Ajatuksia ystävyydestä

Taas Sirkan peruja. Kirijalle ei oo mainittu tekijää ku tämä on ilimeesesti kopiootu/käännetty suomeksi englanninkielisestä teoksesta A Book of Friendship.

Ihania kuvia ja ajatelmia ystävyyrestä. Täs muutamia makupaloja:

Ystävyyden suurin etu, voima ja lohdutus on siinä, ettei tarvitse selitellä mitään. – Katharine Mansfield – 

Ystävä, joka kykenee olemaan hiljaa vierellämme epätoivon tai hämmennyksen hetkellä, joka ei väisty surun tai menetyksen kohdatessa, jonka ei tarvitse tietää kaikkea, joka tyytyy siihen, ettei voi parantaa, tai auttaa ja joka uskaltaa kohdata kanssamme voimattomuutemme todellisuuden, on ystävä joka välittää. – Henry Newman –

Ystävyyttä on se sanomattoman lohdullinen tunne, kun voi kokea olevansa turvassa toisen seurassa ilman että pitäisi punnita joka ajatus tai sana, vaan kaiken voi tuoda esille sellaisena kuin se on, ryöpsäyttää ulos yhtenä kimppuna, varmana siitä, että lempeä, uskollinen käsi lajittelee kaiken, pitää sen mikä on arvokasta ja lohduttavan sanan myötä heittää loput menemään. – Dinah Mulock Craik –

Tuo lohorullinen turvallisuuren tunne kuvaa sitä, kuinka mä koen ystävyyteni Raijan kans. On niin heleppua olla täysin oma ittensä.

Mainokset

Eira Pättikangas: Paulapolku

Tämä on taas Sirkalta peritty kirija. En oo saanu aikaaseksi käyrä kirijastos, niin pitää kollata omia hyllyjä. Tai täs tapaukses laatikoota. Nyt sielä ei taira olla enää jälijellä ku jotaki runo- ja värssykirijoja.

Muistelisin lukeneheni tämän jo joskus ennenki, mutta tykkään Pättikankahan kirijoosta. Tämä olis oikiastansa ollu jatkua Helmisimpukka-kirijalle, mutta on kumminki ittellinen kertomus, joten pystyy lukemahan, vaikkei tuota Helemisimpukkaa olsi lukenukkaa.

Jostaki olin saavinani haravihini, jotta tää sijoottuus 1400-luvulle ja on jo senki takia mielenkiintoosta lujettavaa sen aikaasista asumuksista, askarehista ja muustaki elämänmenosta. Kuinka ainaki pienemmis huusholliis elukat jakaa asumuksen ihimisten kans ja naisen paikka on karsina.

Mielikkä ja Äijö perheenensä on rakentanu tuvan – Kaukopaulan – Kyrönjoen rantahan, mutta Tieran suku ei hyväksy uusia tulokkahia. Noitana piretty vanha Tieran isäntä käy kiruamas tulokkahat: Valakia ja rauta puroo jokahisehen ja ne tuloo hävittämähän tämän huussollin niin ku sitä ei olisi koskaa ollukkaa. Tiera uhkaaloo: Tuumma poikani ja poijanpoikieni kans ja revimmä kaiken maan tasalle. Lehemä ja vasikka syötetähän karhuulle ja kakarat susille. Ensimmäänen Tiera oli murhamies ja on niitä ollu suvus myöhemminki. 

Tieran kirot näyttää käyvän totehen. Ensi Äijö lyö kirvehellä jalakahansa ja sen jäläkihin palaa kaikki muu paitti vanha eräsauna, joka oli ollu paikalla jo ennestänsä.

Mielikkä, pieni Mikkeli Äijönpoika, Mielikän siskoo Kylli ja löytölapsena perheesehen päätyny Sefanja kuskatahan jokijäätä pitki talaveksi Äijön velijen työ sillä välin ku Äijö ja renki Henrik rakentavat uutta tupaa.

Kyllistä piti tulla Henrikin vaimo ja tuvanpaikkaaki oli jo käyty kattomas. Mutta… sukulaasperhees on kestittävänä rikas tukholmalaanen kauppias, jonka vaimoksi Kylli päätyy.

Kuinka Kyllin käy ja mitenkä Henrik seleviää jätetyksi tulemisesta? Entä Sefanja, joka on aina tykänny Henrikistä?

Vaikka luin tätä tietysti hyvin kirijootettuna ja mielenkiintoosena tarinana, kiinnitin huomiota myös monihin hauskoohin tai mulle uusihin sanontoohin. Pättikankahan murret on rehevää ja ainaki mulle heleposti lähestyttävää.

Täs muutamia herkkupaloja, jokka jäi mieleheni: 

niinipuu = lehemus, pirunpääskyynen = lepakko.

Matkalla sukulaasperheen työ, retkue pysähtyy Kaupin taloohin ja saavat sielä syöräksensä. Emäntä ei tahtoosi jakaa omistansa ku ei matkalaasilla oo ku pari oravannahkaa maksuksi. Isäntä kumminki totiaa, jotta – Paulan suku on toistaaseksi velekansa maksanu. Mihinkä emäntä puolestansa vastaa: – Musta on toistaasen puo. (puo = takapuoli)

Pään tuuletusta

Tänä aamuna mittari näytti ulukolämpötilaksi -11,1. Aurinko kuitenki alakoo paistaa komiasti jo kahareksan mais ja päivällä oli enää -5.

Päätin lähtiä vähä jaloottelemahan. Päätin senki, jotta tänään teen vain vähä lyhkääsemmän lenkin ku viimmeeksi, jottei tuo kantapää taas alakaa vihoottelemahan.

Siinä kävelles kelaalin asioota. Aurinko varmasti vaikutti mielialahan ja päätin, jotta piruako mä ittiäni kiusaan ja pahootan mieltäni asioosta, joillekka mä en mitää voi. Tilanne on ny se, mikä on ja se on vain hyväksyttävä. Turha murehtia etukätehen kaikkia maharollista, vaikka mulla pahasti sellaanen taipumus onki. Murehtii sitte paremmin, ku on aika.

Nyt mennähän näin. Nautitahan komeesta kevättalaven päivistä ja puuhastellahan kotosalla. Hajen työpaikkoja, ku sopivia ilimaantuu. En siis aio vielä luovuttaa sen suhteen. Eihän sitä koskaa tierä, millä oksalla se piru istuu.

Eileen oli vain huono päivä ja kaikki näytti taas kovin mustalta. Nyt on färi haalistunu jo harmaaksi.

Pahalta tuntuu

Ensinnäki kantapääs. Jalakatuella sain sen kivuttomaksi yön aikana ja enkähän mä tyhymyyksisnäni kuitenki vastoon parempaa tietuani menny salilla juoksumatolle. Se ku on mun mielestäni mukavampaa ku kuntopyörääly. Sitte isäntä halus vielä kaupoolle ja mä sielä klemppasin lisää. No, ei voi syyttää ku ittiänsä. Ehkä se taas yön aikana antaa periksi.

Toisesta asiasta mä jo valitinki tuola feispuukin puolella, ku sähköpostis oli orottamas viesti: ”Saimme hakemuksia tähän tehtävään huimat 128 kpl. Valitettavasti valintamme kuitenkin kohdistui tällä kertaa toiseen henkilöön.” Niin aina! Tuntuu niin lannistavalta. Ei juuri innosta lähettelemähän hakemuksia. Ihimiset koittaa tsempata, jotta jatkat vain sinnikkähästi, kyllä se paikka sieltä vielä tuloo. Eivät varmasti usko siihen ittekkää, mutta kai sitä ny jollaki lailla pitää yrittää kannustaa, jottei täs aiva vain jää kotonurkkihin pölyyntymähän ja yhteeskunnan elätiksi. Tuntuu kumminki siltä, jotta yli viiskymppinen työtöön on täysin pois pelistä, mitä työpaikkoohin tuloo.

Tällä hetkellä tuntuu, jotten jaksaasi enää eres yrittää. Mutta ku, perkeles, on pakko. Eläkeikähän on (viimmeesimmän tietämyksen mukahan) vielä yli 11 vuotta. On tosi ankiat aijat tieros, jos sinne asti pitää kituuttaa peruspäivärahalla. Jos sitäkää on kohta enää varaa maksaa. Eikä sillä tähän asti kertynehellä eläkkehellä juhulita sitäkää vähää.

Ja tuli tuos äsköön mieleheni, jotten oo saanu vielä teekoostakaa palakkaa. Ens viikolla pitääs pistää päivärahahakemusta matkahan, mutta mullei oo palakkatoristusta. Jos ei sitä oo, pistävät hakemuksen jäihin. Jonsei ens viikolla alakaa kuulumahan, on pakko ruveta kräväämähän (=vaatimaan).

Vähä liikaa

Mun ”yöjalakani” (= venytyslasta) on teheny ihimeetä ja kantapää on ollu melekeen kivutoon jo jonku aikaa.

Tiistaina salilla kokeelin varovaasesti käveleskellä juoksumatolla vartin verran. Ei tullu kipiäksi.

Eilinen päivä meni istuskelles autos ja kyläpaikas.

Tänään teki mieli lähtiä lenkille kokeelemahan jalaan kestävyyttä. Varsinki ku aurinko paistoo niin komiasti. Ajattelin teherä ihan vain pienen lenkin, enkä kävellykkää ku jonku nelisen kilometriä. Mutta se oli vissihin kumminki vähä liikaa, koska nyt tuntuu pikkuusen kipua kantapääs. Muttei tää oo mitää verrattuna siihen, mitä se oli pahimmillansa.

Jos huomenna sitte salilla tekis alakulämmittelyn kuntopyörällä…

 

Virkistysreissu

Kun vain saa aikaaseksi, niin teköö oikeen hyvää välillä repäästä ittensä irti näistä samoosta nurkista eres muutamaksi tunniksi.

Me päätettihin yllättää isännän velii, kun sillä on tänään syntymäpäivä. Hajettihin kukkia ja suunnattihin Vaasahan.

Mukavasti rupatelles kuluu usieet tunti. Häpiä tunnustaa, jotten eres muista, koska oomma viimmeeksi käyny heillä… Meistä on tullu sellaasiaki tupajumia, jottei mihinkää näistä omista nurkista.

Takaasi tulles laitoomma namikaattorin (= navigaattori) päälle ja eikähän se ryökäles olsi ajattanu meitä oikeen mutkan kautta oijeti, niin jotta matka-aika piteni nelijällä tunnilla. En tierä, mitä se sekooli. Meirän piti oikeen pirättää, jotta sai rauhas kattua, mikä sillä on hätänä. Monta kertaa sai naputella osoottehen, ennen kun se tuli tolokkuuhinsa ja antoo meille oikian reitin.

Oli niin maharotoon sumu ja päivän plussakelin jäläkihin oli menny miinukselle, niin jotta tienpinnat oli jäisiä melekeen koko matkan. Mä tuijotin silimäni kipeeksi ojanpenkkoja hirvien varalta. Isäntäki totes, jotta eipä oo tullu aikoohinkaa ajettua pimiällä. Mutta kotia päästihin ihan sillä lailla henkisesti taas virkistäytynehinä.

Sven Nordqvist ja Erik Arpi: Ajattelin ojentaa sinulle kukan…

Tämäki kirija on Sirkan hyllystä. Oomma näköjään sen itte antanu syntymäpäivälahajaksi 2002. Suloosia kuvia pienten ajatusten kans. 

  • Jos seuraisin sinua kotiin, pitäisitkö minut?
  • Pikkulintu väitti, että olet vanhentunut vuoden. Popsin sen heti pois.
  • Ajattele, olit eilen vuotta nuorempi. Sinulla mahtoi olla pirullinen yö!
  • Meillä on ihana spontaani suhde. Sinä olet ihana ja minä spontaani.
  • En ole aikoihin kirjoitellut. Mutta eipä ole Shakespearekaan.

Varsinki tuo viimmeenen osuu omalle kohoralle. 😀

Henry Denker: Meidän lapsemme

Sirkan kirijahyllystä peritty…

Bill ja Christie Salem menettää Billy-vauvansa. Syyksi toretahan kätkytkuolema. Suru on musertava. Kun he jonku aijan päästä päättävät yrittää toista lasta, Christie ei tuukkaa raskahaksi. Lääkäri epäälöö, jotta Christiellä on niin suuri tunnelukko, jottei se ny vain onnistu. Hän eheroottaa aroptiota (= adoptiota), johonka Salemit sitte lopuuksi päätyväkki.

Toisaalla 20-vuotias Lori Adams huomaa olevansa raskahana poikaystävällensä Brett Mannille. He kumpiki haaveelevat näyttelijän urasta ja orottavat sitä suurta tilaasuutta, joka auttaas heitä tekemähän läpimurron. Lorin on tehtävä vaikia päätös. Brett on valamis kantamahan vastuunsa, luopumahan unelmansa tavoottelusta ja ryhtymähän rengasmyyjäksi serkkunsa liikkeehin, mutta Lori pelekää, jotta johonaki kohtaa Brett tuloo syyttämähän häntä ja vauvaa siitä, jottei hänestä koskaa tullu näyttelijää.

Niimpä Lori jättää Brettin ja lähtöö kotiansa. Isä ei kuitenkaa hyväksy tilannetta ja Lori kattoo viisahimmaksi pärijätä omillansa. Ja pärijääki. Mutta tajuaa myös, jottei hän yksin seleviä vauvan kans vaikka Brett aina välillä laittaa kirijehes muutaman taalan, minkä pienistä tuloostansa pystyy. Pitkähän harkittuansa hän päättää antaa vauvansa aroptootavaksi. Hän saa myös poikkeuksellisesti tavata pariskuntia, jokka on eherolla aroptiovanhemmiksi. Hän päätyy Salemin pariskuntahan, joka saa Lorin poikavauvan kolomen päivän ikääsenä.

Lori muuttaa paikkakunnalta jättämättä yhteystietojansa. Brettin kirijehet tuloo takaasi eikä hän saa enää yhteyttä Lorihin. Akenttinsa (= agenttinsa) ansiosta Brett pääsöö mukahan saippuasarijahan, joka teköö hänestä sekä kuuluusan että rikkahan. Nyt, kun hänellä on varaa, hän palakkaa yksityysettivän, joka löytää Lorin. Rakkaus ei oo koskaa karonnu heirän väliltänsä ja he päätyvät takaasi yhtehen.

Brettille on kuitenki järkytys, kun hän tajuaa, jottei Lorilla oo heirän lastansa. Nyt heillä olis varaa elättää lapsensa ja he päättävät hakia aroption purkua. Siitä seuraa pitkä oikeusprosessi, jota johtaa tuomari Judson Hart. Hän on tiukan päätöksen eres. Tierootusvälinehet on kiinnostunehia tapauksesta Brettin kuuluusuuren takia ja seuraavat herpaantumata oikeusistuntoja. Mikä on tuomarin päätös, kumpahanko perheesehen tämä lapsi kuuluu?

Ittesäälistä tilitystä ja pelekoja

Ani pisti taas ajatuksia liikkeelle tällä plokikirijootuksellansa.

Rupesin pohtimahan asiaa omalta kohoraltani ja totesin, jotta mä oon jämähtäny 90-luvulle. Aikahan, jolloonka kännykät alakoo ohittaa lankapuhelimet ja saatihin ensimmäänen tietokones, jolla sai tosi hitahan yhteyren moreemilla (= modeemilla) puhelinlinijoja pitki. Cd:t alakoo vasta hilijoollensa tulla C-kasetten tilalle, tv-ohojelmat nauhootettihin VHS-kasetiille… Kaikki sen jäläkeenen tekniikka on menny multa totaalisesti ohi.

Kun mun vanha puhelimeni alakoo syksyllä tulla tiensä päähän, mä olsin halunnu siirtyä nykyaikahan ja kokeella älypuhelinta. Mutta ku oma mukula sanoo, jotta et sä pärijää sellaasen kans, niin mä uskoon ja ostin kiltisti vain vanhanaikaasen näppäänpuhelimen. Tietokones on pöytämallia, vierastan jopa läppäriä. Ku isäntä viimmeeksi vaihtoo television, mä en eres yrittäny kytkiä sitä. Poika sai laittaa piuhat paikoollensa ja hakia kanavat. Kaukosäärintäkää en oo opetellu käyttämähän ku vasta nyt, ku oon ollu kotona ja aluuksi kattelin älyttömät määrät älyttömiä ohojelmia, joita piisaa (= riittää) aamusta asti. En osaa käyttää Spotifya, puhelintilantehesta johtuen mullei tietystikkää oo Whatsapia ja mitä kaikkia niitä onkaa. En eres tierä!

Yhtenä päivänä löysin poijan tapletin (= tabletin) ja pistin sen latauksehen ajatuksella, jotta nythän mä opettelen sitä käyttämähän. Ja pah! Eihän se tietystikkää toimi, kun ei oo SIM-korttia. Enkä tierä, mitä sellaanen tulis kustantamahan. Ja sitte jo ajattelin, jotta minkä tähären mä eres tarttisin toista laitetta, kun mulla kerran on tämä kones. Eipähän tuu roikuttua niin palijo netis ku pitää varta vasten aina aukaasta kones. Siltiki tuloo notkuttua konehella tuntitolokulla päivittään. Jos mä tartten herätystä, sitä ei anna puhelin, vaan vanhanaikaanen kellorario.

Tätä kaikkia pohtiesnani iski peleko – oonko mä yhtä jäläkihinjääny työrintamallaki? Tulin siihen tuloksehen, jotta aiva varmasti. Mä oon vuositolokulla teheny työtäni samalla lailla ja melekeen samoolla työkaluulla. Ei meitä kouluutettu enkä oo itte kouluuttautunu millää lailla. Oon vissihin ollu niin varma omasta työpaikastani, jotten kuvitellu enää tällä ikää olevani täs tilantehes. Kai mä luulin joskus pääseväni tuosta työstä eläkkehelle.

Seuraavaksi mä huomasin pohtivani, kuinka pelijättää, jos ei enää pääsekkää töihin. Tai jos pääsöö… Osaanko mä enää mitää, mitenkä sopeutua uutehen työhön, työpaikkahan, työkaveriihin… Koenko mä aina vain olevani ulukopuolinen. Saako enää muuta ku pätkätöitä, saako niitäkää… Näitä pelekoja alakoo putkahrella yks toisensa jäläkihin. Työmatkakki hirvittää, ku en oo juurikaa ajanu sen jäläkihin ku jäin kotia. Enkä sitä ennenkää ku lähinnä töihin ja kauppahan ja vanhaankorille. Jos oon joskus käyny ittekseni kaupungilla, oon jättäny auton kaupungin lairalle parkkihin ja kävelly siitä.

Ja ku kerran alakasin kaiken mailman asioota pyörittelemähän, niin mietiin sitäki, jotta onko musta enää ylipäänsä mihinkää. Sen vajaan 14 vuoren aikana, minkä olin erellisellä työnantajalla, en juurikaa sairastellu. Muutaman päivän kaiken kaikkiansa. Nyt, tämän viimmeesen vuoren aikana oon rotunu (= potenut) jos mitä vaivaa. Oikiastansa tuntuu siltä, jotta ku yks paikka paranoo, niin toinen on jo tulos kipiäksi. Onko tästä enää suunta vain alahappäin?

Peilistä mua kattoo ihiminen, joka on vanhennu enämmän ku vuoren kerrallansa. Mistä päästähän taas siihen aiheesehen, jotta kuka se on, joka on laiminlyöny mun hoitamiseni? Niin, kerta! En oo liikkunu, syön epätervehellisesti, oon päästäny itteni läskistymähän, en hoira hiuksiani, en ihuani, en kynsiäni. En oo ostanu uusia vaattehia, koska koen, jotten tartte, ku ei oo mitää menojakaa. Ja sitäpaitti tällääsen sutjakan hylykehenmuotoosen yllä ei mikää näytä miltää. Aiva sama siis vetää niitä vanhoja, rauskoja (= rikkinäisiä) rytkyjä yllensä. En kerta kaikkiaan enää piittaa ittestäni. Olis heleskutinmoinen työmaa saara ruorittua ittensä taas siihen kuntohon, jotta eres kehtaas mennä töihin.

Oliskahan täs ny tarpeeksi nillitystä yhyrelle kertaa? Nää ajatukset rysähti ittellekki vähä yllätyksenä. Anteeksi ja kunnioottava kumarrus sulle, jos jaksoot lukia tänne asti.  

Juustolla hyvää

Kyllä se vain niin on, jotta jos juustosta tykkää, niin sillä saa makua ruokahan. Meillä oli taas eileen soppapäivä. Tällä kertaa juustolla tuunattua kesäkeittua.

Alakuperäänen ohojet on Pirkan Kiusauksellisen hyviä ruokaohjeita -vihkosesta (vuorelta 1995). Mä laitan kumminki tähän sen version, minkä itte sorvasin tuosta alakuperääsestä ohojehesta:

Juustolla maustettu kesäkeitto (6 annosta)

4 dl vettä
6 dl maitoa
2 pss (á 250 g) sekavihanneksia
250 g Koskenlaskija ruoka -juustoa
2 rkl Maizenaa + tilkka kylmää vettä
hyppysellinen sokeria
1 tl suolaa

Mittaa kattilaan vesi ja maito. Kiehauta ja lisää jäiset vihannekset. Keitä, kunnes vihannekset ovat kypsiä. Lisää juusto. Sakeuta tarvittaessa maissisuurusteella. Mausta suolalla ja sokerilla.

Isäntä moittii, ku ei sopas ollu pernoja. Mun mielestäni pernat ei kuulu kesäkeittohon eikä niitä sieltä myöskää silloon löyry. Makua ei sekää kyllä sitte moittinu, ku vain ensi tohtii maistaa.