Eppu Nuotio: Peiton paikka

Kuinka sattuukaa: toinen kirija heti perähän, mihinä äitee ei oikeen osaa olla lapsensa kans. Mä oon joskus aikaasemmin lukenu Nuotion kirijan Neitsytmatka, joka on tavallansa jatkua tälle kirijalle, mutta ei se ny oikiastansa menua haitannu, vaikka luinki ne vääräs järijestykses.

Kirijas on viehättävästi vähä vanhahtavaa tekstiä. Tapahtumat sijoottuu 60-70 -lukujen vaihteehin ja sieltä löytyy palijo ittellekki tuttuja juttuja. Itte asias mä mietiin, jotta oon hyvin saman ikäänen ku kirijan Annukka ja kaverinsa Sinikka.

Lehmuksen perhe asuu Varkaures, isä Aimo on Ahlströmin paperitehtahan insinööri, äiti Marjatalle Annukan syntymä on rankka kokemus eikä hän enää tuu oikeen kuntohon synnytyksen jäläkihin.

Poimin taas yhyren mainion lainauksen tästä kirijasta. Näin ajatteloo Marjatta:

Äidin kanssa hän ei jaksa puhua. Sen äänen sirkkeli leikkaa voimajohdot poikki.

Mainokset

Eve Hietamies: Yösyöttö

Pia ja Antti Pasasen perheesehen orotetahan lasta. Lapsen syntymän jäläkihin perhe on kumminki erelleen 2-henkinen.

Ku Antti on hakemas Piaa ja poikavauvaa kotia Naistenklinikalta, Pia nappaaki ittellensä taksin ja häipyy. Ilimoottaa vain, jotta hän ei kestä. Mitenkä Antti seleviytyy äkillisestä yksinhuoltajuurestansa?

Tämä oli niin hersyvän humoristisesti kirijootettu, jotta tätä oli ilo lukia vaikka oikiasti Antilla oli tosi rankkaaki välillä. Hän oli yksinäänen outolintu niin neuvolas ku muskariski – ainua mies lapsen kans.

Työhaastattelu

Toissaehtoona, ku tulin konehelle, täälä oli sähköpostis orottamas kutsu työhaastatteluhun koskien sitä viimme lauantaina hakemaani paikkaa. Jos sillä hetkellä ku tajusin lukemani, olis mitattu verenpainehet ja sykkehet, niin olis varmahan molemmat paukkunu johonaki kaharensaran pinnas. Käret vain täräji koko ehtoon ku iski ihan maharotoon jännitys. Onneksi haastattelu oli jo tänä päivänä, niin ei tarvinnu kauaa jännittää.

Erikoosta oli, jotta haastatteluhun kuttuttihin klo 12.00 alakaen kaikki hakemuksen lähettänehet. Arvelin, jotta oliskahan joku toinenki hakenu mun lisäksi.

Silloon ehtoolla mä sitte tajusin, jottei mulla oo sellaasia vaattehia, joilla oikiasti kehtaas mennä haastatteluhun. Oli pakko lähtiä eileen kaupungille rettukauppoohin. Varmahan kolome kertaa kiersin kaikki kaupat ja kattelin epätoivon vimmalla.

Mutta ku en koko kotonaoloaikanani oo käyny vaatekaupoos, mä en jotenki osannu eres hahamottaa näkemääni. En tienny, mitä ettin, minkämoisia vaattehia ylipäänsä pitää valita haastatteluhun. Enkä osannu enää eres arvioora omaa kokuani. Vain kahares kaupas tuli myijä kysymähän tarttisinko apua. Toinen antoo jopa hyviä vinkkiä, vaikka heiltä ei sitte mulle mitää sopivaa löytynykkää.

Yks järkyttävä asia oli vaattehien hinnat. Jakku saattoo maksaa yli 200 ja pitkien housujen hinnat huiteli satasen nurkilla. Ja mä ku olin tyhymyyksisnäni ajatellu, jotta parilla saralla saisin koko asun… No, loppujen lopuuksi mä sitte Haloselta löysin housut, jokka oli mitootettu lyhkääsille ja leveelle, eikä ne onneksi maksanu ku 70,-. Jakkua sille ei ollu pariksi, mutta löysin puseron, johona oli mukana ”jakku”. Eli siinä oli yhyristetty kahta kangasta niin, jotta se näytti siltä ku olis pusero alla ja jakku päällä. Settihin kuuluu vielä koru. Siitä piti kärsiä 60,-. Olin ihan tyytyväänen asuhun. Se näytti mun silimis ihan kivalta yllä ja ne jakun liepehet piilootti mukavasti mahankumparehen. Ja mikä tärkeentä, ne tuntuu hyvältä yllä.

Tais mennä yli kuus tuntia kaikkiastansa sielä kaupungilla. Askelmittarihinki oli kertyny yli kuus kilometriä. No, empä keriinny hermoolla haastattelua ku hermoolin vaattehien kans. Tosin en keriinny myöskää yhtää valamistautua haastatteluhun…

Olin jo aamusta färijänny ja nyppiny kulumat ja laittanu lakat kynsihin, niin jottei mun enää ehtoolla tarvinnu pakosta teherä mitää. Ajattelin, jotta kerkiän loput nyt aamulla. Ja kerkesinki: plankata kengät, kattella vähä pienempi ja asuhun sopiva käsilaukku ja laittaa sinne vain aiva tarpeellisimmat, käyrä suihkus, laittaa hiukset ja piirtää naama. …

Oliki sitte aiva erilaanen haastattelutilaasuus ku mihinä oon ikänä ennen ollu! Ku kerran kutsus oli ilimootettu, jotta haastattelut alakaa klo 12.00, niin mähän olin paikalla kahareltatoista. Ajoon pihan sinne päähän, mihinkä kyltti viisas, jotta on konttori. Sielä oli kolome ovia, joista kahta kerkesin nykäästä toretakseni, jotta lukos on. Ennen ku kerkesin kolomannelle ovelle, siihen ajoo toinenki nainen ja kysyy, jotta oonko menos työhaastatteluhun. Tuumasin, jotta joo, mutten yhtää tierä mihinkä. Samas pihan toisesta päästä mies viittilöö meitä tulemahan sinne suuntahan. Meinasin lähtiä kävellen, mutta se huikkas, jotta tulukaa autolla. No, me kurvaaltihin autoonemma aiva toisehen päähän sitä isua rakennusta ja sieläki näytti ovien pielet kovin heinittynehiltä, mutta yhyres oves oli lappo: työhaastattelu.

Se oliki mielenkiintoonen paikka. Isoo pellihalli, isoja konehia ja puolivalamihia tuotteeta. Hallis oli jo isoo porukka seisoskelemas ennen meitä. Homman nimi oli se, jotta me orottelimma sielä hallis vuoruamma. Haastattelut tehtihin saapumisjärijestykses katon rajas olevas toimistos. 20 ihimistä oli tullu haastateltavaksi. Ensimmäästen haastateltavien kans näytti menevän aikaa vartista puolehen tuntihin, ja me viimmeeseksi tullehet laskeskeltihin kauhuusnamma, mitä kello mahtaa olla ennen ku on meirän vuoro. Mutta sitte haastattelijat tais hoksata, jottei päivä piisaa, jonsei kiristetä tahtia. Me loppupääs olevat viivyttihin haastattelus enää korkeentaan kymmenen minuuttia. Yks tuttu nainen oli ollu jo aikaasemmin vastaavanlaases haastattelus ja tiesi systeemin. Se oli soittanu ja kysyny, jotta kerkiääkö, jos tuloo vasta kaharelta. Sen ei tarvinnu orotella niin kauaa ku meirän muiren.

Ihan hauskaa meillä silti oli. Juttua ja naurua riitti etenki niiren kolomen naisen kans, jokka tulivat sielä viimmeesten joukos niin ku minäki. Siinähän aika kuluu ihan mukavasti. Ainua ongelma oli, jottei sielä ollu minkäämmoista istumapaikkaa. Alakoo ottaa selijän päälle se kovalla ja kylymällä petoonilaattialla seisominen. Mulla oli onneksi kunnon takki eikä mun ollu kylymä niinku niitten, jokka oli lähteny ohkaasemmalla vaatetuksella matkahan. Ei sitä oikeen osaa kuvitella, jotta joutuu kylymäs pellihallis seisoskelemahan tuntikaupalla, ku on hakemas toimistotyötä… Niin – ja olin sitte ylipukeutunu suorine housuuneni ja jakkupaitooneni. Sielä ne oli farkuus ja pusakoos. Yhyrelläkää muulla hakijalla ei ollu toimistotärin virka-asua yllä. 

Ja se vessa! Olihan eksoottinen kokemus seki. Oikeen kunnon pajavessa. Niin paskaanen (kirijaamellisesti) ja siivotoon ku ikänä vain voi olla. Mutta pakko oli käyrä sieläki johonaki vaihees. Mäki olin haastatteluvuoros vasta vähä ennen nelijää. 

Kellää ei kuitenkaa tuntunu siltikää olevan mihinkää kiirus, vaan me höpöteltihin vielä haastattelujen jäläkihinki ja vertaaltihin kokemuksiamma. Torettihin, jotta jokahiselta oli kysytty vähä eri asioota. 

En saanu selekiää vastausta, milloonka vois orottaa maharollisen valinnan tuloksia. Ku kuulemma ensi hajetahan tietyn tyyppistä moniosaaja, joka sitte alakaa kasata ittellensä tiimiä. 

Positiivista oli se, jotta haastatteluhun oli kuttuttu jopa mua vanhempia ihimisiä. Ainaki nelijä naista oli harmoosta hiuksista päätellen vanhempia ku mä. Voi tietysti olla, jottoon vääräski, joillakihan hiukset harmaantuu jo nuorena. Toisaalta sielä oli ainaki kaks tai kolome, jokka ei varmahan ollu ku korkeentaan parikymppisiä. Ja olipa peräti kolome miestäki.

No, joka tapaukses tais olla aika hyväki juttu se orotteluvaihe. Ei enää jännittäny, ku oma vuoro tuli. Ihan rennosti se mun mielestä meni. Se oli enämmän sellaanen vanhanaikaanen haastattelu. Ne kysyy ja sen ku vastas vain. Ei tarvinnu kehua liikaa ittiänsä eikä keksiä mitää ihimeellisiä myintipuheeta. Ihan hyvä fiilis jäi kuitenki vaikka erelleenki oon sitä mieltä, jotta mua ei sinne valita ku mulla ei niitä erityystaitoja löytyny, joita ne ny haki.

Seki oli muuten vähä erikoosta. Kutsus oli nimittään tarkennettu toimenkuvaa ja siitä oli tiputettu jotaki työpaikkailimootukses ollehia tehtäviä ja vastaavasti oli tullu jotaki muuta tilalle. Ne pois tiputetut oli justihin niitä, mikkä oli mulle tutumpia…

Jacquelyn Mitchard: Syvä kuin meri

Tää kirija on ollu kuulemma pitkähän Amerikan bestsellerlistan kärijes ja siitä on tehty elokuva. Kirija on fiktiivinen.

Beth Cappadora on kolomen lapsen äitee, joka päättää ottaa lapset mukahansa lähtiesnänsä luokkakokouksehen. Kun hän menöö hotellin vastahanottotiskille, niin hän jättää 7-vuotiahan Vincentin vahtimahan 3-vuotiasta Beniä. Kun hän palaa poikien luo, paikalla on enää Vincent. Ben on karonnu.

Koko perheen elämä suistuu raiteeltansa eikä Benistä saara mitää tietua ennen ku vasta yhyreksän vuoren päästä.

Mun mielestä kirija oli paikka paikoon sekava, mutta sehän on vain mun mielipiret.

Oon sitte iliman suosittelijaa!

Laitoon eileen taas vaihteeksi yhyren työhakemuksen. Olin sen jo pongannu työkkärin sivuulta aikaasemmin, mutta en meinannukkaa hakia, kun se on tuola reilun 40 km:n pääs mukkaasen ja talavella taatusti liukkahan tien takana.

Mutta pakko mikä pakko. Työkkäristä tuli kirijet, jotta 25.5. mennes pitää ottaa yhteyttä työnantajahan, jos haluaa pitää työnhakunsa voimmas.

Silloon ku mä jouruun pois töistä, me soviimma myintijohtajan kans, jotta mä saan käyttää häntä suosittelijana hakemuksisnani, kunhan vain ilimootan, mihinkä oon kulloonki hakenu, jotta se tietää varautua, jos soitetahan. No mä laitoon sille sähköpostia eileen. Ja tänään oli tullu pumerangi takaasi. Hän on ”siirtyny uusihin tehtävihin”. Ja jotta voi kääntyä toimarin puolehen. Ei mun auttanu ku laittaa tj:lle tieroksi, jotta jos tuloo kyselyjä, niin oon aikoonansa Tomin kans tällääsen sopimuksen teheny.

Mutta en ollu kuullukkaa, jotta se on lähteny taloosta eikä mulloo haisuakaa, mihinkä se on lähteny. Niimpä moon ny iliman suosittelijaa. 😦 Eikä oo enää ketää, ketä kysyä suosittelijaksi. Kaikki mun pomot on jääny eläkkehelle tai vaihtanu työmaata. 

Vaan eipä taira tj. joutua vastaamahan mihinkää puheluuhin, ku tuonne työpaikkahan piti olla kuvallinen hakemus. Ei niitten tartte sitä hakemusta eres lukia, kun ne näköö kuvan. Menöö heti ei-kasahan. 😀 

Oon sitte iliman housuja!

Mulla on mieliteko. Mä tahtoosin kesähousut. En oo ny juurikaa viimme aikoona hankkinu mitää ittelleni eikä mulla oo ollu eres mielitekoja. Nyt on!

Oon tainnu viimmeeksi joskus vuoren vaihtees ostaa ittelleni kolleekehousut (= collegehousut) Tokmannilta. Nyt mä tahtoosin jokku kivat, kevyet, kesääsen färiset housut, jokka vois vetää jalakahansa ku lähtöö kylille.

Talavella ja keväällä ongelman sai ratkaastua toppa- tai tuulipuvun housuulla. Ny ei oikeen enää kehtaasi sellaasilla mennä.

Oon ny käyttäny kauppareissuulla mustia suoria housuja. Nehän on tietysti kivan kesääset… Ja parahat päivänsä on neki jo nähäny. Varmahan kohta kakskymmentä vuotta vanhat.

En oo ulettanu (= ylettänyt) ettintääni vielä Tokmannia kauemmas. Sieltä ei kumminkaa löytyny sellaasia, ku olin ajatellu. Housuja oli kyllä valtavasti.

Oli kirijavia ja yksfärisiä kapiapulttuusia (= kapealahkeisia) trikoolekkinssiä (= trikoolegginsejä)  – kuvitelkaa ny sellaasia tällääsen omppukroppaasen yllä. – Tai tarkemmin ajateltuna, äläkää sittekkää kuvitelko! Mä vain näjen niin mielesnäni, kuinka venyy siksakkirairasta äkkiä suoraa viivaa. Täyrellistä! Sitäpaitti musta tuntuus sellaasis, jotta mä oon lähteny pyjamanhousuus kylille tai vetäny isännän kalasongit jalakahan ja unohtanu pukia päällyshousut niitten päälle.

Sitte on tarijolla farkkuja tietysti, mutta farkut mulla on, mä kaipaasin jotaki vähä köykääsempää (= kevyempää) ja vaaliempaa. On kolleekehousuja, farkkumallisia puuvillahousuja (paksuja). Ja älyttömästi kapria (= capreja), permuuroota (= bermudoja) ja sortsia. Joo ei. Mä haluan lopukki pultut (= lahkeet) samahan hintahan.

Tai sitte on valakoosia. Mutta s’on kerta ja soromnoo, jos mä pujen valakoosta ylleni. Ei, ei ja ei!

Moon ny vähä sitä mieltä, jotta tairan olla sitte iliman uusia housuja, jonsei kerta löyry. Täytyy ny vielä kattua, jos tulis asiaa kaupunkihin, niin sitte vois sieltä kattella. Mutta varsin en sinne lähäre yksien housujen peräs, joita tuskin eres löytyy. 

Rahantuloa ei voi estää!

Tämän päivän postis mulle oli rahan arvoonen kirijet. Grawiko Oy kertoo, jotta oon ristikkoarvonnas voittanu yhyren sivun ristikosta 15 €. 😀 Tilipäivä tosin on vasta ens kuun puolella.

Moon jo kauhiasti täs teheny sijootussuunnitelmia. Mulla ei nimittään tällääsen äkkirikastumisen varalta oo ollu mitää suunnitelmaa. Kattelin Tokmannin mainosta ja totesin, jotta voisin saara sillä rahalla esim.

  • 4 Kartio-juomalasia
  • 4 pussia puutarhamultaa
  • 21 kpl kesäkukkia
  • Säkillisen Lambi-vessapaperia tai 2 säkillistä Lambi-talouspaperia
  • 3 pkt Coca-Colaa
  • 2 pkt Sun-konetiskitaplettia
  • 5 säkillistä BBQ King -krillihiiliä
  • jne jne

Tästä tuloo hurijan vaikia päätös. Sen kumminki tierän, jotta krillihiilihin mun ei kannata sijoottaa. Ne menettää arvonsa meleko nopiaa kotia tultua. Meillon kaasukrilli.

Mullon täälä Viivi puolipäivähoiros, kun sen emäntä (= velijen flikka) lähti entisen koulukaverinsa työnä käymähän ja velii on kökäs (= talkoissa) Botnia Ringillä. Velii hakoo koiran sitte kun se sieltä kotiutuu.

Viivi on niin sylikoira! Aiva maharottoman hellyyrenkipiä. Äsköön se nukkuu mun sylis ja flutaji (= tärisi) niin ku haavanlehti. Mun tuli sitä surku. Verin peiton sen päälle ja niin tärinä lakkas ja toinen tuhaji tyytyväästä. 🙂