Täs toinen pohojalaaskirijaalija, jonka tekstiistä tykkään. Kauko lähtöö Tamperehelta kototilallensa Vetämäjärvelle ja hakoo rementootunehen isänsä joukkohon. Isällä on selekiämpiä hetkiä ja sekavampia hetkiä ja onnistuupa hän katuamahanki hetkeksi aikaa Kaukolta.
Isä yrittää keittää puurua, mutta kattila unohtuu hellalle ja puuro palaa pohojahan ja kaffinkeittimestä unohtuu kaffeet.
Välillä isä on lähärös kotia, välillä töihin ja toisinansa puhuu eresmennehestä vaimostansa niin ku se olis vielä elos.
Mutta on isällä ja Kaukolla mukaviaki hetkiä: saunootahan, otetahan napanteria, käyrähän onkiretkellä miesporukalla ja jopa yöllisellä autoajelulla. Isä on ratis, vaikka sillä ei oo enää korttiakaa, mutta Kauko haluaa antaa isällensä hyviä hetkiä niin kauan kun se on vielä maharollista.
Kauko tapaa myös nuoruurenaikaasia kaveriansa ja nuoruurenrakkautensa ja miettii avioliittonsa tilaa. Pohojalaasta mieskuvaa tämäki.
Kirijan nimehen viittaa kohta, johona Kauko katteloo isällensä lyhkääsiä kalsaria lämpöösellä ilimalla, mutta niitä ei isän laukusta löyry ja isä tuumaa jotta: – Lyhyviä ja lyhyviä. Kuka niillä tarkenoo? Kyllä sääkin viälä opit, notta vanhan miähen paras kaveri hyvän naisen jäläkehen on pitkät kalsarit.
