Aleksi Aalto: Rintaperillinen

Veli Rahikainen on keski-ikäänen yrittäjä, jonka vaimo on justihin kuollu.

Hautajaasis Veli päättää, jotta hänen on ryhyryttävä toimihin turvataksensa yrityksensä jatkon sitte kun hänestä ittestänsä aika jättää – tai sitte on hankittava ikuunen elämä. Liisan ja Velin kaharesta aikuusesta lapsesta – Tuomaksesta ja Helenasta – ei Velin mielestä oo yrityksen jatkajiksi. Hunningolle menis hänen elämäntyönsä. Liisa on kasvattanu lapset, ku Veli on kasvattanu yritystä. Lapset on jäänehet Velille etääsiksi.

Mutta kenestä muusta sitte olis jatkajaksi ku hänestä ittestänsä? Millä varmistaa, jotta asiat hoituu samalla lailla ku hänen aikanansa. (Koska sehän on ainut oikia tapa hoitaa yritystä.)

Ku kuvioohin ilimestyy Maria ja pieni poikavauva, alakaa Tuomaksen ja Helenan hälyytyskellot soira. Ei kai isä vain vanhoolla päivillänsä… Tuomas palakkaa jopa yksityysetsivän ottamahan asioosta selevää.

Veli seliittää lapsille, jotta Ville on hänen velijensä Laurin syrijähypyn herelmä ja hän on luvannu Laurille pitää poijasta huolta. Villestä kasvaa mainio tyyppi ja pikku hilijaa hän hitsaa yhtehen koko perhettä (johon siis nyt lasketahan myös Maria ja Ville).

Yhtä tärkiänä ja ainutlaatuusena piti ittiänsä Venäjällä Pietarin Oligarkkiyhyristyksen puheenjohtaja Rublov. Hän saa Odessan Geriatrisesta Instituutista tohtori Kupoljevilta mielenkiintoosen puhelun ja alakaa hänki miettiä, josko ikuunen elämä olis sittekki maharollinen.

Miehiä yhyristää sama tavoote, sama instituutti ja myöhemmin myös Sotšin olympialaasihin liittyvä rahakas hanke.

Tämän kirijan vois kai luokitella ns. veijaritarinaksi. Se oli aika viihryttävä, vaikka henkilökohtaasesti ärsyynnyynki Velin päällepäsmärööntihin monta kertaa. Mutta se oli varmahan vain hyvä, sillä silloonhan mä reakoottin lukemahani.

Kirijan aluus mulle tuli Velistä mielehen Mielensäpahoottaja, mutta ku tarina eteni, alakoo tulla yhä vahavemmin Arto Paasilinnan kirijat mielehen. 

Mainokset

Askelmerkkien hakua

Nyt, ku oon töis saanu pääasias laskuttaa viimmeeset kolome päivää, niin en ollu eileen ehtoolla niin kuolemanväsyny ku oon pruukannu (= tavannut) olla.

Niimpä mä vihiroon ja viimmeen ajoon ähkyni läpitte ja me käytihin lavatanssiis harijoottelemas vähä askelehia. Melekeen heti tuli valssia ku pääsimmä perille ja mekös lähärimmä sitä kokeelemahan. Kyllä ne askelehet sieltä tuli, vaikka emmä ny tierä, onko se oikeen tanssimista, ku kaks puujalakaasta köpöttelöö huonosti luistavalla laattialla.

Mulla oli lisäksi jaloos ne kengät, jokka meinaan laittaa häihin. Halusin testata, kuinka niillä pystyy olemahan, ku en monehen vuotehen oo pitäny korkkokenkiä ja nuo sattuu olemahan kaikkista korkiakantaasimmat, jokka mulla on. Oli silikkaa murhaa laittaa ne jalakoohin. 😀

Mutta tanttu (= mekko) on ny lyhennetty niitten mukahan. Aion ratkaasta ongelman hankkimalla päkiäpohojalliset ja ottamalla häihin vaihtokengät joukkohon. Ei sitte loppuehtoosta oo niin enää väliä, vaikka pitääs vähä tantun helemoja kannatella tai vaikkei kengät enää passaasikkaa muuhun asuhun.

Mä kuvittelin, jotta tanssipaikalla vois ehtoon mittahan tulla kylymä, mutta sielä oli sisällä ku saunas. Onneksi sielä oli kaikki yhtä hikisiä ku meki. Jokku jopa hikisempiäki. Yhyrelläki miehellä oli vaaliat kesähousut ja näki, kuinka sen oli hiki valunu selekää pitki niin, jotta sen oli pairanselekämyksen lisäksi housukki märijät 😀

Mutta kyllä oli ilo kattella niitä, jokka osaa oikiasti tanssia. Enkä tarkoota ny fuskun tanssijoota. Mun mielestä esimerkiksi niitten humpan tanssiminen muistuttaa enämmän parimarssia, jota me mentihin yläasteen iltamis (niillä oli joku oma nimensäkki, jota en ny muista), ku ei osattu tanssia. (Anteeksi kauhiasti, jos loukkaan jotakuta fuskaajaa. Tämon vain tällääsen tanssitairottoman, vanhan täti-ihimisen mielipiret.)

Tositanssijat tunnistaa myös kengistä. Niillä on järkeviä tanssikenkiä, jopa lenkkarityyppisiä. Mun kenkien ei ollu tarkootuskaa olla järkevät, ne on hankittu komian tähäre.

Kolome ja puoli tuntia jaksettihin, sitte oli jo isännänki jalaat kipiänä. Ja pääsimmä toki lähtemähän ennen pahinta ruuhkaa, ku lähärimmä vähä etuaijas.

Kotia tultihin nuoruusaikojen kemureissuja (= tanssimatkoja) muistellen – krillin kautta. 😀 Pyysin pienet ranskalaaset ja ihimettelin, jotta minkähänmoiset ne isoot olis ollu, ku ei isännän avustuksellakaa saatu eres nuota pieniä syöryksi. Evähät oli siis runsahanpuolohooset.

Kotona oltihin joskus puoli kaharen mais. Nukahtamisesta ei oo mitää mielikuvaa. En oo tainnu saara päätäkää tyynyhyn ku oon jo verelly hirsiä. Tosin heräsin sitte jo seittemän mais selekäkipuhun ja orastavahan päänsärkyhyn. (Alakohoolilla ei ollu osuutta asiahan.)

Sen verran hikoolin eileen ehtoolla, jotta aamulla painoon puoli kilua vähemmän ku erellisaamuna. Nyt tuo paino on sen verran alle 70 kilua, jotta tohorin sanua, jotta muutama kilo on lähteny. Lähtöpainoksi lasken sen 75, mitä puntari näytti enimmillänsä. Mä en oo mitenkää erityysesti yrittäny tiputtaa painua, mutta koulu ja tuo työ on kuluttanu sen verran, jotta sitä on itteksensä ja hilijoollensa lähteny. Varmasti silläki on ollu vaikutuksensa, ku joulun jäläkihin päätimmä, jotta täs huushollis loppuu ny pullan ja keksien mässytys. Vieläki toki on kymmenkunta kilua liikaa. Isäntä sen sijahan on oikeen tosisnansa purottanu painuansa, siltä on lähteny 11 kilua. Niillä on kuntosalikaverin kans tavoottehet seuraavalle salikäynnille: isännän pitää painaa alle 100 kg ja treenikaverin muistaakseni 93.

Ku isäntä nousi kahareksan mais, mä pääsin vaihtamahan petivaattehia. Nyt en saanu niitä tuuletettua, ku aamusta tihuutti vettä.

Käytihin kaupas hakemas ruokavärkkiä. Isännän toivehena oli saara kaalivelliä. Kaalit oli kaikki niin jumalattoman kokoosia, jotta seki, minkä otin, painoo yli 2 kilua. Tokihan se oli uutta kaalia, jotta se oli vielä harvaa ja hötööstä. Mutta kaharella kattilalla piti keittää, jotta sai kaikki sopimahan. Nyt meillä syörähän siis kaalivelliä koko viikon. Jääkaapin oven ku aukaasoo, niin sieltä tulevasta lemahroksesta ei tuu ensimmääsenä mielehen ruoka… Varokaa kaikki, jokka asutta meistä nähären tuulen alapuolella!

Ruaan jäläkihin laitoon lakanat koneehin ja ku aurinkoki alakas paistamahan, niin sain ne pihalle kuivamahan.

Olin kauppareissulla ostanu kansion puhetta varte. Tuunaalin sitä vähä ja sitte päätin vielä kerran kokeella tuota tulostimen putsaamista, jotta saisin sen puheenki tulostettua sinne kansiohon. Olin sitä varte ostanu viis arkkia komiaa, hopianfäristä tulostuspaperiaki. Tulostin oli ny yhteestyöhaluusempi ja teki meleko hyvää jäläkiä. Paitti jotta kahtehen paperihin se sylykääsi ylimäärääsen musteläikän. Onneksi oli viis paperia, ku puheen pituus on kolome arkkia. Sain ne kaks sivua tulostettua uurestansa.

Ehtoopäivän ja ehtoon oonki sitte vain nautiskellu ihanasta ilimasta ja istunu pihalla ottamas valohoitua. Tänään on tuntunu kesältä!

Kivitasku, jatkoajatus

Kun mä kerroon teille tuosta kivitaskuhavaannostani, niin se nimi jäi pyörimähän mielehen.

Mä olin näkevinäni siinä vertauksen, joka halus sittemmin ryhtyä ”runoksi”. Tällääsehen muotohon se asettuu:

 

Kivitasku

Taskut täynnä
matkan varrelta kerättyjä
mustia kiviä.

Teräväsärmäisiä,
niin että kun
laittaa kädet taskuihin,
ovat rystyset verillä.

Painavia,
niin että
vetävät hartiat kumaraan.

Arvottomia.
Ei niiden sisältä
timantteja löydy.

Minä olen kivitasku,
turhan murheen kantaja.

~ Anne Saari ~

 

Kivitasku

Mä oon tänä kesänä kuunnellu yhtä lintua, jota en oo tunnistanu. Aamulla se kuuluu taas ja sillon mulla välähti: sehän on kivitasku! Sen ääni kuullostaaki ihan siltä, ku sillä olis kiviä taskus. Kyllähän mä ilahruun. En muista, jotta olsin kuullu tai nähäny sitä muuta ku muksuna. Tälläkää kertaa en kyllä nähäny ku lennos enkä olsi siitä tunnistanu. Melekeen samas suoritti haukka (en tunnistanu, mikä haukka) matalan ylilennon. Jotaki sillä oli kynsisnänsä.

Mulla oli tänään taas työtöön päivä. Ajattelin, jotta omistan sen nuolle hääprojektiille, mutta sitä ennen piti käyrä kirijastos ja kaupas.

Eihän ne mun projektit nykkää menny putkehen. Oli tarkootus tulostaa puhe nuorille ja teherä sitä varte kansio. Mutta tulostin teköö sellaastaki sotkua, jottei sitä kehtaa antaa. Oon ajanu puhuristusohojelman läpi ainaki kymmenen kertaa, mutta aina vain se suttaa. Välillä se herijas tulostusvirhettä ja välillä tietokones ei tunnistanu koko tulostinta. Lisäksi vähä väliä on ollu yhteysongelmia. Koneski on kaatunu jo kahareesti. Niimpä mulla ei oo mitää valamista tältäkää päivältä. 😦 

Nina Ramstadius: Anna minulle pala taivasta – häämakeisvärssyjä

Nappasin tään kirijan kirijastosta, ku ajattelin, jotta tekisin häihin runokorttia, joita vois laitella pöytihin, mutta valitettavasti se jäi ny toteuttamata, koska nää (anteeksi, kirijoottaja!) ei kolahtanu muhun niin, jotta olsin viittiny ryhtyä askartelemahan.

Mä koin nää (tällääselle kyynikolle) liika imeliksi, osin kliseeseksi ja vähä lapsellisiksiki.

Onnentuuli tänään puhaltakoon
ja hetkeen kauneimpaan johdattakoon.

Tänään on lupa rengastaa sen,
jonka itselleen haluaa.

Täyttykööt kaikki unelmat,
jotka sydämissämme versovat.

Kun toisiinsa kietoutuu sydäntä kaksi,
se tekee elämäntoiveet kauniimmaksi.

Onnenovi voi olla lukossa,
mutta avain omassa taskussa.

Tämän matkan kanssasi teen
ja varaan lennon rakkauteen.

Vain tähän yhteen tarinaan kuuluu tähdet päälle maan.

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Mä oon lukenu Slaughterin kirijoja satunnaases järijestykses ja täs mentihin ny aijas taaksepäin siihen tapauksehen, jonka puittees Will Trent ja Sara Linton tapaavat ensimmääsen kerran. Myöhemmin lukemisnani kirijoos he ovat jo pariskunta, vaikka Will erelleenki on naimisis lastenkoris tapaamansa Angie Polaskin kans. Angie tosin häipyy kuvioosta silloon, ku häntä ittiänsä huvittaa ja palaa varmana siitä, jotta hän voi tulla takaasi silloon ku huvittaa ja Will on aina ottamas avosylin vastahan.

Tää oli eherottomasti raain kirija, jonka oon Slaughterilta lukenu. En suosittele herkille.

Nainen jää auton alle ja kun hänet tuorahan sairaalahan, seleviää, jotta häntä on kirutettu niin julumasti ja niin monella tapaa, jotta millä kukaa voi eres keksiä, mitä kaikkia kauheuksia voi toiselle teherä!

Juttu alakaa pärkyämähän, ku Will löytää kolaripaikan läheltä maanalaasen kirutuskammion ja sieltä löytyy viitteetä myös toisesta naisesta. Pian katuaa vielä kaks muuta naista.

Paikallispoliisi ei ilahru, ku juttu siirtyy GBI:n tutkijoolle Will Trentille ja parillensa Faith Mitchellille.

Motiivi jäi mulle vähä hämärän peittohon, jos ei se ny sitte vain yksinkertaasesti ollu tekijän äärimmäänen sadistisuus.

Paskamainen tyyppi

Mä totesin taas täs viikolla, jotta mua aharistaa. Rupesin miettimähän syitä siihen ja löysinki: minä itte.

Mä tierän, jotta mulla on pahasti taipumuksia perfektionismihin joittenki asiootten kohoralla, niin ku esimerkiksi työn tai opiskelun suhteen. Huomasin tuon koulutuksen aikana vetäväni monta kertaa överiksi. Ja saman tien jatkoon kumminki samalla tyylillä. Emmä vain yksinkertaasesti osannu ottaa yhtää rennommin. Siitä luultavasti johtuu tuo mun kieliongelmaki. Ajattelen, jotta jonsen osaa täyrellisesti, niin en osaa ollenkaa.

Samasta syystä tuo valamistuminenkaa ei varmahan tunnu miltää. Mä en saa minkäällaasta arvioontia siitä, mitenkä mä suoriuruun koulusta. Vaikka paiskiin töitä hullun lailla, niin mä tuun saamahan vain paperin, josta seleviää, jotta mä oon suorittanu sen kouluutuksen. Oonhan mä suorittanu Hilti-koulutuksenki ja mulla oli korttiki vaikken oo ikänäni pitäny Hilti-pyssyä eres käres…

Töis mä vertaan ittiäni heihin, jokka on teheny sitä jo vuosia, parahimmillansa yli 40 vuotta – ja vaarin itteltäni samaa. Tai no, en ny ehkä samaa, mutta tuskastun, ku en omaksu omasta mielestäni asioota tarpeeksi nopiaa. Mä oon ny kumminki ollu työharijoottelu mukahan laskettuna kohta puoli vuotta tuola.

Toisaalta ei varmahan oo menny päivääkää, jotten olsi oppinu jotaki uutta. Siltikää en oo tyytyväänen.

Työnantajan puolelta ei oo tullu moitteeta, mä itte piiskaan ittiäni. Se on uuvuttavaa paitti mulle ittelleni, niin varmasti myös työkaveriille, kun ne joutuu kattelemahan mun toilaalujani.

Toinen, mikä hankaloottaa tuota työtä, on introverttiys. On vaikiaa olla asiakaspalavelutehtävis, ku ei oo luonnostansa ulospäinsuuntautunu. Ku koko päivän pinnistelöö vaikuttaaksensa eres jotenkuten normaalilta, on ehtoolla niin puhki, jottei jaksa enää teherä mitää.

Sitte se mun sisäänen perfektionistini naputtaa, jotta pitääs olla niinku muukki ihimiset ja jaksaa teherä kaikki tekemättömät työt, jokka kumminki rassaa niin kauan kun ne on tekemätä. Meillä on huusholli täysin retuperällä: joka paikka on sotkus, mutta kun mä inhuan siivuamista, niin mä yritän vältellä sitä viimmeesehen asti. Siltä kohtaa mun täyrellisyyren tavoottelu vuotaa – ja pahasti. Toivon vain aina, jottei kukaa tuu yllätyskäynnille ja näje, minkämoisella kaatopaikalla me elämmä.

Pitääs leipua, keittää kunnolla, pitää puutarha ja piha siistinä, pitääs siivota auto, pestä klasit, tyhyjätä reilulla kärellä turhaa roinaa pois, syörä tervehellisesti, liikkua ja purottaa painua… Pitääs. Mutta en saa mitää aikahan. Karehrin ja ihaalen ihimisiä, joilla riittää virtaa puuhaalla koko aijan jotaki.

Introvertikoosta puolestansa sanotahan, jotta jokku luontehenpiirtehet muistuttaa jopa autismia. Tunnistan senki. Mulla on joitaki melekeen pakonomaasia juttuja, joita mä teen: rahat (jos sellaasia sattuu olemahan) on oltava lompsas kaikki samoon päin ja tietys järijestykses, kierrätän vaattehia niin, jotta laitan puhtahat aina pinkan pohojimmaaseksi ja otan käyttöhön pinkan päällimmääsen.

Huomaan tiettyä putkiaivoosuutta ittesnäni: mä tykkääsin teherä yhyren työn kunnolla loppuhun, mutta töis se on maharotoonta. Kesken laskutuksen on lähärettävä myymälän puolelle, jos kerran on asiakkahia. Monesti tuloo monta muuta tehtävää päällekkäin ja peräkkäin, niin jotta se ensimmäänen työ ehtii jo unohtua tai jäärä puolimoohin.

On sanottu myös, jotta introvertikon on helepompi ilimaasta ittiänsä kirijallisesti ku suullisesti. Pitää oikeen hyvin paikkansa mun kohorallani. Mutta! Sitte iski taas se perfektionisti ja ilimootti, jotta musta ei tuu koskaa hyvää kirijoottajaa ja niimpä mä päätin lopettaa koko kirijoottamisen. Seki mulla on, jotta jos en kerran osaa jotaki kunnolla, niin mä en tee sitte ollenkaa. Paitti jotta töis se ei päre (= päde). Sielä mä yritän aina parahani. Mun luonteella ei töis lintsata, vaan teherähän sata lasis.

Oonko mä kumminkaa introvertti sitte ollenkaa? Täälähän mä avaurun hyvin henkilökohtaasista asioosta ihan kenenkä tahansa lujettavaksi.

En tierä, mutta ainaki siltä tuntuu tällä hetkellä, jotta tämä yhyristelmä teköö musta tosi paskamaisen tyypin niin ittelleni ku muillekki. Ja tämän kans mun on sitte vain elettävä. En tykkää!

(Oon muuten kuullu usiammasti ku kerran, jotta mä oon hyvä mollaamahan ittiäni. Ja senki mä kyllä tierän, mutta se taitaa johtua tuosta mun sisääsestä täyrellisyyren tavoottelijastani.)