Tänä päivänä

Satoo kaatamalla heti aamusta. Mutta oltihin sovittu tälle aamulle kauppareissu. Isäntä halus viikonlopun rientoohin uuren pairan ja pusakan. Niitä lähärettihin ettimähän. Pairoos näytti olevan ruutua ja raitaa eikä kumpikaa kuosi miellyttäny. Mutta koska se ei kuitenkaa jaksa kovin kauaa sovitella, toisesta kaupasta se kelepuutti (yksfärisen) pairan ja kolomannesta pusakan.

Kovasti se kyseli, enkö mä meinaa kattella mitää. En tierä, oliko se vihijaus, mutta joka tapaukses mua ei enää pätkääkää innosta ajatus vaattehien kattelemisesta ja sovittamisesta. Enkö mä jonku roirin löyrä kaapista, joka vielä mahtuu ylle. Jos ei, niin pujen sitte Lainapeittehen.

Sen jäläkihin käytihin optikolla, joka antoo lausunnon, jotta mun lasit on korijauskelevottomat ja arviootti uusien, vastaavien hinnan. Optikolta jatkettihin ruokakauppahan ja kiiruhulla kotia hilijentämähän kilijuvaa näläkää.

Suoritettihin pikaanen siivous ennen Ninnun ja Waldemarin kyläälyä. Voi että, kuinka pitkä aika siitä onkaa ku on viimmeeksi nähty! Oli oikeen mukavaa nähärä, vaikka välillä puhuttihin vakaviaki, mutta mukahan mahtuu myös naurua ja hauskoja muistoja.

En ollu ollenkaa ajatellukkaa, ennen ku Ninnu sanoo, jotta hän tuli vanhahan mummolahansa. Muisti lautataapelit, jokka meirän kartanon pääryllä oli, ku velii rakenti omaa tupaansa. Näytti Waldemarille mihinä pellolla hän on lapsena leikkiny. Teki siis pienen aikamatkan samalla ku kävi meillä. 🙂

Ninnu ja Waldemar lähtivät meiltä vielä uimahallihin. Me lähärettihin samahan taloohin, mutta kuntosalin puolelle. Ei ollu juuri ketää vielä silloon, ku menimmä, mutta pois lähties tupa oli niin täynnä, jotta päätin jättää venyttelyt kotia. Ja tällä kertaa mä muistin jopa teherä ne. Ehkä sen takia, ku lihakset täräji niin, jotta sitä ei voinu olla huomaamata.

Sitte saiki jo mennä lämmittämähän saunaa. Äiteen työ en ny keriinny ollenkaa. Sielä ku vieraaluaika loppuu puoli seittemältä ehtoolla. Eipä tuola vesisatees tosin olsi viittiny lenkkeelläkkää.

Kattahrin saunan jäläkihin tuonne työnhakuvalamennuksen sivuulle. Sielä oli tullu hirmuunen määrä kommenttia valamentajalta. Täytyy yrittää huomenna tai viimmeestään torstaina niitä keriä auki tarkemmin. 

Opiskelua

Tänään tulin heti aamusta konehelle kattomahan, josko se irtisanomisilimootus olis tullu. Ei näkyny.

Päätin jatkaa työnhakuvalamennusta. Kymmenen mais pirin puolen tunnin paussin, ku soitin vakuutusyhtiöhön kysyäkseni, korvaasko kotivakuutus mun silimälasit. Pitää kuulemma käyrä optikolta hakemas lausunto, onko klasit korijattavis ja jos ei, niin mitä uuret, samanverooset tulis maksamahan. Selevä. Viiren minuutin puhelua piti jonottaa ainaki varttitunti. Mitähän seki maksaa… Olis varmahan saanu asian hoirettua netiski, mutta kun on vanhanaikaanen, niin on vanhanaikaanen.

Sen jäläkihin tarkastin taas sähköpostin. Ei vieläkää postia pomolta. Mun paloo käämi ja kirijootin itte sen ilimootuksen, allekirijootin ja lähetin pomolle, jotta josko sen sais sitä kautta nopiempaa. Laitoon vielä tekstiviestin perähän, jotta sulle on sähköpostia. Ei kelevannu mun versioni, oli teheny itte ja lähetti sen mulle paluupostis. Valitteli, jotta ei oo voinu lähettää ennemmin, kun on ollu viimme viikon kipiänä.

Mä jatkoon taas työnhakukouluutusta. Oon harijootellu CV:n ja työhakemuksen tekemistä. Niis meni niin aikaa, jotta kello oli jo yli nelijä ehtoopäivällä, kun päätin lopettaa ja lähtiä äiteen työ. Sitä ennen päätin laittaa vielä päivärahahakemuksen netin kautta. Kaks kertaa yritin ja se vain herijas mulle, jotta ”Toimintoa ei voida juuri nyt suorittaa. Yritä myöhemmin uudelleen” AAAARRRRRGHHH! Mä olin ”sangen hyväntuulinen”, ku poistuun konehen äärestä.

Kun pääsin Lintulahan asti, äitee oli justihin saanu syötyä ja mä kysyyn, jotta lähäreksä mun kans lenkille. Ei se puhunu mitää, nyökähytti vain. Sillä ei ollu lasia pääs eikä kenkiä jaloos. Lasit oli kämpäs ja mä kävin pesemäs ne, jotta se näkis eres jotaki. Kenkien laitto oliki sitte jo eri operaatio. Äitee ei yhtää osannu tai halunnu itte auttaa. Ei nostaa jalakaa, ei painaa kantapäätä kenkähän… Onneksi sillä on sellaaset tossut, jokka aukee koko päälliosasta. Ne sain sille pujettua. Takin pukemises se vielä osas auttaa niin, jotta saatihin se ylle.

Kierrettihin joku 3-4 km:n lenkki.  Puhetta ei taaskaa tarvinnu orottaa. Jaa ja joo tai hilijaasuus oli vastauksena, kun mä jotaki yritin toimitella. Mä olin ihan hiestä märkänä – täälä oli nimittään yli 20 astetta tänään – ja sain kaikki seutukunnan sääsket kimppuhuni. Yks oli niin sinnikäs, jotta se tuli sisälle asti mun pääsnäni.

Takin riisuminen äiteeltä osoottautuu hankalammaksi kun sen pukeminen. Käret ei taharo taittua eikä se meinannu saara kättä pois hiasta vaikka mä kuinka yritin kiskua. Onnistuu se lopuuksi, niin jottei mumman tarvinnu loppuehtoota istua takki päällä.

Mä kysyyn, haluaako se päiväsalihin. Suu muorosti sanan ”joo”, mutta ääntä ei tullu. Jotenki niin kovin surullista.

Oon ajatellu, jotta tämä on varmahan viimmeenen yhteenen kesä. Sen takia haluan vierä äitejä pihalle aina kun se vain on maharollista. Voin olla tietysti vääräski, onhan äitee ollu pitkähän hyväkuntoonen ja selevinny huonostaki kunnosta taas vähä parempahan. Mutta kyllä mun mielestäni nyt on menty niin nopiaa ja niin jyrkkää alamäkiä, jotta ei koskaa ennen. Ei ehkä niinkää fyysisesti ku henkisesti. Ainaki hoitaja oli sitä mieltä, jotta veriarvot on ihan ok eikä mitää uutta kerrottavaa oo terveyrentilasta.

Kotia tulles mulla oli kauhia näläkä. Tajusin, jotta oon niin intensiivisesti istunu opiskelemas, jotta en ollu syöny ku joskus puoliltapäivin viimmeeksi. Söin pari karijalanpiirakkaa ja yhyren kananmunan.

Päätin vielä kerran yrittää päivärahahakemuksen lähettämistä. Nyt se meni läpi. Huh! Äsköön tosin muistin, jotta en havaannu pistää siihen pyyntyä korootetusta päivärahasta, mikä mulle kuuluus. Tosin TE-toimistosta sanottihin, jottei sitä tarttekkaa enää eriksensä anua, mutta saas nähärä, kuinka käy.

Lenkkeelyä

Viivi nukkuu yönsä mun peiton alla polovien mutkas. Noustihin joskus puoli kahareksan mais ja lähärettihin aamupalan jäläkihin lenkille.

Sieltä tultua kannoon petivaattehet tuuleentumahan ja laitoon lakanat pyykkikoneehin. Tänään on ollu ihanan lämmin ja aurinkoonen päivä. Pyykit kuivi pihanarulla ihan yhyres hujaukses.

Isäntä hoiti tänään taas tuon kokkauspuolen krillaamalla. Mä selevisin salaatin teolla. Viiviki söi aamuruokansa loppuhun vasta kun meki syötihin. Ruaan jäläkihin kannoon petivaattehet takaasi tupahan ja petasin puhtahat lakanat.

Ku Viivi oli hajettu pois, lähärin äiteen työ. Sielä oli sopivasti päiväkaffeen aika ja äiteeki oli pyörätuolis päiväsalis. Käytihin joku 3-4 km lenkki sen kans. Eipä se palijoosin nykkää puhellu. Joo ja jaa vastas joskus, kun mä toimittelin. Saatihin kumminki eres auringon lämpyä ja raitista ilimaa. Ja sitä yhteestä aikaa.

Kotia tultua hain lopukki pyykit pois narulta. Huomiseksi on vissihin luvattu taas saretta. Kesäkukakki kastelin, ku ovat sen verran rästähien suojas, jotta niihin ei oo sateet osunu.

Tupahan tultuani tuumasin isännälle, jotta kyllä täs on tullu vanhaksi ku koiran ja äiteen ulukooluttaminen vie aiva mehut.

Sain tänään kuulla hyviäki uutisia. Yks irtisanotuusta työkaveriista oli saanu työpaikan! Oon niin onnellinen sen puolesta!

Viivittelyä

Vastoon tapojani en tänään pistäny petivaattehia vaihtohon, ku Viivi oli tulos yökylähän. Sen sijahan laitoon meirän sänkyhyn peiton, joka estää pikkuusta joutumasta patjojen välihin.

Kävin aamupäivällä perkaamas terassin ympäriltä yhyren sangoollisen moskia (= rikkaruohoja) pois. Nyt oli sääskiä kiusana. Juhannusruusun alta ja väliistä oli niin hankala peraata, jotta sitä mun pitää vielä yrittää parannella terassin puolelta käsin ja ottaa vaikka hara siihen avuksi.

Eilistä ruokaa piisas vielä tällekki päivää, pääsin pelekällä lämmittämisellä.

Viivi tuli joskus yhyren jäläkihin ehtoopäivällä. Ilimeesesti se on vähä jo tottunu olemahan meillä ku ei palijo itkeskelly emäntänsä perähän.

Sille piti oikeen nauraa, kun se pian tultuansa löysi Metkulta unohtunehen puruluun. Koko luu oli melekeen yhtä isoo ku koira. Ja niin painava, jotta se kanniskeli sitä pää kallellansa. 😀 Sitte sille piti ryhtyä ettimähän piilopaikkaa. Ensi se koitti kätkiä sen soffalle tyynyjen ja filtin alle, mutta se ei tuntunu hyvältä paikalta. Sen jäläkihin se päätti haurata sen meirän sänkyhyn. Mä menin peräs kuvaamahan ja vaikka se sai luun sinne hyvin kätkettyä tyynyjen välihin, niin se ei ilimeesesti ollu turvallinen paikka, kun mä kerran näin sen. Seuraavaksi mä annoon sille torkkupeiton olohuonehen laattialle ja kehootin piilottamahan sen luun sinne. Ei käyny. Se lähti kiikuttamahan luuta flikan kämppähän ja yritti peitellä sitä ensi tyynyn alle ja sitte päiväpeiton alle. 😀 Mikää paikka ei kuitenkaa tuntunu hyvältä ja sitä on sen jäläkihin kuskattu erestakaasi pitkin huushollia. Nyt se taitaa olla olohuonehen soffalla. Siinähän toisen aika kuluu mukavasti. Aika vähä Viivi on ny viihtyny sylis ja mun sylin lisäksi on kelevannu tällä kertaa isännänki syli.

Kun se kyllästyy luun piilootteluhun, se otti torkut isännän tv-tuolilla, mä taisin torkahrella toises tuolis… Siitä kun se heräs, se oli taas virtaa täynnä. Mä puolestani olsin vielä tärkiää vähä nuokkunu. Menin soffalle maata ja Viivi tuli mun vierehen. Se pussas ja piti mua niin hyvästä, jotta se oli jotaki aiva maharotoonta.

Otin silimälasit pois päästäni, jottei niihin tulsi kovin noukan jäläkiä. Kätehen jäi vain osa klasiista: toinen sanka jäi tyynylle, se oli katkennu kiinnityskohorastansa. Heikkua tekua, sanon minä! Eihän mun auttanu ku kaivella vanhat klasit esille. Tuntuu, jotta vääristää, mutta eikähän näihinki taas totu. Oon toki jo hetken haaveellu uusista lasiista, mutta silloon kuvittelin olevani töis, jotta pystyn ne jostaki säästämähän. Nyt tairan tyytyä näihin vanhoohin lasiihin. Näis ei oo juurikaa muuta erua ku jotta lukuosa puuttuu. Se ei oikiastansa haittaa, koska mä otan muutenki lukies lasit pois kokonansa. Näjen paremmin iliman niitä.

Alakuehtoosta Viiviä menotti selevästi lenkille. Se osas sen kyllä torella hyvin ilimaasta. Olin ajatellu mennä vähä myöhemmin, mutta ku toinen kattua napittaa silimihin, niin hellyynhän mä. Se itte päätti suunnan ja olis päättäny vauhrinki, mutta mä toimiin jarruna. Mä olin ajatellu, jotta siinä vaihees käännytähän takaasi, ku sääsket hyökkää kimppuhun, mutta Viivi itte päätti kääntyä jo aikaasemmin.

Oli myös kummallinen löytö tuos vähän matkan pääs: ajotiellä oli leipäveitti. Mä ajattelin, jotta joku ajaa autonrenkahan puhki ja potkiin sen tien vierehen. Olis tietysti pitäny tuora se sieltä kokonansa pois, jottei joku elukka loukkaa siihen ittiänsä, mutta en viittiny sitä lähtiä lenkille kanniskelemahan. Olis pian joku hälyyttäny poliisit, jotta täälä joku hullu kulukoo puukkoo käres. Takaasitulles en enää sitä muistanukkaa.

Ruoka maistuu Viiville lenkin jäläkihin. Tosin ensi piti kattua, heruusko mun voileivästä mitää. Ku ei onnistanu, piti mennä syömähän omat ruaat.

Avaran luonnon aikana se nukkuu olohuonehen laattialla torkkupeiton päällä. Viivi tykkää lämpöösestä ja niimpä se oli meirän kans löylyyttelemäs. Onneksi se itte lähti pois, ku tuli liika kuuma. Mua aina hirvittää, jotta niin pikkuunen koira kärsii äkkiä nestehukasta. Kyllä sitä janottiki saunan jäläkihin. Ja väsytti. Se on ny nukuskellu milloon lampahantalijan päällä, milloon sen torkkupeiton päällä. Oma peti ei oo tänään kelevannu.

Vähä mulla on huono omatunto, kun en oo käyny äiteen työnä. Tällä viikolla oon viettäny sen kans tosi vähän aikaa, kun se on niin useen ollu nukkumas kun oon käyny.

Kutsuja on sarellu ny peräti kaksittaan. Ensi sukulaaspoijan rippijuhulille ja sitte tuli kutsu 40-vuotispäiville. Ovat vielä peräkkääsinä päivinä ens pyhän aikana. Manimanimani… 

Mööffin laki

Tämä aamu lupaali varovaasesti hyvää päivää – nuon niinku sään puolesta.

Vihiroon ja viimmeen alakasin oikolukemahan nuota kilipaalutekstiä. Pari eheriin lukaasta läpi ja löysin tietysti, luonnollisesti, molemmistaki korijattavaa. Vielä olis nelijä lujettavana ja sen jäläkihin korijaukset konehelle – ja sitte postihin.

Se homma jäi kesken, ku päätettihin lähtiä kauppahan, jottei huomenna tartte ku Viivi on tulos meille yökylähän. Emäntänsä menöö Provinssihin. Saarahan hupulaanen (= seuralainen).

Kotia tultua keitin isännän mieliruokaa: pernoja (= perunoita) ja rupisoosia (= jauhelihakastiketta). Niin yksinkertaasella ruaalla sitä voi noutaa toisen mielen hyväksi. ”Kyllä se niin on, jotta ei tämän parempaa ruokaa voi ollakkaa.” ja ”Tähän ei kylläänny (= kyllästy) ikänä.” oli isännän kommentit.

Laskeennutin ruokaa sen aikaa, kun luin leheret. Ja voi hele**tin per**les! Herra Mööffi (= Murphy) itte oli iskeny taas kyntensä mun asioohin. Sain nimittään sen hartaurella orottamani irtisanomisilimootuksen. Nyt siinä oli oikia henkilötunnus, mutta väärä työsuhtehen päättymisaika! Siihen oli kirijattu, jotta mun työsuhure on päättyny 10.12.2014. Ei voi olla totta!!

Soitin pomolle, joka ei luonnollisestikkaa vastannu puhelimehen. Jätin viestin vastaajahan, jotta jos se tekis ny vielä kerran sen uusiksi ja skannaas sen mun sähköpostihin.

Sitte lähärin äiteen työ. Ja kuinka ollakkaa! Se oli taas pistetty justihin maata. 😦 Se ojensi sieltä heti kättä ja puristi lujaa mun kättäni. Mä kysyyn, onko se huonos kunnos, kun on jo nelijättä päivää makuulla. Ei kuulemma, laiska vain. 😀 Se pyysi päästä ylähä. Mä sanoon, jotten tohori ittekseni sitä nostaa, menin pyytämähän hoitajia nostamahan, jotta päästääs ulukoolemahan.

Olivat kuulemma jo ollehet aamupäivällä pihalla. Niillä on sielä ny hyvä tilanne, ku on kesäflikka ja oppisopimustyöntekijä ”ylimäärääsinä”. Kerkiävät vähä paremmin ulukooluttamahanki vanhuksia.

Mä kumminki halusin vierä äitejä pihalle, ku oltihin viimmeeksi maanantaina käyty lenkillä. Käveleskeltihin tunnin verran ja vaikka mustia piliviä oli taivahalla, niin ne onneksi kiersi meirät. Äitee puhuu hyvin vähä, mutta vastaali kumminki aina aijoottaan sentäs jotaki. Sopivasti keriittihin takaasi päiväkaffeen aijaksi.

Sillä välin ku olin äiteen kans, oli pomo soittanu kaks kertaa ja laittanu lopuuksi viestin. En ollu yhtää kuullu puhelimen ääntä… Se kysyy, jotta mikä sitte on oikia päivämäärä. Ei jumankekka, ei tää voi olla näin vaikiaa! Soitin sille, mutta sillä oli toinen puhelu ja meni taas vastaajahan. En sanonu sinne mitää, laitoon tekstarin ja siihen päivämäärät: irtisanomispäivä oli 10.12.2014 ja työsuhure päättyy 10.6.2015. Mitää ei oo kuulunu sen jäläkihin. 😦 Sillä on armonaikaa vielä joku tunti maanantaina, mutta sitte mun pitääs saara hakemus jo matkahan. Kyllä niin ottaa pannuhun, jottei tosikaa!

Olis vissihin itte pitäny kirijoottaa se ja pyytää pomolta siihen vain allekirijootus. Mutta kun mä en oo enää sielä töis, niin mun olis pakko veloottaa konsultaatiopalakkiota vähintään 300,-/tunti. Ja vähimmääsvelootus on tietysti tunnista. 😉 Mä näköjään alakaan taas kiehumahan, jos mä vielä tätä pähkylöötten. Siirrytähän siis etehenpäin.

Kotia tultuani kävääsin sielä työnhakukoulutusohojelmas. Valamentaja oli käyny kommentoomas lisää mun tekemisiäni. Kertoo, mikä sielä on hyvää ja kehootti pohtimahan vielä joitaki asioota. Sitä pitääs ny joinki osata tuotteestaa ittensä ja ruveta markkinoomahan omaa osaamistansa (?). Se on vain joinki kovin vaikiaa, vaikka mä oonki niin maan perusteellisen hyvä. ;D

Koulupäivä

Tänään hoirettihin taas kuntoolupuoli ensi aamusta alta pois. Salilla mun puhelin soi – outo numero. Sieltä soitti työnhakuvalamennuksen kouluuttaja. Kyseli mun kouluutuksesta ja työkokemuksesta ja mikkä on mun tulevaasuuren suunnitelmat nuon niinku työnsaannin kannalta. Lupas käyrä kattomas ja kommentoomas mun tekemisiäni ja soittaa ens viikon loppupuolella vielä uurestansa.

Kotia tultua syötihin taas vain ruaanloppuja ja kun sain päivän leheret lujettua, siirryn konehen äärehen jatkamahan nuota työnhakuharijootuksia. Ihan positiivisia kommenttia oli tullu kouluuttajalta. Otan kyllä ihan tosisnani tuonki ja oon teheny valtavasti muistihinpanoja vastaasen varalle, jotta saan kaiken hyöryn irti.

Tänään en käyny äiteen työnä ku velii lupas mennä töiren jäläkihin. Äitee oli ollu taas petis. Velii oli siltä kysyny, jotta ”Nukuksä?” (= nukutko sinä). Äitee oli vastannu vain ”Joo.” eikä ollu vaivautunu kunnolla eres silimiänsä aukaasemahan. Mulla on ny sellaanen ajatus, jotta äitee, joka ei vielä kolome kuukautta sitte suurin surminkaa halunnu päivällä maata, mutta nyt nukkuu palijo, on antanu jollaki lailla periksi. 😦

Eilisen päivän ja viimme yön mittahan oli kertyny saretmittarihin 22 mm. Tänään ei oo jaksanu sataa, mutta tuuli on puhaltanu kylymästi. Ei mikää kesäkeli, vaikka mittari väitti jotta oli johonaki kohtaa 17 astetta lämmintä. Ei tuntunu yhtää siltä.

Niin – ja sitä hel***tin irtisanomisilimootusta ei tullu vielä tänäkää päivänä. Laitoon pomolle sähköpostia ja kysyyn, onko se lähärättäny sen ja voisko se skannata sen mulle sähköpostihin. No eihän se tietysti oo siihen mitää vastannu. Jonsei sitä tuu huomennakaa, mä soitan kyllä jo niin tulikiven katkuusen puhelun, jotta se lähtöö itte tuomahan sitä mulle…

Sarah Harrison: Epäsovinnainen lady

Tämä kirija on taas poimittu velijen kirijahyllystä eli oli hänen vaimonsa kirijoja.

Kirija kertoo Adeline Gundryn elämästä 1900-luvun alakupuolelta aina 1960-luvun alakupuolelle. Hän on englantilaasen maanomistajan tytär, huomiota herättävän näköönen ja taiteellinen.

Ensimmääsen mailmansoran aikoohin Adeline käy useen sairaalas kattomas lapsuurenaikaasta ihastustansa Simonia, joka on haavoottunu soran aikana. Adelinen silimis hän on sankari. Liitto ei kuitenkaa oo luotu kestämähän, Simon teköö oman ratkaasunsa.

Niinpä Adeline päättää toteuttaa omaa kutsumustansa ja lähtöö Lontoosehen opiskelemahan tairetta. Hän tykkää teherä erityysesti muotokuvia, joihinka hän saa aina näkyvihin jotaki oleellista maalattavan luontehenpiirteestä ja ensimmääsen tilaustyönsä hän teköö jo opiskeluaikoona. Vähitellen hän saa aina vain enemmän tilauksia.

Adeline ystäväpiirihin kuuluu monenmoisia ihimisiä, mutta kun hän tutustuu kirijaalija Marian Elverstonehen, alakaa vanha ystäväpiiri jäärä. Marianin ja Adelinen välille kehittyy suhuret, joka seki päättyy ikävällä tavalla Marianin sairastuttua.

Adelinen äiti kertoo myös salaasuuren menneesyyrestä. Se tuntuu pahalta, mutta auttaa Adelinea ymmärtämähän ittiänsä paremmin.

Seuraavaksi Adeline päätyy naimisihin ystävänsä Peterin kans, joka on vuosikauret uskollisesti ja säännöllisesti kosinu Adelinea. Heille syntyy tytär, Dora. Valitettavasti tämäkää liitto ei onnistu. Itte asias se ohitetahan melekeen vain maininnalla.

Sitte Adeline päätyy naimishin hurmaavan hulttion Charlien kans. Se liitto tuli kallihiksi Adelinelle kaikin tavoon, mutta rakkaus Charliehen oli jotaki sellaasta, mitä hän ei ollu koskaa ennen kokenu ja oli valamis sietämähän melekeen mitä tahansa.