Ei juhulittu

Mulla oli eileen tosi hyvä fiilis lähtiä töihin, ku olin saanu sen kieliongelman pois vaivoosta. Päivän mittahan tunnelmat vaihteli ku viimmeaikaaset säät.

Aamulla alakasin laskuttamahan, mutta sitte huomasin, jottei lähettehet ollukkaa vielä valamihia. Puuttuu hintoja ja alennuksia. Ne jäi ”vaiheesehen”.

Seuraavaksi mulla oli kassan kans ongelmia: se ei suostunu tulostamahan kuittia asiakkahalle. Niimpä mun piti teherä se käsin. Eres Liisa ei saanu kassan kuitintulostusta toimimahan. (Mulla tahtoo olla sellaanen vaikutus nuohin masiinoohin.)

Siinä takutes toisella kassalla oli asiakas, joka kiitteli omistajalle, jotta nyt laskut tuloo niin ku niitten pitääki. Omistaja kääntyy heti muhun päin ja sanoo, jotta ”Kuulikko? Sä oot tainnu viimme aikoona teherä ne laskut.” Oli tosi mukavaa saara sellaasta palautetta.

No, sitte tuli seuraava asiakas samasta firmasta ja sanoo, jotta ny on laskuus jo liikaaki tietua, eikä toimiston naiset enää tierä, mitä ne niillä kaikilla tieroolla teköö… Nyt pitää sitte kuulemma jatkos laittaa vähemmän tietoja. Tunnelma vähä lässähti ja sitte alakoo huvittaa: koittakaa ny päättää, mitä te taharotta.

Aamupäivällä tuli hilijaanen hetki ja mulle nakitettihin yläkerran siivous: lakaasu ja laattiootten pesu. Imuria ei kuulemma voi käyttää, jottei tomaja (= pölise) tekstiiliihin… Siinä vaihees taas jo vi ärsytti.

Ruokatauolla soitin yhyrestä työpaikasta ja kyselin, kannattaako mun ensinkää hakia, ku koulu on vielä kesken ja jos kävis niin onnellisesti, jotta tulis valituksi, niin onnistuusko tutkinnon suorittaminen sielä. En saanu oikeen yksselitteestä vastausta. Vähä tuntuu olevan epävarmaa, löytyyskö ohojaajaa ja painotti sitä, jotta loppukesästä pitääs pystyä jo ittenääsehen työskentelyhyn. Sanoon, jotta opinnot on loppusuoralla ja ku kerroon työhistoriastani, niin ei pitäny enää ihan maharottomana ajatuksena. Totes vielä, jotta heillä on kyllä hyviä kokemuksia opiskelijootten palakkaamisesta. Päätin, jotta laitan hakemuksen ja se jää heirän harkittavaksensa, miten siihen suhtautuvat.

Ruokkiksen jäläkihin sain pari sivua hyllynreunahintoja, jokka mun piti laittaa paikoollensa.

Ehtoopäivällä meni jo farssin puolelle: mun piti leikata kaharelle asiakkahalle ruohomattua. Emmä hoksannu kysellä neuvoja, ku kaikilla muilla oli jo asiakkahat. Vapaalla kärellä vetelin 120 senttisestä rullasta paloja mattopuukoolla. Se oli sellaanen show, jotta asiakkahanki piti siihen osallistua, ku ei siitä meinannu tulla mitää. Onneksi oli hyvällä huumorintajulla varustettuja asiakkahia. 😀

Jäläkihinpäin kuulin, jotta sielä olis ollu johonaki suorakuluma, jota myöte niitä pruukatahan (= tavataan) leikata. Kävin vielä kattelemas, jotta mihinä sellaanen on, mutta en löytäny.

Ehtoolla laitoon sen hakemuksen matkahan.

Onnitteluja on tullu täs jo jonku aikaa: pari postikorttia, tekstiviestiä ja feispuukis melekoonen määrä ja tänäänki vielä muutamia. Mitenkää ei juhulittu. Isäntä oli ostanu mulle Ritterin jukurttisuklaalevyn ja kroissanttia. 😀

Tänään mun ohojaaja oli tullu takaasi töihin viiren viikon saikun jäläkihin. Sillä oli tuli hännän alla koko päivän, ku oli yhtä sun toista tietysti rästis siltä aikaa. Mä en menny häirittemähän, vaan purkasin, tarkastin ja hyllytin pari lähetystä ja tarkastin vielä niitten hinnat.

Ehtoopäivällä ohojaaja pyysi mua laskuttamahan. Kaikki laskut piti saara matkahan nyt justihin, ku on kuun vaihret. No, ihan ei onnistunu paris tunnis laskuttaa viiren viikon laskuttamattomia… Melekoonen nippu jäi sille ittelle tehtäväksi.

Ehtoolla kattoon sähköpostihin. Opettajalta oli viesti, jotta hänen sairaslomansa jatkuu vielä pari viikkua. Yrittävät nyt sitte miettiä kuinka ne tutkintosuunnitelmat hoiretahan. Eihän täs ny mikää kiirus oo… Parin viikon päästä ollahan huhtikuun puoles välis ja näyttö pitääs olla joskus toukokuun puoles välis.

Mainokset

Kielilläpuhumista

Eileen tuli koululta lasku: tutkintomaksu pitää maksaa jo ens viikolla vaikka ei oo vielä mitää käryä tutkintosuunnitelmasta, saati itte tutkinnosta. Alustavan suunnitelman mukahan näyttö pitääs olla toukokuun puoles välis.

Tänään oli stressaava aamupäivä. Mulla oli puoli kymmeneltä ruottin ja englannin näyttö. Tosin sitä oli loivennettu niin palijo, jotta jo aiemmin tehtyjen kirijallisten tehtävien lisäksi siihen kuuluu lyhyt puhelu opettajan kans. Siis yllätyyn torella positiivisesti opettajan palauttehesta. Sanoo, jotta puhun kaunista ruottia ja aikamuorot ja kielioppiasiat on hallus. Se kysyy, jotta mihinä mä oon oppinu ja oonko palijoki puhunu. No, koulus oon oppinu yli 35 vuotta sitte sen, mitä oon oppinu. Enkä oo puhunu kumpaakaa kieltä sen jäläkihin muuta ku mitä ny vähä tuola koulus.

Se kyllä meinas, jotta kyllä kuuloo, jotta oon aikanansa saanu kunnon opetusta, jos ne vieläki tuloo nuon hyvin selekärangasta.  Sanoo, jotta saan pistää CV:hin, jotta on hyvä ruottin kieli. Mulla lukoo sielä, jotta se on kouluruottin tasoa. Siitä se tuumas, jottei nykyynen kouluruottin taso oo yhtää mitää. Meinas, jotta mun ikääset on oppinu peruskoulus saman verran, mitä nykynuoret oppii lukion loppuhun mennes. Mutta! Nykyaijan nuoret tohtii puhua vaikkei niillä olsikkaa kielioppi hallus. Me vanhat ei tohorita puhua justihin sen takia, ku pelijätähän niitä virheetä.

Englantiki meni kuulemma very well. On niin helepottunu olo, jotta huh huijaa!

Rauhoottumista havaattavis

Sitä se kellojen siirtely tiesi! Heräsin tänään vasta puoli kahareksalta. Tuli heti sellaanen tunne, jotta nyt oon nukkunu puolille päivin ja koko päivä on menny haaskeelle. 😀

Etätehtävät ja se tutkintotaulukko jo kovasti vaivas mieltä. Niimpä rupesin heti aamupalan jäläkihin töihin. Ensi ruottin tehtävät, sen jäläkihin yhtehenveto teheryystä ja tekemättömistä näyttöjutuusta. Totesin, jotta 1/3 oon saanu tehtyä. Tosin isoo osa niistä tekemättömistä ei oo varsinaasia konkreettisia tehtäviä, vaan ne on enimmäksensä arvioonnin varas. Esim. kuinka nouratan orkanisaation stratekiaa ja toimintatapoja – tään tyyppisiä.

Isoon yksittäänen työ, joka mun pitää teherä näyttöhön, on yritysesittely. Sitä varte mun pitääs saara pysäytettyä ohojaajaa siksi aikaa, jotta saisin siltä vähä kysellä tietoja siihen. Mun pitääs teherä sen varmasti työpaikalla, mutta musta tuntuu, jottei sitä kumminkaa sielä kattota hyvällä, ku mä tierän itteni ja hinkkaan ja viimmeestelen sitä tuntikausia. Pitääs teherä ”oikeeta” töitä. Pareet ku mä teen sen kaikes rauhas kotona. Mulla on kumminki siihen melekeen puolitoista kuukautta aikaa.

Laskin, jotta kaikkiansa yhyreksän sellaasta torellista tehtävää löytyy vielä tekemättömistä.

Jotenki tuo listaus tuntuu ny rauhoottanehen mun mieltäni. Nyt teen vain, mitä tehtäväksi annetahan ja orottelen kaikes rauhas sitä opettajan käyntiä ja näyttösuunnitelman tekemistä. Mulla on tapana vetää överiksi ku alakaan murehtimahan tai vahtuamahan jostaki asiasta. Suokaa anteeksi. Sillä hetkellä mä kuvittelen olevani ihan oikias ja oikeutettu tinttaalemahan (= kiukuttelemaan). Mutta ku mä kerkiän vähä rauhoottua, niin mäki näjen, jottei se tilanne torellisuures ny niin paha ollukkaa.

Kattelin tuota lukujärijestystä ja totesin, jotta työharijoottelua on enää 40 päivää jälijellä. Senhän mä kestän vaikka päälläni seisten. (Vaikken eres osaa seisua päälläni.)

Koululla käymmä vielä kuutena päivänä. Niistä nelijä on varsinaasia opetuspäiviä ja kesäkuus vielä viimmeeset orientaatiopäivät ja sitte se on finiitto. Lisäksi on vielä muutama etäpäivä. Vähihin käy, ennen ku loppuu. Toisaalta ihanaa, toisaalta haikiaa. Varsinki nuotten koulupäivien loppuminen. Mä ku oon tykänny olla sielä, niin uskomattomalta ku se kuullostaaki.

Sen jäläkihin alakaa – tai pitääs nyt jo alaata – armotoon työpaikan mettästys. Se ei houkuta yhtää. Vielä vähemmän kyllä houkuttaa ne Kelan ruhtinahalliset päivärahat.

Ehtoopäivällä pirin koulutöistä paussia ja kattelin huvittunehena käpytikan touhuja. Sitä harvoon näköö maas, mutta tänään se pengasti (= penkoi) lintulauran alla jyväkasas. Jyvät ja kuoret vain lenteli ku puunlastut, ku se heilutti nokkaansa erestakaasi ja kaivoo ittellensä ruokaalupoteron. Harmitti, ku ei tietystikkää ollu kameraa käsillä. En tohtinu lähtiä sitä hakemahankaa, ku ajattelin, jotta se heti pelijästyy, jos vähäkää liikahran. Samalla kasalla sen kans oli peippoonen (= peipponen). Lämmintä on ollu ja melekoosen raju tuuli tänäänki. 

Piti sisuuntua, ei lamaantua

Mun oli aiva maharotoon väsy eileen ehtoolla. Torkuun telekkarin ääres jo ennen kymmentä.

Ilimeesesti jonkillaasta stressiä on ollu ja nyt se sitte purkaantuu. On toki tullu nukuttua huonosti viikon verran.

Viimme yönä posottelinki melekeen kahareksan tuntia. Silti tunsin itteni aamulla hirmuusen väsyneheksi. En meinannu päästä käyntihin ollenkaa.

No, onneksi ei ollu kiirus mihinkää. Sain kaikes rauhas istuskella puolipökerryksis aamupalapöyräs.

Vähitellen sain ittiäni niskasta kii sen verran, jotta pistin pyykit koneehin. Tänään on nimittään ollu mitä mainioon pyykinkuivaussää. On tuullu (tosi reippahasti) ja aurinko paistoo. Pyykit oli melekeen saman tien kuivia, kun ne sai narulle. Tosin ne oli sielä naruus sen tuhannen solomus. Mutta se ulukona kuivatetun pyykin tuoksu on yks parahia tuoksuja!

Mun oli tarkootus tämän pyhän aikana pestä eres muutama klasi (= ikkuna), mutta sattunehesta syystä mua ei ny yhtää huvittanu… No, jonaki toisena päivänä sitte ku mua ei enää vi… potuta niin palijo.

Mä oon tänään kuullostellu olotilaani ja torennu sen vähä alakulooseksi. Mua ei harmita, jotta työpaikka meni sivu suun, se valinta tuntuu ihan oikeurenmukaaselta. Mutta mua aharistaa se ajatus, jotta oon pääsemättömis tuosta harijoottelupaikasta.

Eileen mä vielä kuvittelin, jotta mähän tästä vain sisuunnun, mutta tämän päivän fiilis on ollu lähinnä lamaantunu.

Huomenna on kumminki uus päivä ja mulla on etäpäivä. Ku saan ruottin tehtävät lähetettyä, meinaan käyrä läpi nuo tutkintovaatimukset kohta kohoralta ja kirijata ylähä, mihinkä mun mielestäni riittääs suoritukset ja mitä mun pitää vielä saara teheräkseni.

Toivottavasti ens viikolla ohojaaja tuloo saikulta ja toivottavasti opettajaki pian pääsöö saikulta töihin, jotta saataas vihiroonki tehtyä eres se näyttösuunnitelma.

Voi olla, jotta mä stressaan ihan turhahan, mutta minkäs mä luonteelleni maharan. Aina pitää olla jotaki murehrittavaa.

Oon vähä miettiny sitäki, jotta pitääkö mun hakia taas se jalakatuki, ku kerran tuo työ on mitä on. Kantapää on pahiten kipiä aina perijantaisin, vaikken vielä tee eres täyttä viikkua. Selevästikkää se ei tykkää siitä, jotta oon koko päivän kinttujeni päällä. Nyt sen ei oo mikää, ku en oo eileen enkä tänään sitä palijo rasittanu. 

Tämän runon haluaisin kuulla

Tää on anopin jäämistöä. On ollu sellaanen pitkän aijan projekti yöpöyrällä. Aina muutaman runon oon silloon tällöön lukenu. Nää oli taas niin vanhoja/vanhahtavia, jottei oikeen iskeny.

Nostan kumminki tämän yhyren, mulle uuren tuttavuuren esille ja laitan taustalle soimahan Juha Tapion Kaunis ihminen -kappalehen. Näis on palijo samaa.

 

Mahdoton ratkaista

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on...

Valokummulla suojatun kotimäen 
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt' aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel' otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

*

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan,
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aalokon
hänen pieni purtensa vaarass' on.
Elo pettää nin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass' on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
näin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on 
luja pantti voittoisan taistelon...
Hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

*

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on 
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss' sauvan turvissa astuu hän,
ja näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut. 
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
"Niin, unta vain oli kaikki tää!"
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.

- Alpo Noponen -


Ei ihan niitä parahia päiviä

Työharijoottelu on jatkunu samammoisena ku viimmeesen kuukauren: hyvin vähä toimistotöitä, mutta sitäki enemmän kaikkia muuta. Oon laitellu hintalappoja hyllyjen reunoohin, hyllyttäny tavaraa, ollu kassalla, imuroonu, lakaasnu, pesny laattioota pesurilla ja klasia (= ikkunoita) rikkinääsellä, paskaasella (= likaisella) pesimellä, jotta heti ensimmäänen asiakas sai läntätä kärenjäläkensä keskelle oven klasia…

Eikä palijo mieltä ylentäy sekää, jotta tänään oli tullu sähköpostihin tieto, jotten tällä(kää) kertaa tullu valituksi hakemahani työhön. No, sen mä toki tajusin jo haastattelutilantehes, ku ei ollu alalta kokemusta. Sikäli valinta oli reilu, jotta kummallaki valitulla oli aikaasempaa kokemusta kurssisihteerin työstä. Olin vain niin kovasti toivonu pääseväni sinne, jotta pääsisin tuolta pois ja saisin teherä sellaasia töitä, joita näyttöhön vaaritahan.

Nyt ei auta ku ottaa härkää sarvista kii ja ruveta vaatimahan niitä töitä, joita mun kuuluus teherä. Muuten täst’ei tuu hevon helevettiä. Onneksi on pyhänaika eres ja mä saan ehkä joinki kasattua itteni uutehen viikkohon. Ei ku leuka rintahan ja kohti uusia pettymyksiä!