Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli – poikani tarina

Oon lukenu tämän enneki ja varmahan silloon kirijoottanu tännekki, mutta nyt oli mun vuoro valita Kirjaringin (Feispuukki-ryhymä) kirija lujettavaksi.

Tiesin jo ensimmäästä kertaa tätä lukiesnani, jotta tämä tuloo olemahan mun valinta. Niin suuren vaikutuksen se teki silloon ja teki aina vain. 

Kuinka autistisesta lapsesta tuli maailman älykkäin poika? Äidin koskettava tarina todistaa, miten ylivoimaisia esteitä rakkauden ja rohkeuden avulla on mahdollista voittaa.

Kristine Barnettin pojalla on valokuvamuisti ja korkeampi älykkyysosamäärä kuin Einsteinilla, ja hän on matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakas. Kun Jacobin autismi todettiin hänen ollessaan kaksivuotias, äidille sanottiin, ettei poika koskaan opi solmimaan kengännauhojaan.

Yhdeksänvuotiaana Jacob alkoi kehittää astrofysiikan teoriaa, josta hänelle povataan Nobelin palkintoa, ja 12-vuotiaana hän alkoi saada palkkaa kvanttifysiikan tutkijana. Tämä on ollut mahdollista, koska äiti uhmasi puolisoaan ja asiantuntijoita ja uskoi pojan erityislahjoihin.

MEISTÄ JOKAINEN KAIPAA TUKEA JA KIITOSTA. KUN ANNAT LAPSESI KEHITTYÄ SIINÄ MISSÄ HÄN ON ETEVÄ, VAIKEATKIN ASIAT KÄÄNTYVÄT VOITOKSI.

Mainokset

Ploosaa

Kyllä ny ploosaa (= tuulee kovasti)! Tuuli on nujuuttanu köynnöskaarta niin, jotta toinen pitkä kiinnityspultti on melekeen irronnu seinästä.  

Onneksi kerkesin hakemahan lakanat pihanarulta tupahan ennen ku alakoo sataa. Nyt on vuorootellen satanu ja paistanu ja äsköön poika soitti, jotta käysin nyppimäs hänen puoleltansa johorot irti, ku Kauhajoella kolajaa (= jyrisee).

Vältyyn taas ruaanlaitolta, ku isäntä krillas.

Kun sain mahan täytehen, lähärin äiteen työ. Sielä oli tilanne eilisestä huonontunu. Äiteellä oli lämpyä ja se oli petis. Epäälivät pissatulehrusta, mitä ajatusta tuki seki, jotta äitee oli aika sekaanen. Mutta ennen ku saavat sille antipioottikuurin, pitääs saara pissanäyte.

Kun juttelin hoitajien kans kanslias, äiteen möykkä kuuluu sinne asti. ”PA-PA-PA-PA-PA…” ”Antakaa joku mulle silimälasit.” Hoitajat sanoo, jotta se on pyytäny vettä, mutta juomarajootuksen takia sille ei voira tänään enää antaa ku puoli resiä nestettä ja se saattaa tulla täytehen ruaasta, joten voi olla, jottei se saa mitää juotavaa ennen huomista. 😦 Vilua se on valittanu, mikä tietysti johtuu kuumeelusta. Ja jalaat on kuulemma ihan käsittämättömän turvoksis, vaikka se on ollu makuulla eilisehtoosta asti.

Kun mä menin äiteen työ, se oli kiskonu yöpöyrän sängyn vierehen ja metras käsivoiretta suuhunsa! Mä yritin sanua, jotta älä ny hyvä ihiminen sitä suuhun paa, mutta se meinas, jotta hän vähä tuohon kielen päälle… En tierä, johtuuko tuo käytös siitä, jotta sillä oli niin kova jano vai ihan vain siitä, jotta se oli sekaasin.

Heti se pyysi päästä lenkille. Mä sanoon, jotta kun en saa sua nostettua pyörätuolihin, niin ei me ny voira mennä. Niin sekaasin se ei kuitenkaa ollu, jotteiko olsi hoksannu, jotta ”Mee sanomahan hoitajille.” Mähän tietysti tiesin, jottei ne kuumelevaa mummaa nosta mihinkää pyörätuolihin, niin sanoon vain, jotta ne oli justihin palaveris. Niin ku olivakki, ku sielä oli vuoro vaihtumas. Kakskertoohin se pyysi päästä pyörätuolihin. Mä yritin sanua, jotta ei ne sua nosta siihen, ku sulla on kuumetta. ”Ei mun mikää oo.”

Kaks kertaa äitee pyysi juotavaa, enkä sitäkää voinu antaa. Se tuntuu kaikkista pahimmalta. Ku ei äitee taira ymmärtää sitä, minkä tähäre häntä kiusatahan pitämällä janoosena. 😦 Kyllä mä yritin sitäki seliittää, mutta ei se ehkä menny perille…

Sitte tuli horkkakohtaus. Ensi alakoo käsi vipattamahan, sitte kuuluu ”PA-PA-PA-PA-PA…” ja ”Kylymä!” Mä otin shaalin tuolin sarijalta (= selkänojalta) ja meinasin laittaa sen äiteen päälle, niin se huusi, jotta ”Ei sitä. Älä laita sitä. Ei laiteta sitä.” Mä sanoon, jotta jos sun on kerran kylymä. ”Ei mun oo kylymä.”

Se joko makas paremman korvansa päällä, niin jottei se kuullu kun mä toimitin – tai sitte se ei vain halunnu vastata mulle ku aijoottaan. Mä en pystyny olemahan sielä kauaa. Musta oli niin kerta kaikkiaan aharistavaa, ku en voinu antaa äiteelle, mitä se olis halunnu.

Ku lähärin sieltä, tuli itku. Ja kun se kerran alakas, siitä ei meinannu tulla loppua. Nyt karvasteloo (= kirvelee) silimiä ja silimämunat tuntuu karheelta ku santapaperilla olis hinkattu. Ja ihan tajutoon väsymys. Niin ku olis lyijypainoja koko kropas. Alakuloonen, surullinen, voimmatoon olo.

Onneksi velii sanoo menövänsä kattomahan äitejä huomenna töiren jäläkihin. Mä yritän pitää taas ”vapaapäivän”. Kattotahan, saanko mä psyykattua itteni siihen laihin (= malliin). Jos en, niin sitte täytyy mennä käymähän.

Anteeksi ny, nää kirijootukset on nykyään täynnä vain äiteen asioota, mutta ne on ny eniten syrämmellä.

Lauantaita

Tänään on ollu ihanan aurinkoosta suurimman osan päivää. Kannoon aamulla petivaattehet parvekkehelle tuulettumahan.

Kymmenen jäläkihin isäntä tuli huutelemahan, jotta mihinä mä oon. ”Tuuksä?” Mä kysyyn, jotta mihinkä se on menos. ”Salille.” Totesin vain, jotta voisin mä tullakki, mutta tuloo niin heleskutin pitkä orotus, ku sali aukee vasta kahareltatoista… Se tuli ”puolipäivätyölääsiä” manaten takaasi tupahan. Totes, jotta kyllä tästä lähtien saa lauantain salipäivä jäärä välihin, ku koko päivä menöö pilalle orotelles. 😀

Orotusaijan käytin hyväksi ja luin päivän leheren kaikes rauhas ja kattelin, jotta alakaa piliviä kerääntymähän taivahanrantahan. Päätin kantaa petivaatteet tupahan varmuuren vuoksi.

Hallilla oli tänään koulun päättääjääsjuhula, mutta onneksi salille kumminki pääsi. Sielä ei ollu vielä ketää, kun mentihin, mutta aika pian alakoo väkiä tulla. Silti pääsi vielä hyvin laittehille.

Kaupan kautta tultihin taas kotia. Kaupasta tulles totesin, jotta olipa hyvä, ku nostelin ne petivaattehet pois parvekkehelta. Oli tullu vähä vettä. Ei palijo, mutta olis se varmahan hyvin täkit ja patjat kastellu.

Näläkä kurnii suolenmutkas, ku kaharen mais tultihin kotia. Onneksi oli vanhoja ruaanloppuja, joita sai vain lämmitellä.

Mä laitoon puhtahat lakanat petiihin ja hetken hengährin, ennen ku lähärin äiteen työ. Kattoon lähtiesnäni mittaria, +17,6 näytti parvekkehen mittari. Ajattelin, jotta nyt vois teherä äiteen kans pienen lenkin, jos ei sara. Pettymys oli suuri, ku pääsin Lintulahan. Äitee oli sängys – yövaattehis. Hornas (= kuorsas) äänehensä. En herättäny. Meinasin pois lähtiesnäni kysyä hoitajilta, onko se huonos kunnos, mutta en nähäny ketää. Kaikki hoirettavat alakaa tuola olla huonokuntoosia. Koko aijaan kuuluu hälyjä ja käytävällä olevas näyttötaulus on aina joku hälyytys. Ei oo luppoaikaa hoitajilla enää.

Kotia tultuani pesin lakanat. Ehtoolla taas Avaraa luontua, saunoomista ja tietokonehen ääres könnäämistä.

Saretpäivän ratoksi

Tänään kerkesin keräämähän pyykit pois narulta ennen ku saret alakoo.

Naapurin isäntä tuli hakemahan meirän isäntää kirpputorikierrokselle. Mä lujeskelin sillä välin leheret kaikes rauhas ja aloottelin ruaanlaittuaki ennen kun ne tuli takaasi.

Kun saatihin syötyä, lähärin äiteen työ. Tänäänki oli pikavisiitti, ku äitee oli nukkumas. En halunnu herättää. Se tuntuu näkövän unta ja kovasti se toimitti unisnansa. Aiva niinku se olis kysyny, jotta Sari vai Sirpa (velijensä tyttäret on sen nimiset).

Lähärin takaasi kotia ja päätin, jotta näin saretpäivän piristykseksi pitää leipua raparperipiirakka. Leivoonki, mutta jostaki syystä siitä tuli vähä turhan pehemoonen eikä meinaa pysyä kasas. Hyvää se on, mutta vähä sellaasta ”lapiootavaa” mallia. Epäälen, jotta ei tartte silti heittää kompostihin…

Nyt oon kattellu täs konehella työpaikkailimootuksia, mutta ei nykkää löytyny mitää hajettavaa. Vähä on tullu ittelle sellaanen arkuus, jotta ei uskalla hakia, jos on kovin kovetut vaatimukset. Mieluummin vain jotaki hyvin yksinkertaasia töitä tällääselle tolloolle, kiitos.

Se kärähti!

Tänään pääsin sen verran aijoos petistä ylähä, jotta oltihin salilla ennen puoli yhyreksää. Ketää muita sielä ei silloon vielä ollukkaa. Tehtihin nyt se kevennetty treeni, mutta jostaki syystä mä olin ihan yhtä puhki ku ennenki. Tosin tiputin vain yhyren ”pykälän” (= 2,5 – 5 kg) painoosta.

Kotia tultua keräsin pyykit pois pesuhuonehen narulta, jotta isäntä pääsöö suihkuhun. Itte ajattelin sillä välin kattella päivän postit kaikes rauhas. Sitte isäntä muuttiki mielensä. Ilimootti, jotta nyt imuroorahanki ennen suihkuhun menua, niin menöö samalla hiellä. Ystävällisesti se lupas, jotta mä ”saan” imuroora alakerran, hän imuroottoo yläkerran. No eihän siitä mun leheren lukemisesta tullu mitää, ku yks tuli huurattamahan imuria vierehen. Pakkotöihin oli lähärettävä.

Olin imuroonu alakerrasta muut paitti makuukamarin ja porstuan, ku imurin ääni yhtäkkiä muuttuu. Ja sitte alakas käryämähän. Mä sammutin sen masiinan heti ja huusin isännän paikalle. Se sanoo jo rappusis, jotta käry tuloo vastahan. Moottori oli ilimeesesti kärvähtäny ja imurin pintaki oli kuuma. Isäntä kantoo imurin pihalle ja tuumas, jotta Volta on ny tullu tiensä päähän. Oli se hyvin palavellukki. Niin pitkähän, jottei enää eres muistettu, oliko se meirän oma ostos vai oliko se muorin ja faarin (= äiteen ja isän) vanha.

Minä sitte muka surkiana levittelemähän käsiäni ”Katto ny. Emmä voi imuroora.” Pöh, se lupas heti yläkerran imurin mun käyttöhön. En pääsny vieläkää luistamahan hommasta.

Johonaki välis satuun tuntemahan, jotta mun taskus täräjää. Hoitaja soitti keskussairaalasta ja ilimootti äiteelle uuren leikkausaijan ens viikolle. Kyseli kumminki äiteen voinnista ja ku kerroon, niin sanoo ottavansa yhteyttä Lintulahan, jotta saavat seleville tarkemmin, onko äitee leikkauskuntoonen.

Imuroonnin jäläkihin isäntä meni pesuulle ja mä rupesin tekemähän makkarasoppaa. Söin ensi ja menin sitte vasta suihkuhun. Suihkusta tultuani päätin lähtiä saman tien äitejä kattomahan.

Olin jo käytävällä menos kohti Lintulaa, ku taas soi puhelin. Soittivat sairaalasta uurestansa. Olivat tullehet Lintulan väjen kans siihen tuloksehen, jotta siirretähän äiteen leikkausta – johonki tulevaasuutehen.

Mun vieraalu muuttuu pikavisiitiksi. Sielä oli kohta alakamas hartaustilaasuus eikä mulla ollu aikomustakaa jäärä sitä kuuntelemahan.

Mulla oli äiteelle vissyvesipullo viemisinä, ku toissapäivänä hoitaja sanoo, jotta sitä vois sille tuora, niin saa siitä suoloja. Nyt se kiellettihin. Äiteen juomiset on rajootettu 1500 ml:aan päiväs ja siihen määrähän lasketahan kaikki kiisselit, mairot, kaffeet… Ymmärrän, mutta oli kauhiaa, ku jouruun viemähän sen pullon pois äiteen silimistä. 😦

Kotomatkalla poikkesin hakemahan vähä täyrennystä kaappiihin. Kotia tultua päätin mennä kylyvämähän kesäkukan siemenet. Isäntä oli jättäny kasvimaalle tyhyjän pläntin niitä varte. Kasvimaa rehottaa satehien jäliiltä veheriääsenä, mutta ei suinkaa kylyvöksistä, vaan rikkaruohoosta. Perkasin niitäki samalla. Aurinko paistoo, mutta tuuli oli sen verran kylymä, jotta ihan en vielä lyhythiaasella tarijennu. Piti napata fliissi päälle.

Seuraavaksi oli vuoros pyykkikorin vajentaminen. Nuota salivaattehia ei oo kovin monia, pitää melekeen joka käynnin jäläkihin pestä.

Tänään oon tuntenu itteni väsyneheksi. Aiva ku en olsi heränny koko päivänä oikeen kunnolla. Olis teheny mieli päikkäriille, mutta päätin, jotta on kumminki pareet yrittää nukkua vasta yöllä.

Oho! Nyt jo?

Univelaan kuittaaminen jatkuu. Tänään posottelin varttia vaille yhyreksähän asti. Ja olin aiva pökkyräs pitkän aikaa vielä sen jäläkihinki.

Isäntä meni tuohon vähän matkan päähän laittamahan yhyrelle emännälle kasvihuonehesehen uuret muovit. Mä nautiin kaikes rauhas omasta aijasta – enkä teheny yhtää mitää! Ehtoopäivällä vasta rupesin ainoomahan ensi syömistä ja sen jäläkihin äiteen työnä käymistä.

Ku menin Lintulahan, äitejä oltihin just nostamas sängystä pyörätuolihin. Hoitajalla tuntuu olevan kiirus, mutta sen verran se kerkes mulle kertua, jotta nestehenpoistolääkitystä on lisätty (naama oli turvoksis, jalaat ku limput), suola-arvot tippunu (kehootti mua viemähän vissyä), Hb oli tippunu 85:een (lupasivat laittaa apteekkilistalle rautalääkettä), verenpainehet normaalit.

Äitee pyysi heti päästä ”lenkille”. Niimpä mä pujetin sille toppatakin ylle, tälläsin filtin poloville ja me lähärimmä kärryyttelemähän. Tuuli oli tänään niin kylymä, jotta tehtihin vain pieni lenkki. Sieltä tultua istuttihin vielä hetki äiteen kämpäs. Se nukahti istahallensa siihen tuolihinsa. 😦 Varmahan tuo alahaanen hemoklopiini ja vajaatoiminta yhyres väsyttää. Mutta kun se siitä havahtuu, niin ei se kumminkaa halunnu mennä maata. Päiväsalihin halus. Hyvä niin, on sielä hoitajien silimis, jottei ainakaa niin heleposti pääse putuamahan tuolista.  

Velii oli käyny kattomas äitejä töistä tullesnansa. Oli kysyny äiteeltä, jotta onko se ny kutonu. ”Ei huvita”, oli ollu vastaus. Sama vastaus oli tullu kaikkihin kysymyksihin. Velii oli piruuttansa pistäny jonon jatkoksi kysymyksen: ”Pitääskö käyrä vähä pihalla?” Äitee oli antanu automaattivastauksen ”Ei huvita”, kunnes se oli hoksannu, mitä kysyttihin. Oli heti korijannu perähän: ”Joo, mennähän vain.” 😀

Ku ehtoolla tulin konehelle, mua orotti sähköpostis yllätys: nyt jo oli tullu vastaus sieltä viimmeeksi hakemastani työpaikasta. Kirijootusvirhemokan takia en pääsny eres 8 haastateltavan joukkohon. 😉 Hieman ristiriitaasta tosin oli mun mielestäni, ku mä etukätehen soittaesnani kysyyn, jotta pitääkö olla perillä alasta, niin ei kuulemma tarvinnu. Nyt sitte ilimoottivat, jotta haastateltavat on valittu työkokemuksen ja alan tuntemuksen perusteella. 

Sataa vaihteeksi

Viimme yönä sain univelekaa kuitattua pois. Oon nukkunu puoli yhyreksähän asti. Näin unta, jotta kuskasin flikkaa polokupyörän jopparilla (= tarakalla) ja kysyyn, jotta ”Eihän sun ny vain mee jalaat pinnoohin?”

Johonaki välis kattoon kellua ja ajattelin, jotta onneksi saa vielä nukkua ku sali aukee kymmeneltä. Väärin muistettu – sali olis ollu auki jo kahareksalta. No ei se mitää, mentihin ku keriittihin (= minä kerkesin – isäntä oli ollu hereellä jo seittemästä asti). Väkiä ei palijo ollu, sai kaikes rauhas valita laitteet.

Perinteesesti ruokakaupan kautta kotia. Isännällä oli jo kauhia näläkä. Mä olin kuvitellu tekeväni makkarasoppaa, mutta en sitte tehenykkää. Isäntä meni krillaamahan. Salaattia oli valamihina, mä sain lukia päivän leheret kaikes rauhas sillä välin.

Postin joukos oliki varsinaanen yllätys! Sain Saaralta  kutsun tairenäyttelyn avajaasihin. Kiitos! Oon tasan yhyren kerran ollu tairenäyttelyn avajaasis, ku Laasosen Tiina  kuttuu kansalaasopiston porukkaa. Taitehesta en ymmärrä mitää. Velii on tairekauppias, mutta mikää sen opiista ei oo tarttunu meikälääsehen. Mä tierän, tykkäänkö vai enkö tykkää, mutta välttämätä en osaa sitäkää eres seliittää, mikä mua taulus viehättää. Saara ottaa isoon riskin, ku kuttuu tällääsen maalaastolloon tuollaasehen tilaasuutehen 😀 Mutta lähären kyllä oikeen mielelläni. Sillä erellytyksellä, jotta äiteen tilanne sen sallii.

Kävin nimittään ruaan jäläkihin äiteen työnä. Hoitaja tuli juttusille ja sanoo torennehensa, jotta meille ei varmahan oo oikeen seliitetty, mistä siinä DNR-päätökses on kysymys. Myönsin hakeneheni tietua netistä. Hän seliitti, jotta lain mukahan omaasten kantaa on kuunneltava. Päätös tarkoottaa sitä, jotta sähkööstä syrämmen elvytystä ei käytetä eikä potilasta kytketä elintoimintoja ylläpitävihin laitteehin. Mitää muuta hoitua se ei sulije pois.

Äiteellä kertyy ny nestettä kroppahan hurijaa vauhtia, n. 1 kg/päivä. Keuhkoohin kertyvä neste kuulemma lisää keuhkokuumehen vaaraa. Äiteen jalaat oli ku limput ja turvotusta oli naamaski. Viimmeesin vajaatoiminta-arvo on ollu 19000. Huomenna tai ylihuomenna seleviää uusien verikokeetten tulokset.

Se oli muuten hyvä keskustelu, mutta paikka oli mun mielestä väärä – se käytihin äiteen huonehes, äiteen aikana. Mä en tierä, palijoko äitee kuuli siitä ja palijoko ymmärsi kuulemastansa, mutta se ei varmasti jääny äiteeltä huomaamata, jotta mä itkin… Eikä äiteeltä kysytty mitää eikä kerrottu, mistä keskukstellahan – ja miksi.

Ihan vähä ehkä tuli sellaanen tunnet, jotta painostettihin päätöksehen, ku huomenna on lääkärinkierto. Mä kyllä järijellä ymmärrän, mutta syrämmellä en. Järki sanoo, jotta iliman elvytystä kysees on vain ”luonnollinen kuolema”. Ihan niin ku silloon ku ei ollu kaiken mailman tehohoitoja. Syrän sanoo, jotta se on passiivista eutanasiaa ja mä oon itte osallisena siinä.

Hoitaja oli sitä mieltä, jotta äiteen syrän on siinä kunnos, jotta välttämätä ei eres se sähköönen elvytys muuttaasi lopputulosta. On se silti rankkaa. Aiva helevetin rankkaa! Sitä paitti mun on paha puhua velijien puolesta. Mä laitoonki niille viestiä, jotta jos haluavat, jottei päätöstä teherä, niin ottaasivat itte yhteyttä Lintulahan, muus tapaukses se päätös teherähän huomenna.

Ku hoitaja lähti äiteen huonehesta, mä eherootin äiteelle, jotta mennähän vähä pihalle lenkille, eres kiertämähän taloo, ku aurinko sattuu paistamahan justihin silloon ja oli aika lämminki. Päätin kumminki teherä piremmän lenkin. Nyt ei yhtää tierä, kuinka kauan meillä on aikaa käyrä yhteesillä kärryyttelyyllä.

Kuitenki tuo käynti kevensi mun mieltäni, vaikka kotia tultuaniki olin vielä vähä itkuunen. Kerroon isännälle kuulumiset. Se vain ”lohorutti” mua, jotta ”No nyt sä saat käyrä läpi sen, mitä mä kävin muutama vuosi sitte.” Niimpä! Sitä saa mitä tilaa. Ilimeesesti se on kokenu, jotta musta ei oo ollu mitää tukia silloon hänelle. Voihan se olla niinki. Aika yksin sitä on näiren ajatusten, pelekojen ja tunteettensa kans.

Pistin konehellisen pyykkiä peseentymähän ja laitoon ne terassin narulle kuivamahan. Viisas päätös, sillä kohtapian sen jäläkihin alakoo vesisaret, mitä on piisannu koko ehtoon.

Telekkaria on vaharattu (= vahdattu) ja saunoomas käyty.

Huono omatunto

Kyllähän mä tierän, jotta asiat ei mihinkää murehtimalla parane. Mutta silti tahtoo ny olla vähä raskas mieli ja olo. Yöunet jää vähille, ku pyörittelöö asioota mielesnänsä.

Tänään tein päätöksen, jotta en mee äitejä kattomahan. Sielä ei pitääsi olla ihan välitööntä hätää tällä hetkellä. Tosin tilannehan voi muuttua hyvinki äkkiä, mutta onhan niillä mun puhelinnumero tieros. Silti mä oon koko päivän potenu huonua omaatuntua ja ajatellu, jotta olis vain sittekki pitäny mennä, niin ei koko aijan olsi mielen päällä.

Mä kuvittelin, jotta mä näin saan hengährystauon ittelleni, mutta päin vastoon, mä oon hirviän aharistunu ja ajatukset pyörii koko aijan kehää. Enkä oo teheny yhtää mitää koko ”vapaapäivänäni”. Ei huvita, ei jaksa, ei piittaa… Oon tympääntyny tähän omahan saamattomuuteheniki. Syön ja lihoon enkä tee yhtää mitää sille(kkää) asialle saati jotta saisin teheryksi mitää muutakaa.

Oon tään päivän tuskaaltuani tullu siihen tuloksehen, jotta helepompi on sittekki vain lähtiä käymähän. Tää vatvominen on palijo rankempaa.

Toki mielialahan varmahan vaikuttaa seki, jotta sää oli taas harmaa. Onneksi tänään kerkesin hakemahan pyykit pois narulta, ennen ku alakoo piskottelemahan. Vaikka ei sitä vettä palijo loppujen lopuksi eres tullu.

Ja yks asia, mikä pisti tänään masentamahan, oli se, kun tajusin, jotta irtisanomisaijasta on enää 2½ viikkua jälijellä. Sen jäläkihin mä oon viraallisesti työtön, työtön, työtön. Eikä mitää toivuakaa työpaikan saamisesta. Ei hyvältä näytä.

Tuloo köyhä kesä. Ensi täytän sitä päivärahahakemusta vähintään kaks viikkua, sen jäläkihin orottelen päätöstä varmahan kuukauren, voi olla jotta pirempähänki kesälomakaurella. Päätökses huomioorahan lomarahat ja -korvaukset ja jaksotetahan ne päivärahooksi. Voiskahan jo elokuun lopus orotella rahaa?

Tästä tuli ny tälläänen ittesäälisrypemispostaus. Koittakaa kestää. Kyllä tämä tästä taas ku saan noukan irti ravasta.

Raparperipiirakkaa

Ihanaa, aurinkoonen aamu! Ei ku hantuukit (= pyyhkeet) koneehin ja pihanarulle kuivamahan.

Ruaanlaittua ei tänään harrastettu, ku jääkaapista löytyy lämmitettävää. Sen sijahan mä tein tämän kevään ensimmääsen raparperipiirakan. Yks vierasvarapussillinen pakastimehen ja loput jätin oman väjen syötäväksi.  Lisukkeheksi vispasin vaahtoutuvaa vanilijakastiketta.

Ehtoopäivällä menin äitejä kattomahan. Se oli nukkumas. Ajattelin, jotten herätä, mutta hoitaja tuli tuomahan sille päiväkaffeen ja nosti sen istumahan sängyn lairalle. Hoitaja sanoo, jotta se oli itte pyytäny päästä huilaamahan ja hengitys on ollu raskasta. Kumminki ku hoitaja kysyy, jotta onko raskas hengittää, niin äitee totes, jottei oo.

Kaffeen äitee joi muutamalla hörpyllä, niin ku janohonsa, mutta mustikkapiirakasta se otti vain yhyren haukkaasun. Pian se sanoo, jotta ”Tulsivat ny nostamahan mun tuohon kärryhyn, jotta päästääs vähä ajelemahan.” Mä sanoon, jotta pyyretähän sitte nostamahan, ku tuloovat hakemahan kaffetkupin pois. Mutta äitee kerkes esittää toivehensa kolome kertaa lyhkääsen aijan sisällä eikä ketää kuulunu. Menin kattelemahan hoitajan (joka sattuu olemahan isännän velijen vaimo). Tulivakki saman tien nostamahan äiteen. Niin me päästihin kärryyttelemähän. Vajaan tunnin vieraalu päättyy äiteen hienovaraasehen vinkkihin: ”Vie mun sitte tuonne päiväsalihin.” Minä vein. Ja tulin kotia maksamahan laskut. Sen jäläkihin jämährinki tähän konehelle.

Tuo väsymys ja ruokahaluttomuus kertoo kyllä jo palijo siitä, mihinä tällä hetkellä mennähän…