Ben Elton: Vauvahorkka

Lucy haluaas lapsen, mutta miehensä Sam ei oo lapsenhankinnasta ollenkaa yhtä varma. Hän olis ihan tyytyväänen nykyysehenki. Tai oikiastansa hän olis tyytyväänen, jos pystyys kirijoottamahan menestyselokuvan.

He ovat kuitenki yrittänehet hankkia lasta jo viis vuotta onnistumatta siinä. Joku Lucyn ystävistä neuvoo heitä pitämähän omia päiväkirijoja ja käymähän niis läpi tunteetansa. Ne on tarkootettu vain ittelle, ei toisen luettavaksi.

Seksistä tuloo tuollaases tilantehes etukätehen tarkasti suunniteltu suoritus, joka tähtää vain lapsen saamisehen eikä siitä oo enää iloa oikeen kummallekkaa.

Kun kuukausi kuukauren jäläkihin toive lapsesta jää toteutumatta, käyttöhön otetahan niin lääketieteelliset ku erittään epälääketieteellisekki menetelmät.

Päiväkirijaa kirijoottaesnansa Sam saa irean (= idean) elokuvan käsikirijootukseksi ja alakaa työstää sitä Lucylta salaa. Seuraako siitä menestys, se seleviää kirijasta 😉

Mainokset

Pihapongaus

Viimme vuoren pongauksehen valittin huonon aijan ja näin lähinnä pikkuvarpuusia. Nyt yritin olla viisahampi ja kun sain pyykit konehesehen, ajattelin ottaa sen tunnin heti aamupäivästä. Mutta laihaksi jäi nykki ”saalis”:

– 5 talitiaasta
– 2 fasaania
– 2 sinitiaasta
-4 viherpeippua
-1 pikkuvarpuunen (viimme vuonna niitä oli liki 60 yhtä aikaa!)
– 4 punatulukkua

Viimme vuonna ei näkyny fasaania eikä punatulukkuja, joten ne pelasti kyllä tämän päivän pongaalut.

Kuvat on otettu paskaasen (= likaasen) pukuhuonehen klasin läpi niin jotta laatuki on sen mukaanen. Ja vaikka tsuumasinki (= zoomasin), niin silti tirpat jäi kovin kauas. Enkä aina havaannu eres ottaa kuvaa ku olis ollu enemmän vilskettä.

Pihabongaus 001 Pihabongaus 002 Pihabongaus 003

Ku julukisuures nousi lihapullista niin kauhia poru, niin päätin toristaa, jotta osaan vielä itte teherä. (En muuten osannu, niistä tuli turhan suolaasia.) Meillä syötihin oikeen perinteestä pyhäruokaa: pernavoita (= perunamuusia) ja lihapullia.

Syönnin jäläkihin lähärettihin vähä etukätehen velijen 60-vuotispäiville, ku kummipoikaki oli kotonansa käymäs. Istuttihin hyvät kyllänsä ja ku tultihin kotia, pyykkäsin vielä viimmeesen konehellisen. Siinä päätin, jotta en mee ny äiteen työnä käymähän, ku velii oli jo poikansa kans käyny tänään.

Meemmä porukalla ens pyhänä, ku äiteellä on ne 90-vuotispäivät. Joita se ei siis halua juhulistaa. Mä kuitenki ajattelin, jotta teen kakun ja pistän kaffeja termospullohon. Törsäämmä niitä sitte äiteen työnä. Velii lupas hankkia vähä komiemman kukkapuskan.

Kaupungilla

Olin jo aijat sitte päättäny, jotta tästä tilistä käyn ostamas ittelleni työhousut. Oon siivonnu vaatekaappia sen verran krouvilla (= karkealla) kärellä, jotta mulla on nykyään tasan kaharet työhousut: mustat suorat housut, jokka oon ostanu joskus ennen aijanlaskua Muoti-Maijasta ja tumman siniharmaat, kirpparilta uutena ostetut 20 euron farkut. Neki on ollu käytös jo usiamman vuoren.

Tiesin etukätehen, jotta tästä rastista ei tuu heleppo. Jos löytää housut, jokka menöö mahan kohoralta, niin niis on ainaki 20 senttiä liikaa pulttuja (= lahkeita).

Isäntä oli kaukaa viisas eikä lähteny joukkohon pitkästyttämähän ittiänsä. Mä kurvasin ensi Sittarille (= Citymarket) ja sielä Seppälähän. Nuorisovaattehia… Mun ei olsi mahtunu eres käsivarsi niihin housunpulttuuhin.

Jatkoon Sittarin puolelle. Sieltä löysin äiteelle villatakin. Sovittihin velijien kans, jotta mä hankin sellaasen äiteelle syntymäpäivälahajaksi kun sen nykyyset villatakit näyttää aika tiukoolta. Sovitin ittellekki yhtä ihanan paksua ja pitkää villatakkia, mutta siinä oli ylimmäänen nappi suunnillensa navan korkeurella. Totesin, jottei käy. Mä tykkään, jotta sen pitää saara kiinni ylähältä asti silloon ku viluttaa.

Jatkoon keskikaupungille ja sielä suuntasin ensi Pukumiehehen. Sovitin parit housut ja totesin, jotta toiset vois olla ihan vartehenotettavat, jos ei parempia löyry.

Seuraavaksi Haloselle. Sielä taas hikistä sovitusta iliman tulosta. Yhyret mustat farkut oli melekeen – mutta ei kumminkaa. Mä en millää vielä haluaasi antaa luovutusvoittua läskiille ja siirtyä kumminauhavyötärööhin. Ne aina jollaki lailla pussittaa yllä ja jotenki se on se viimmeenen niitti alleviivaamahan sitä, jotta ei enää normaalikokooset vaattehet maharu ylle.

Jatkoon Epstorille ja pirin ensimmääseksi teetauon. Siitä Maijahan, johona taas tuskaasta sovittelua. Ei, ei, ei nää sovi. Aina on jotaki vikaa.

Moment – yhyret housut sovituksehen. Joo, muuten ihan kivat, mutta ku mahan saa mahtumahan housuuhin, niin liirinki illottaa (= vyötärökaistale on liian iso).

Sitte oli vuoros taas Seppälä ja sielä suunnistin ensimmääseksi Great Girls -osastolle. Yhyret housut sovituksehen: ei jumankekka! Jos perset on leviä ku seittemän leivän uuni, niin pillipultut näyttää aiva naurettavilta.

Matka jatkuu Torikeskuksehen ja sielä Henkkamaukalle. Ei niin mitää eres sovitettavaksi. Mones kaupas teki lisäksi heti luotaantyöntävän vaikutuksen se, jotta mustat housut oli järkiänsä (= järjestään) tomus, langanpätkis ja muus moskas. Kuka sellaasia housuja haluaa, jokka imuroottoo naapurustonki tomut? Alakoo olla tuskanhiki ja epätoivo. Vielä oli muutama kauppa jälijellä. (Kaikki Vogliat ja Tazziat mä ohitin suosista, ne ei oo mun lompsalle sopivia paikkoja ollenkaa.)

Linreksillä (= Lindexillä) ei ollu täti-ihimisille mitää. Vielä KappAhl ja Rintamäki, ja jos ei niistä löyry, niin sitte takaasi Pukumiehehen hakemahan ne esimmääsenä sovitetut. Mutta kas – ihimeeren aika ei oo ohi.

Löysin KappAhlista riittävän lyhkääset housut, jokka istuu päälle. Nää on kyllä vissihin tarkootettu piremmille ihimisille vajaamittaasiksi, mutta mulle ne oli hyvät nuon, jos eivät sitte kissahra (= kutistu) pesus kovin palijo pituuresta. Täytyy yrittää vähä venyttää niitä kosteena. Ja näis oli vähintäänki riittävästi stretsiä (= strechiä). Alootin nimittään totuttuhun tapahan sovittamisen koosta 42. Tuntuu vähä välijiltä. Sanovat, jotta stretsihousut saa olla napakat uutena kun ne kuitenki käytös venähtää. Lähärin hakemahan nelikymppisiä ja otin ihan piruuttani kolomekasikki joukkohon, vaikka ajattelin, jotta niitä tuskin tarttoo eres kokeella. Mutta niin vain käytihin, jotta ne oli passelit (= sopivat). Tykkäsin myös siitä, jottei nää oo ihan tylsät tummansiniset perusfarkut, mitä meille isookokoosille useemmiten on tarijolla. Näis oli tuota kulutusta ja reisillä muutamia rispaannutettuja kohtia. Sen verran, jotta sai ittensä tuntemahan vähä nuorekkahammaksi muttei vielä naurettavaksi. Pultut oli aika kapiat näiski, ainakaa pitkävartisten saappahien päälle niitä ei saanu verettyä, mutta mahtuuvat varren sisälle. Hintakaa ei huimannu: 44,95 €. Merkki oli mulle ennestänsä tuntematoon Hampton Republic. Se on vissihin joku KappAhlin oma merkki.

???????????????????????????????

Se on kyllä kaikkien kauppojen kunniaksi (?) sanottava, jotta ykskää myyjä ei tullu ”häirittemähän” ja kysymähän, tarttisinko apua. Olin vissihin niin köyhän rääsylääsen näköönen, jottei muhun kannattanu paukkuja tuhulata.

Tyytyvääsenä lähärin viimmeeselle etapille Prismahan. Mun piti käyrä hakemas tunnukset verkkopankkihin ja samalla tein ruokaostokset. Satuun kumminki menöhön sisälle kenkäosaston kohoralta – ja kuinka ollakkaa – nää kengät suorastansa kirkuu mulle sieltä, jotta ”ota meirät joukkohos, me passatahan hyvin sun uusien housujen kans”. Enhän mä voinu niitä sinne jättää.

Popot

 

Kaiken lisäksi löysin Prismasta ostoskassin, jota oon jo kauan ettiny. Otin heti kaksi, kun meillä saa tuota maitua raharata (= rahdata) kaupasta niska vääränä.

Tulin kotia melekeen kuuren tunnin käveleskelystä jalaat kipiänä, väsynehenä, näläkääsenä ja päänsärkyysenä, mutta tyytyvääsenä. Söin kinkkupiirasta ja kannoon aamulla parvekkehelle viemäni petivaattehet tupahan lämpiämähän.

No, aina jos erehtyy olemahan hetken tyytyväänen, kaatuu jostaki paskalasti niskahan. Isäntä ilimootti, jotta hänen kulukupelinsä, joka kerkes olla 720 euron kytkinremontin jäläkihin kokonaasen päivän ajokunnos, piiputtaa taas… Lisämuresta tuli toisestaki asiasta, mutta siitä en viitti tähän sen enempää. Toivotahan, jotta kaikki seleviää aikanansa.

Ihaalin auringonnousua

Istun työmaalla selekä klasihin päin enkä tierä puoliksikaa aijooksi, miltä pihalla näyttää. Eileen työkaveri hihkaasi mulle, jotta katto ny pihalle. Oli niin komia auringonnousu, jotta lähärin siitä paikasta sitä kuvaamahan…

Ja vaikka nuoret on ostanu mulle tuollaasen irioottikameran, niin sittekki mä oon aina hukas sen säätöjen kans. Näistä ny tuli mitä tuli.

??????????????????????????????? ??????????????????????????????? IMG_0779 IMG_0780 ???????????????????????????????

Tää viimmeenen kuva on räpsäästy työhuonehen ikkunasta.

Lintuja

Viimme yö tais olla tähän mennes kylymin. Jos otetahan meirän kolomesta mittarista keskiarvo (kaikki näytti eri lukemaa), niin yöllä on pakkaanen käyny 26 astehes.

Ilokseni näin eileen urpiaasen (tosin vain yhyren) tuos ruokintapaikalla. Tänään näin koiraspunatulukun. Punatulukut viihtyy täs pitkälle kesähän, mutta katosivat sen jäläkihin kokonansa. Ja sitte näin haukan! Erellä tulla pyristeli pikkulintuparvi ja peräs haukka. Haukka istahti naapurin pihakoivuhun – eikä mulla tietystikkää ollu kameraa joukos. Enkä osannu tunnistaa, mutta jos ny arvaalla pitääs, niin kanahaukaksi mä sitä väittääsin. Se olis tarpeeksi isoo nappaamahan fasaaninki. Sen perijantaina pöllyytetyn fasaanin jäännökset löytyy nimittäin tuolta ojan varresta.

Sellaanen päivä

Eileen töistä tullesnani ihimettelin, jotta mitä meillä on oikeen tehty ku koko piha on täynnä moskia. Autosta noustuani totesin, jotta ne moskat onki fasaanin höyheniä. Ilimeesesti haukka oli käyny nappaamas iltapalan meirän porraspäästä.

Pakkaanen se vain jaksaa pysytellä pariskymmenes astees ja öisin vähä yliki. Sen takia isäntä ilimootti, jotta pitää mennä mun autolla kauppahan ku hänen italian ihimeensä ei tykkää näistä pakkaasista. Sielä on kytkin hajalla ja se pitää melekoosta meteliä varsinki näin kylymällä.

No, minä laitoon Gorillan roikan nenähän ja annoon sen lämmetä tunnin verran. Ku oltihin lähärös kauppahan, isäntä havaatti, jotta Gorilla kulukoo kallellansa. Kuskin puolohoonen takarengas oli puhki. Ei se auttanu ku ruveta vaihtamahan vararengasta tilalle. Siinä ne sisälämmöt haihtuu taivahan tuulihin ku oli pakko pitää takaloosteria auki.

Tyhyjentyny rengas oli jäätyny aiva koppuraksi ja isäntä nosti sen pannuhuonehesehen sulamahan. Mun täytyy tunnustaa, jotta en oo havaannu, mihinä vaihees se on tyhyjentyny. Toivottavasti en oo kovin kauaa ajellu tyhyjällä renkahalla ja pilannu rengasta ja vannettaki…

No, kaupas päästihin käymähän ja kotia tultua evästeltihin. Mua tympii niin, jotta en oo teheny yhtää mitää koko päivänä. Tuo juurihoitohammas on ollu ny pari päivää niin arka, jottei kielellä kärsi koskia. Jos vahingos sattuu puraasemahan jotaki, niin silimis vain sätii. Särkylääkkehiäki oon joutunu jonku verran napsimahan. Lääkäri tosin varootteliki, jotta rassauksen jäläkihin siinä saattaa pari päivää olla arkuutta.

Ruaan jäläkihin mä arvoon, jotta istuusinko keittiön pöyrän ääres lukemas, ku siihen paistaa aurinko vai mensinkö nukkumahan. Päätin mennä päikkäriille. Tunnin verran nukuun oikeen makiasti. 

Sillä välin isäntä oli ollu kattomas, mikä sen renkahan oli puhkaasnu ja saako sitä paikattua. Sieltä oli löytyny viissenttinen ruuvi. Niitä on poijan jäliiltä poimittu voorootellen meirän jokahisen auton renkahista. Ensi meni isännän autosta, sitte poijan omasta autosta ja nyt mun. Renkahan oli saanu paikattua ja ilimaki kuulemma näyttääs pysyvän sisällä. Toivotahan, jotta se tuli sillä kuntohon.

Kaiken lisäksi mä vasta ehtoolla havaattin feispuukista, jotta on vävypoijan syntymäpäivä. En oo sitäkää vielä ikänä ennen unohtanu…

Renata Calverley: Renatan sota

Puolan juutalaanen Renata on kaksvuotias ku toinen mailmansota alakaa.

Ensimmäänen kosketus sotahan hänellä on kiiruhtaminen pommisuojahan. Tosin Renata luuloo jyrinää ja pauketta myrskyksi eikä onneksi vielä tierä, mitä kaikkia hänellä on eres.

Renatan turvallinen elämä mullistuu vähä vähältä. Tutut ihimiset katuaa ympäriltä. Isä on johonaki kaukana sotalääkärinä. Hoitaja Marynia ei tuu enää hakemahan Renataa ulukoolemahan, on pirettävä keltaasia tähtiä, jokka kyllä Renatan mielestä on ihan nättiä.

Sitte jourutahan muuttamahan omasta korosta gettohon. Sieltä äitee ja isoäitee käy vielä töis, mutta yhtenä päivänä he ei tuukkaa enää takaasi. Samas kämpäs asuva Janka on kuitenki luvannu Renatan äiteelle huolehtia flikasta. Gettohon tuo ruokaa Jusiek-niminen mies, jonka vaimo on Renataa aiemmin hoitanu Marynia. Marynia salakulijettaa Renatan kotiansa, mutta ei voi loputtomihin piilootella flikkaa.

Niimpä hän järijestää Renatan asumahan tätinsä luo, johona on myös muutaman vuoren Renataa vanhempi serkku. Tärin taloo tuhoutuu pommitukses ja he joutuuvat ettimähän turvapaikkaa. Rouva Posadzka ottaa heirät asumahan taloohinsa, mutta natsit teköö säännöllisiä tarkastuksia ja täti ja serkku vierähän pois. Renataa ei huomata piilostansa.

Marynia tuloo taas pelastavana enkelinä paikalle ja ottaa Renatan suojihinsa. Se on kuitenki liika vaarallista ja Marynia järijestää Renatan asumahan maksua vastahan Hankan ja Maciejin työ. Sielä on sijootettuna myös pieni poika Jan. Elämä rajoottuu pimennettyhyn huoneesehen nelijän seinän sisälle. Kun Janin maksut jää rästihin, poika pistetähän karulle.

Marynia järijestää taas uuren turvapaikan Renatalle. Tällä kertaa maaseurulla. Jadwiga on opettaja, joka kyllästyttyänsä lukemahan Renatalle, opettaa hänet lukemahan itte. Siitä aukee aiva uus maailma, sillä Jadwigalla on palijo kirijoja.

Mutta – Renatasta suoritetut maksut on myöhäs ja Jadwiga passittaa Renatan orpokotihin. Renata orottaa aina, jotta hänen serkkunsa Fredrika vielä kyllä löytää hänet ja hakoo pois. Renatan pelastus on se, jotta ulukonäkö ei palijasta hänen juutalaasuuttansa, hän on vaalia ja sinisilimäänen ja häntä piretähän arijalaasena. Niimpä Doktor Kempf on luvannu vierä Renatan ”uutehen elämähän”.

Suunnitelma kuitenki peruuntuu, ku Renatan hartahasti kaipaama serkku Fredrika löytää Renatan orpokorista ja vie hänet pois. Renata lähetetähän toisen tätinsä Zuzian ja miehensä Julekin työ. Heirän molemmat poikansa on kuollu ja Renatasta tuloo ku oma lapsi Zuzialle. Julek on vähä jörömpi tapaus, mutta aijoottaan Renatalla on hyviä hetkiä hänenki kans. Ja mikä parasta – heirän taloonsa alakerras on kirijasto!

Sitte venälääset miehittäjät saapuu kameliinensa ja suklaata ympärillensä heitellen kaupunkihin. Heirät otettihin sankariina vastahan. Renata saa maistaa suklaata, jonka makua hän ei enää eres muistanu. Renata pääsöö myös roomalaaskatolisehen kouluhun. Zuzia-täti huijaa, jotta Renata on protestantti, jottei kukaa ihimettelisi, miksei hän tunne roomalaaskatolisia tapoja.

Renatan elämä mullistuu kuitenki vielä kerran. Isältä tuloo kirije Skotlannista ja hän haluaa Renatan muuttavan sinne. Fredrika-serkku teköö järijestelyt ja Renata on innoosnansa – ja peloosnansa. Hänhän ei tunne isäänsä ollenkaa. Hän oli vasta vauva, ku isä lähti sotahan ja nyt hän on jo 8-vuotias. Hän joutuu maahan, jonka kieltä hän ei ymmärrä, pois kaveriensa joukosta ja ummikkona uutehen kouluhun. Myöhemmin Fredrika ja Renatan isä menöö naimisihin ja Renatan elämä on vihiroonki turvallista.