oon vain yrittäny kirijata niitä nopiaa ylähä, jottei seuraavana jonos oleva ajatus kerkiä karaata.

Voi, minkä tulupan sä, Taru, vetääsit pois mun pääknupistani? Vai aukaasikko oikeen Pandoran lippahan? Kai nää kaikki on ollu mun sisälläni olemas, mutta en oo vain koskaa vaivautunu tutustumahan niihin. Ehkä näitä ei ny olsi kaikkia tarpehellista tuora tänne, ku tämä on ihan sensuroomatoonta ja jäsentelemätööntä. Mitä ny vähä täyrentelen ja korijaalen tuohon suttupaperille kirijoottamaani.

Ja niin ku kaikki keittiöpsykolookit, niin minäki alootan sieltä aluusta eli lapsuuresta. Mä olin muksuna rohkia ja ulospäinsuuntautunu. Ei ollu mitää kynnystä höpöttää täysin vierahille ihimisille. Se vetäytyminen ja sisähänpäinkääntyminen alakoo joskus kouluvuosina. En muista, jotta mulla olis eres kansakoulus ollu yhtää erityystä ystävää. Se ainua torellinen ystävä – Raija – löytyy siinä vaihees, ku 11-vuotiahina siirryttihin oppikouluhun. Silloonki mä vielä yritin kaveerata joittenki muittenki kans, mutta aika äkkiä mä havaattin, jotta mä arvostan aika vähä niitten elämäntyyliä. Oli viinaa ja pilleriä ja kaikenmoista sekoolua. Ei ollu mun juttu. Mutta Raijan kans on ystävyys kestäny jo 45 vuotta. Yks hyvä, elinikäänen ystävä on enämmän ku monella muulla on koskaa.

Sitä paitti mä oon niin huono pitämähän yhteyttä, jotta tahtoo ne ystävyyret jäärä ja välijähtyä. Jopa sukulaasihin on yhteyrenpito harventunu. Omille muksuullekkaa ei tuu soitettua ku harvakseltansa. Rautakauppiahan rouva soitteli tyttärensä kans päivittään pitkiä puheluja. Emmä keksiisi niin palijo asiaa ja luulempa, jotta flikka jo johonaki vaihees ilimoottaas, jotta nyt kuule piisaa tämä jokapäiväänen häiriköönti. Älä enää soittele, mä otan suhun päin yhteyttä, jos on tarvetta. 😀 Poika taas on yhtä huono puhelimes ku minäki. Meillä saattaa olla pitkiäki hilijaasia hetkiä ku kumpiki miettii, jotta mitähän sitte keksiis sanua.

Mä oon epäsosiaalinen jopa virtuaalimailmas. En tykkää sättäällä (= chattailla) Faces, enkä kauhiasti jaksa lukia toisten kuulumisiakaa. Se on hyvin satunnaasta. Eri asia on sähköposti ja plokit (= blogit). Niihin mä voin reakoora omahan tahtihini eikä se erellytä interaktiivista vuorovaikutusta.

Silti me Raijan kans puhutahan niin palijo, jotta kukaa ei uskoosi mua niin täysin kommunikoontikyvyttömäksi, ku mitä mä muuten koen itteni.

Yks asia, mistä oon eherottoman varma, on se, jotta mä kirijootan paremmin ku puhun. Kirijoottaes on aikaa harkita sanojansa ja jäsennellä ajatuksiansa. Siitä tarpehesta varmasti runojen kirijoottaminenki syntyy ainaki aikuusiällä. Nuorenahan se oli enemmän tuntehenpurkausta.

Isoot väkimäärät on mulle kauhistus. Sielä mä oon vahavasti epämukauusalueellani. Oonki mieluuten sivustaseuraaja ja tarkkaalija, jos mun on aiva pakko sellaasehen osallistua. Se näkyy myös työs. Mä en mihinää nimes halua ainakaa ihimisten etehen, vaan viihryn parahite omis oloosnani ja omien töitteni paris.

Jokku konsertit tai vastaavat ei aharista, koska sielä ei pääsääntöösesti olla (tai ainakaa minä en oo) seurustelemas. Mä oon tosi huono small talkis. Eres tyttären häis en osannu luontevasti käyrä seurustelemas mulle ennestänsä tuntemattomien sulhasen suvun tai nuorten kaverien kans.

Mä koen myös olevani ainaki tunneköyhä, jos en peräti tunnekylymä. Multa puuttuu myötäelämisen taito tai ainaki se on hyvin vajavaanen. Mikä tarkoottaa väistämätä sitä, jotta mä oon hyvin ittekeskeenen, koko mun pieni maailmanihan pyörii mun oman navan ympärillä.

Mä viihryn oikeen hyvin yksin omas ylhääses seurasnani.

Mä oon monesti kuullu – ja ehkä vähä myönnänki – jotta oon eherottoman hyvä vähättelemähän ittiäni.  On tosi vaikiaa ottaa kiitoksia tai kehuja vastahan, vaikka oon yrittäny sitäki opetella. Mä mitätöön ne kärenhuitaasulla tai ”ei tuo ny mitää” –tyyppisillä kommentiilla tai sitte mä pistän ihan leikiksi, sen sijahan, jotta antaasin sen kiitoksen tulla perille asti ja kiittääsin takaasi. Esimerkiksi käsialastani oon saanu useen kehuja, mutta mä en oikeen oikiasti ymmärrä, jotta siinä olis mitää erityystä ja sen takia en oikeen osaa suhtautua kehuuhin kuinkaa. Mä ny vain oon aina tykänny kirijoottaa palijo käsin. Kai se siinä on sitte harijaantunu tai muotoontunu sellaaseksi, jotta jonku mielestä se on komiaa. (Kyllä multa harakanvarpahia syntyy enämmän ku sitä siistiä käsialaa.)

En tierä, onko tuo vähättelyki peruja lapsuuresta. Silloon kuulin, ku äitee kertoo jollekki vierahalle isän sanonehen, jotta ”Ei saa kehua kakarootten kuullen, jottei ne ylypisty.” Oon vissihin aina pelijänny ylypistyväni. Toisaalta on hyvin ristiriitaasta, jotta mä oon kumminki aina hakenu hyväksyntää toisilta ja yrittäny olla mieliksi vähä joka suuntahan. Siinä on vain se vaara, jotta sellaases pokkuroonnis karottaa ittensä kokonansa.

Ja varmahan tähän liittyy myös se, jotta mun on tosi vaikia löytää ittestäni mitää hyvää sanottavaa. Ikänä.

Oon luultavasti itteni pahin kriitikko ja orijapiiskuri. Mutta orijapiiskuri löytyy vain silloon, ku on joku juttu, johonka mä tosisnani haluan sitoutua. Sitä ei näy mailla halamehilla esimerkiksi silloon, ku pitääs siivota.

Mä oon erittään, erittään mukavuurenhaluunen. Iän myötä se on jalostunu laiskuureksi.

Oon murehtija. Mä murehrin mennehiä, nykyysiä ja tulevia. Aina pitää olla jotaki murehrittavaa. Jos ei oo, niin mä murehrin sitä, jotta mitähän pahaa tästä seuraa… Vaikka järki sanoo, jotta mikää asia ei täs mailmas oo murehtimalla parantunu, niin heti seuraavaksi sitä huomaa löytävänsä ittensä taas murehtimasta.

Ittekuria mulla ei oo nimeksikää. Se näkyy puntarilla. Mä päätän suunnilleen joka maanantaiaamu aloottaa ”uuren elämän”, mutta ruoka-aikahan mennes mä oon jo unohtanu sen päätöksen. Mun into lopahtaa yleensä hyvin lyhkääsehen. Ja sitte mä taas soimaan ittiäni, jopa inhoan. Välillä alistun ja luovutan tyylihin ”mitä väliä”.

Mä oon jääräpää. Joiski asioos. Sitte toisaalta mä taas annan periksi heleposti ja teen niin ku joku muu tahtoo. Eli en osaa tarpeeksi pitää puoliani.

En osaa riirellä. Toki kakaraan kans on aikoonansa riirelty ja huurettu puolin ja toisin kitapurijehet pitkällä. Mutta. Se onki ollu se mutta. Kiukuspäisnänsä sanoo sellaasta, mitä ei pitääsi koskaa suustansa päästää. Sitte sitä katuu ja pyytää anteeksi, mutta vahinko on jo tapahtunu. Oon kattonu viisahimmaksi yrittää välttää riitoja ja antaa mieluummin periksi. Siinäki.

Nuorempana olin hyvinki äkkipikaanen, mutta siinä suhtees ikä on teheny tehtävänsä ja tasinu suurimpia roihahruksia. Toki mä vieläki saatan hermostua jostaki ihan pikkujutusta. (Tää s****nan punajuuritölökki ei aukee millää!)

Multa puuttuu päämäärätietoosuus. Mä oon jotenki aina vain ajalehtinu asiasta toisehen, työstä toisehen. En oo luonu uraa enkä jatkanu intohimoosesti mitää harrastusta.

Sukua erelliselle on päättämättömyys, joka seki on mun vaivana. Mä vain orotan asiootten ”jotenki” järijestyvän tai jonku toisen tekevän päätökset mun puolestani.

Periksiantamisesta ja luovuttamisesta puhuunki jo tuola aiemmin. Mä teen niin hyvin heleposti. Esim. nyt se on ollu jo tuon työnhaun suhteen havaattavis. En oo enää niin suurella innolla jaksanu paneutua räätälöömähän hakemuksia ja CV:tä joka paikkahan eriksensä, ku ”emmä kumminkaa sinne pääse”.

Ja tämähän on jo uhuriutumista, eikö totta? Jotta säälikää ny mua niin per******sti, ku mua kohorellahan yhtä väärin ku Väyrysen Paavua.

Koen olevani perusnekatiivinen ihiminen. Useen tyytymätöön ja ruttuturpaanen. ”Pessimisti ei pety.” Tämä postauski peilaa koko aijan nekaation kautta.

Oon aina valittanu ittetuntemuksen puutetta. Täshän sitä soopaa nyt tuloo tuutin täyreltä. Mutta esim. työhaastattelus kysytähän aina vahavuuksia, joita mä en erelleenkää osaa nimetä. Ku mun mielestäni vahavuuksiksi ei käy arijektiivit (= adjektiivit), kuten tarkka, huolellinen, luotettava. Mun mielestä sielä pitääs osata nimetä jotaki erityysen osaamisen alueeta. Niitä mulla ei oo. Vielä. Mutta jos pääsis sinne kouluutuksehen, niin sitte ehkä alakaas vähitellen olemahan.

Mä oon hyvin epäjärijestelmällinen. Joiski asioos hyvinki pedantti, mutta moni muu asia on vähä ”sinne päin”.

Tuon pedantin serkku, pieni perfektionisti, on myös tuttu. Mä joko osaan heti hyvin tai sitte mä en halua eres opetella.

Valitettavasti oon myös tosikko. Kaikkeen vakavimmin mä otan itteni.

Mun huumorintaju on ehkä vähä välillä kyseenalaanen. Pohojalaasta koninleikkiä, jota ei välttämätä kaikki ymmärrä ja josta moni voi loukkaantua. Itteironia on ihan hyvä laji meikälääselle.

Katumisesta mä oon aika hyvin pääsny erohon, koska sehän ei mitää hyörytä. Toki on palijo asioota, jokka olis voinu teherä toisin tai jättää kokonansa tekemätä. Kaikkeen eniten mä varmahan karun muksujen kans tekemiäni virheetä. Yks asia, mikä tällä hetkellä karuttaa – tai enemmänki ehkä harmittaa – on se, jotten mä jo aijat sitte ymmärtäny kouluttautua. Vois työllisyystilanne olla tällä hetkellä aiva erimoinen. Mä olin vain niin luottavaanen työpaikkani suhteen, jotta luulin sieltä joskus pääseväni eläkkehelle. Ei pitääsi olla niin tyhymän sokia.

Kateutta väitetähän perisuomalaaseksi ja etenki meirän eteläpohojalaasten synniksi. Emmä silti oikeen koe tuntevani kateutta. Enemmänki se on ihaalua, jos joku osaa jotaki täysin suvereenisti. Silloon sitä ajatteloo, jotta osaaspa ittekki jotaki erityystä. Mutta en kumminkaa viitti teherä mitää asian etehen. Toisten omaasuutta mä en karehri. Oon useemmiten kääntäny asian niin päin, jotta jos sillä on palijo omaasuutta, niin torennäköösesti sillä on palijo velekaaki,

Nuorempana mä olin joskus aika katkera, mutta seki on vanhemmiten haalistunu pois turhana. Sillä ei tee hallaa ku ittellensä.

Mä oon kärsimätöön. Hetikaikkimulletännenyt-kärsimätöön. Orottaminen on piinaa. Minkä tahansa orottaminen.

Ja vähä samahan liittyen: mä oon hätäänen. Oon mieluummin kymmenen minuuttia etuaijas ku minuutin myöhäs. Mä yritän kääntää sen täsmällisyyreksi.

syyllistän ittiäni hyvinki heleposti. Joskus se tuloo ulukopuoleltaki, mutta suurimmaksi osaksi se on ihan sisäsyntyystä. Joskus mä tunnen syyllisyyttä sellaasistaki asioosta, jokka ei oikiasti oo mun syytä.

Omasta mielestäni mä en verä mitää roolia. Kuvittelen olevani aina oma itteni joka tilantehes. Mutta kyllä mä tietysti yritän ihimisten ilimoolla käyttäytyä vähä fiksummin ku kotona ollesnani.

Tunteet. Mä käyn välillä hyvinki äärestä laitahan ja annan asioolle isoompia mittasuhteeta ku ne oikiasti ansaattis. Mutta kyllähän tuoki heilahtelu on vähentyny iän myötä.

Mä oon aika läpinäkyvä ja avaurun (liikaki) heleposti asioostani. Kaikkista syvällisimmät, airoommat ja rehellisimmät keskustelut ja asiootten jakamiset mä varmahan käyn kumminki Raijan kans. Se tuntoo mun niin pitkältä aikaa, jottei mun tartte seliitellä eikä taustoottaa asioota. Voi vain antaa tulla, mikä mieltä painaa.

En oo ensinkää ex tempore –ihiminen, vaikka monesti ne jutut olis ihan hauskoja, ku vain antaas mennä. Useemmiten mun ensimmäänen reaktio on silti ei. Toisaalta multa puuttuu kyllä myös suunnitelmallisuus. Mä vain meen päivästä toisehen ja katton, mitä tuleman pitää.

Vihaan epäoikeurenmukaasuutta, vaikka tietysti se oma oikeurenmukaasuuskäsite on aika subjektiivinen. Mikä on mun oikeen, ei välttämättä oo kaikkien oikeen.

Mä oon pohojalaasehen tapahan suorasukaanen ja kykenemätöön valehtelemahan. Tuloo lauoottua niitä omia ”totuuksia” ajattelematta yhtää. En osaa valita sanojani tai olla eres vähä hienotunteenen. Pyyränki siis ny täs julukisesti anteeksi kaikilta, joita oon tahtomattani loukannu suorasukaasuurellani.

Taru puhuu kirijootuksesnansa myös maton alle lakaasemisesta. Sen mä oon kyllä oppinu. Jos jostaki asiasta ei puhuta, niin sitä ei oo olemas…

jumitan. En oo koskaa uskaltanu hypätä tyhyjän päälle tai eres mihinkää hiukankaa rohkeutta vaativahan tai uutehen. Helepompaa on jumittaa siinä tutus ja turvallises.

Mistä mä sitte koen iloa? Luonnosta, lukemisesta, käsitöistä, netistä, musiikista, värittämisestä. Ja etenki Raijan kans vietetystä aijasta. Me ei olla hörsköttäjiä kumpikaa, me puhutahan aika tosisnamma ja mukavakavasti, mutta silti mulla on aina jotenki köykääseet ja ilooseet mieli niitten tapaamisten jäläkihin. Sama on ku saan viettää aikaa muksujen seuras – ja niitten lemmikkien.

Tohtiisko mennä vielä astetta suurempahan tunneskaalahan? Onni. Ihan ylivoimmaasesti suurimman onnentunteen – ja liikutuksen – pitkähän aikahan koin flikan häis. Mähän aiva leijaalin sen jäläkihin pitkän aikaa. Muksujen onnistuminen elämäs ja niitten onni ja hyvinvointi onnellistuttaa muaki.

Mä en oo koskaa kokenu ittiäni miksikää korin (= kodin) hengettäreksi, vaan mä oon aina halunnu olla töis. Mulla on omasta mielestäni hyvä työmoraali ja suora selekäranka, mitä töitten suhteen tuloo. Mä oon saanu olla suhteellisen pienis työyhteesöös, jolloonka mun epäsosiaalisuuteni ei oo joutunu liika kovalle rasitukselle ja niin niistä työporukoosta on aina tullu sillä hetkellä tärkeetä. Niiten kanshan mä oon viettäny valaveellaoloaikaani enämmän ku kotona. Mutta kun se työsuhure katkee, niin – naps! – mun epäsosiaalisuus näyttäytyy taas siinä, jottei mulla oo juurikaa mitää tarvetta pitää yhteyttä entisille työpaikoolle tai työkaveriihin sen jäläkihin ku työt loppuu.

HERRIJJEE, kuinka pitkä protoiska tästä tuli! Tuli kyllä ny niin diippiä shittiä, jotta ei oo tosikaa. En usko, jotta jaksoot lukia loppuhun asti. 😀 Palijastinko taas jo liikaaki?

Ai niin – Taru käski laittaa tänne, jotta ”Sä olet tosi upea tyyppi.” Niin ookki! Ei ku – tähän piti sanua KIITOS ❤

 

 

 

 

 

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Diippiä shittiä

  1. Wohoo!! Ihan huikeeta, mikä postaus! Mähän sanoin, että sä olet upea ❤ Voi että. Ja usko vaan, kyllä luin ihan loppuun ja joka sanan ;D

    Tiiätkös, tässähän tuli niitä vahvuuksiakin työhaastatteluihin vaikka millä mitalla! Korkea työmoraali, suoraselkäisyys, et ole ailahtelevainen, ryhmätyötaidot (koska työporukasta muodostuu tiivis yhteisö sulle), suorapuheisuus (se on todellakin vahvuus, koska mistä työnantaja muuten saa tietää, jos jokin on päin mäntyä? Siitä kärsii yleensä myös asiakkaat ja liikevaihto, jos hommat ei ole kunnossa eikä kukaan sano mitään). Ja kyllä tarkka, luotettava ja huolellinen on vahvoja vahvuuksia kans, eikä pelkkiä adjektiiveja. Sanoisin vielä lisäksi, että sä oot liikkeellä "tositarkoituksella", eli sitoudut kyllä työhösi ja työnantajaan ja annat aivan varmasti kaiken parhaasi. Sekään kun ei oo itsestään selvää, kun kaikenlaista hiihtäjää kuitenkin on.

    Tuo sun ystäväsi Raija on varmasti todella hieno ihminen. Niin ihanaa, että teidän ystävyys on säilynyt kaikkien vuosien läpi. Mun paras ystävä on mun mies 🙂 Toki hän on paljon muutakin, kuten puolison pitääkin, mutta kyllä me ollaan kumpikin toistemme ainoita bestiksiä samalla kans. Hänen kanssa me kyllä jauhetaan kaikki maan ja taivaan väliltä ja takaisin, heh, vaikka noin muuten oon huono ylläpitämään lähempiä ystävyyssuhteita. Ne tuppaa juurikin väljähtymään, kun ei vaan jotenkin tuu sit niin innostuttua, noin pitemmän päälle. Sitä vaan jatkaa matkaansa ja se siitä.

    Ai hitsi, en meinaa saada kommenttia ulos, kun tässä oli niin paljon hienoa tarinointia! Vähänkö muuten nauroin punajuuripurkille – täysin samat sanat aiheuttaa meillä 😀

    • Kiitos, Taru. ❤

      Joo, tuo sitoutuminen työkavereihin, työnantajaan ja työhön on mun kohdallani hyvinkin totta.

      Välttämättä en työnantajalle uskalla olla niin suorapuheinen kuin pitäisi. (Oman jakkaran puolesta pelkääminen jne.)

      Nyt, kun tää kerä lähti pärköämään, niin varmasti tulee vielä lisää. En niitä välttämättä tänne ainakaan kaikkia laita, mutta nyt juuri tuli tässä mieleeni, että oon huono pyytämään apua. Niin töissä kuin kotonakin. "Minä itte!" – "Ei tartte auttaa!"

      Ja kyllä – Raija on ainutlaatuinen. Ei kai se muuten olisi mua jaksanut näin kauaa 😀

      Miehen kanssa me puhutaan lähinnä siitä punajuuripurkista (mä pyydän sitä avaamaan sen s-tanan purkin), mutta sen syvällisempiä keskusteluita ei kauheasti harrasteta. Mä yritin alkuaikoina, mutta totesin, että siitä tulee enemmän yksinpuhelua, joten luovutin siinäkin asiassa.

      • Nonni, se on kyllä niiiin hieno fiilis, kun kerä aukeaa ja sitä vaan lähtee tulemaan kovaa kyytiä. Jes! 🙂

        Krhm. Jotenkin kovin tutulta kuulostaa toi, ettei tartte auttaa 😀 Niin se vaan on aina tupannut olemaan, noin ensisijaisesti.

        Ymmärrän hyvin. Mäkin joskus luovutin (ja 13 vuoden päästä läksin).

  2. WAU, olpa huikee avautumine. Kute oon monest sanonu, älä vähättele ihtijäis, sie oot osaavaa, hyvä tyyppi, mie voisi olla siulle kateelline siu käsialast, käsityö taidost, runoist, mut en oo, ku kateellista tyyppii. En kyl ymmärrä kenelt mei Riikka o periny kaunii käsiala, ei ainaskaa vanhemmiltaa. Kyl tuolt siu tekstist löys ihtijääkii. Mie oo ain viihtyny ihmisii kans eli kaupatätin ja vapaa-ajal. Mut kaik teatterit, konsertit, jopa elokuvis käynti, ei vaa oo miu juutuja, eikä oo tanssitkaa ikinää ollu. En oo pelänny minkää sorti herroja, en ees työantajaa, jos en ollu samaa mieltä, nii sen myös sanoi suoraa, mut asiallisest. Joskus työkaverit sanokii, nyt tais tulla siulle lähtö, mitä viel, kauppias tul ja halas. Appuu oon valmis antamaa, mut itellee sitä o vaikee pyytää. Mies o se paras, rakas ystävä, sit tulo lapset, lapselapset, vävyt, veli, velje lapset, pari serkkuu keihi läheiset välit, entisii työkavereita ja sit viel näit rakkaita naapureita 😀 Syy ehkä siihe et o paljo ystävii, läheisii ja vähemmä läheisii, johtuu siit et oon nii ulospäisuuntaunu, en vierasta ihmisii, tuun toimee erilaisii (hankaliiki) ihmisii kans. Moni o sanonu et miulle o helppo avautuu, luottaa etten kerro ettepäi asioita. Liia energinekii oon, mut ei voi mittää, syntymävikoja kaik tyynni 😀 Ossaan kiukutakkii, murehtii asioita joille en voi mittää, itepäine oinas, joka rakastaa elämää sen kaikes kirjos, o ain heikomma puolel, iloitsee lukemattomist nettiystävist, joita ei oo ees ikinää tavannu, ne keitä oo tavannu o ollu niiku ois ain tunnettu. Läheisriippuvaine koti-ihminekö mie sit oon? En tunnusta, nautin myös yksiolost, vaik tunni päiväs, ku mies o lenkil 😀 Toisekii, ku lähe ite avantolenkille 😀

    • Kiitos 🙂 Taisi tulla jo liikaaki informaatiota, mutta päätin, jotta en ota sitä poiskaa. Se oon minä – tosi rehellisesti ja avoomesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.