Pyhää, arkia

Sain eileen veroeherootusten korijaukset teheryksi. Se on aina sellaanen tympiä homma, mutta pakkohan se on.

Ja sitte alakoo pyykkirumba. Ku luulin saaneheni kaikki pyykit pestyä, niin eikähän poika tuonu vielä kopallisen lisää…

Päätin kumminki lähtiä ensi pyöräälemähän äiteen työ ennen ku alakaan uurestansa pyykkäämähän. Käytin äitejäki vähä pihalla, ku on joutunu koko talaven olohon sisällä. Isäntä ei lähteny äiteen työ ollenkaa. Sillä on jo toinen kierros flenssua menos.

Kotia tultua pyykkääminen jatkuu…

Tänään oli töis onneksi aika hilijaanen päivä, ku meistä oli puolet pois. Mutta niin taisi olla asiakkahistaki, ku ei puhelinkaa pahemmin häirinny. Kerkesin jopa ”sitte ku” -kasaa vähä tyrijäämähän. Silti pöyrälle jäi varmahan kymmensenttinen paperikasa orottamahan keskiviikkua.

Ilimoottauruun tänään muuten aikuusten uimakouluhunki. Mä kun en oo ikänä oppinu uimahan ja se on ollu hirmuusen hävettävä asia. Nyt kumminki osuu silimihini, jotta sellaanen järijestetetähän uimahallin sulukemisaijan jäläkihin. Mulla ei oo ikänä ollu mitää hinkua vetehen, mutta tuola Kanarian reissulla se olis houkutellu ja hävetti mennä altaasehen vain kahalaamahan. Tuli tunne, jotta kaikki vahtaa ja ajatteloo, jottei tuo osaa uira… Niimpä päätin ottaa ittiäni niskasta kiinni ja nakata altahasehen. Kattotahan uppuaako, vai pitääkö fläski pinnalla.

Mainokset

Pyörääly 2012

Pyöräälykausi alakas ny viikkua myöhemmin ku viimme vuonna.

29.4. Äiteen työnä käymäs. 10,29 km, keskinopeus 14,2 km/h.

27.5. Poijanluoman lenkki 18,06 km, keskinopeus 18,6 km/h. Yritin mummuskalla sotkia sen, minkä kerkesin, mutta en pääsny siihen 20 km/h nopeutehen, mikä olis käyny rasittavasta liikunnasta tuos mun liikuntaohojelmas. Hetkittään alamäkehen pääsi kyllä lujempaa, mutta ylämäes ja tasamaalla vauhti himmas.

1.6.2012 Polokupyörällä pururaralla käymäs, 3,8 km.

26.7.2012 Ensi aamulla kylillä ja päivällä Raijan työnä käymäs. Yhtehensä 18,5 km. Tänä kesänä on pyörääly kyllä jääny aiva sananmukaasesti tuon muun liikunnan jalakoohin…

27.7.2012 Päätin lähtiä polokupyörällä kauppahan ja teherä sen ”mutkan kautta oieti”. Kauppareissulle kertyy pituutta 20 km.

6.8.2012 Otin ilon irti aurinkoosesta ehtoosta ja kiersin Poijanluoman lenkin. Tuli pitkin matkaa kilipapyöräälijöötä vastahan. Niillä oli varmahan jokku harijootukset. Matkaa kertyy 18 km ja keskinopeus oli 17,3 km/h. Vähä toista tuntia siis meni matkas.

20.8.2012 Tänään ei olsi huvittanu lähtiä ollenkaa liikkumahan, mutta ku oli vielä komia ilima, niin eres sen verran pyöräälin, jotta Tokmannilta kävin hakemas tarijouslankoja. Matkaa ei tullu erestakaasi ku 5,2 km.

Lepolauantai

Heräsin ensimmääsen kerran puoli kuurelta ja olin kovasti tyytyväänen, ku totesin, jotta saan vielä nukkua. Päätin, jotta ainaki puoli yhyreksähän posotan. En ihan onnistunu. Puoli kahareksalta heräsin ja vielä yritin sinnitellä petis, mutta lopuuksi mä nousin varttia vaille kahareksan.

Kymmenen mais lähärin kaupungille. Menin käymähän kuvien kans tatuoontiliikkehes esittelemäs flikan piirtämät kuvat ja pyytämäs hinta-arvion. Aikaa en vielä saanu. Pitää tuonnempana soittaa tai tekstaalla ku tierän, koska pääsisin.

Sitte kävin Timanttisilla hakemas naapurien antamalla lahajakortilla pari palaa Nomination-rannekkeeheni. Otin kaks opaalisyräntä markkeeraamahan mukuloota.

Yritin kattella ittelleni paitaaki, mutta en löytäny. Jos olsin eres vähänki ajatellu voivani pitää, niin hinta oli 50,- ja ne halavemmat oli sitte aiva perus t-paitoja, emmä ny sellaasta halunnu.

Mutta askartelutarvikkehia löytyy vaikka millä mitalla! Nyt pitääs pistää oikeen korttipaja taas pystyhyn 🙂

Oli rentouttavaa viettää aikaa ihan itteksensä ja kulukia kaupoos kaikes rauhas. Tätä mulle lisää, kiitos!

Mihinkäs mä jäinkää…

Piti oikeen ittekki lukia, mitä on viimmeeksi kirijoottanu. Siitähän on pieni iääsyys!

Nyt on ollu muka niin kiirusta ja tapahtunu palijo kaikemmoista, jotten mä oikeen ittekkää muista.

Erellisviikosta ei oo oikiastansa mitää muita muistikuvia ku jotta lauantaina lähärimmä isännän kans Ouluhun ja pyhäehtoolla tultihin kotia. Oli oikeen mukava reissu 🙂

En tierä, sainko sillä reissulla kylymää, mutta tällä viikolla oon ollu räkätauris. Töis on kumminki pitäny kulukia, ku yks työkaveri on ylityövapaalla ja toinen sairaslomalla. Ei oo ollu muita tekemähän niitä hommia. Enkä mä mitää sairaslomaa olsi saanukkaa, ku ei muhun nouse kovin häräs kuumet. Oompahan ny pärskiny sielä ja yrittäny parahani mukahan tartuttaa työkaverit 😉 No en vaiskaa tahallani.

Töis tuli etehen tilanne, jotta jouruun ihan omin päin opettelemahan pari hommaa, joita en oo ennen teheny. Tuskanhikiä ja unettomia öitä se aiheutti, mutta työvoitto tuli! Tiistaiehtoolla jäin vähä ylitöihinki sen takia ja peruun salille menon. Ihan tuon flunssaki takia sen peruun. Samoon keskiviikon lenkin.

Eileen kumminki tunsin olevani jo sen verran paremmas kunnos, jotta menin Pännäringin viimmeesehen kokoontumisehen. Onneksi menin, sain 6 kirijaa myiryksi 😀 Kiitos, rinkilääset!

Tänään meillä piti olla toimistusjohtajan ilimoottama 45 minuutin mittaanen infotilaasuus. Antti käski kumminki varata siihen 2 tuntia, mutta eres se ei piisannu. Istuumma sielä loppujen lopuksi 4½ tuntia paria taukua lukuhun ottamatta. Jäi palijo töitä tekemätä sinä aikana. Maanantaina mua orottaa parikymmensenttinen pino paperia, jokka vain häthätää kasasin yhyrelle pöyrän nurkalle töistä lähtiesnäni.

Ai niin, ostihan se tj:ki yhyren kirijan 😀

Ens viikosta tuloo vielä tiukempi, ku erellä mainittujen kaharen työkaverin lisäksi kolomaski jäi lomalle ja talouspäällikköki on pois. Onneksi ens viikos ei oo sentäs ku nelijä työpäivää.

Onnellinen äitee

Eileen aamulla flikka soitti ja kysyy, onko isä siinä lähistöllä ja pystyykö mun puhelimehen lähettämähän kuvaviestiä. Lupas lähettää kuvan ja pyysi kattomahan sen yhyres isänsä kans. Mä arvelin, jotta ne olis löytäny sopivan huushollin, ku ovat kovasti ollehet asuntokuumehes.

Vaan ei – sieltä tuli kuva kaharesta päällekkäin olevasta kärestä, jonka kummanki vasemmas nimettömäs kiilteli uus sormus. 🙂 Olivat mennehet kihiloohin perijantaina 13. päivä. Sillä oli oma merkityksensä, sillä ovat kuulemma tavannehekki perjiantaina ja 13. päivä.

Min’ oon hymyylly ku hangon keksi koko pyhän aijan. Niin hyvältä tuntuu, oon onnellinen heirän puolestansa ja heirän kans.

Isäntä on ollu kipiänä. Maha sekaasi ja kuumees, mutta eres se ei oo himmentäny mun iluani.

Ei hyvä päivä

Tänään on ollu kaoottinen ja huono päivä. Töitä on ollu enemmän ku tarpeeksi ja sitte rupes tulemahan soittua ja sähköpostia Helsingin päästä ensi tj:ltä ja sen jäläkihin hpj:n poijalta. Siinähän meikäläänen sitte ottaa asennon kesken ruokatauon ja pokkuroottoo, jotta joo, kyllä teen. Heti.

Palavelimellaki meillä oli jotaki häikkää ja se piti sammuttaa ja käynnistää uurestansa. Mulla oli reskontra puolimoos vielä siinä vaihees ja pyysin vähä (tai aika palijo) lisäaikaa, jotta saisin sen tehtyä loppuhun. Jos nimittään yhteys katkee kesken kaiken, se kirijauserä menöö juntturahan eikä sitä saa yleensä auki uurestansa ennen ku seuraavana päivänä. Sain lisäaikaa, mutta rupesin silti hosumahan. Ja hosumallahan ei tuu ku… virheetä. Sitä virhettä korijates mulla meni tuplasti aikaa siihen verrattuna, jos olsin teheny vain kaikes rauhas ja ajatuksella.

Huomasin, kuinka huono painehensietokyky mulla on. Etenki ku hpj jo soitteli alakuviikosta ja haukkuu, kuinka me ollahan perustettu asiakkahia väärin ja joitaki jopa kahtehen kertahan ja kuinka sen takia on reskontraki ihan sekaasin. Sen puhelun aikana ei tahtonu saara sanaa välihin ja vaikka olis saanukki, ei kuunneltu. Ei se kivalta tuntunu, vaikka tiesin, jotta en oo mitää väärää teheny. Mutta jonku syyksihän ne sekaannukset pitää aina pistää. Meirän yksikkö saa yleensä toimia sontalootana.

Olin ehtoopäivästä sitte jo melekoosen hermona, ku Laura soitti ja peruu tämän ehtoosen teatterireissun. (Meirän piti pännäläästen kans mennä kattomahan yks näytelmä.) Mäki päätin siinä vaihees, jotta jään mieluummin murijottamahan kotia. Ilimootin pännän vetäjälle, jotta emmä tuu Lauran kans.

Ja kun vetäjä soitti mulle (hautajaasista tullesnansa), niin mä vielä purkasin sille pahaa tuultani. Annattelin, jotta mua oikiasti harmittaa, ku kirijoottamisehen varattuja tuntia käytetähän teatterihin. Ja jotta me ei olla kirijootettu palijo mitää koko talavena, ku tunnit menöö juoruulemisehen.

Ehtoolla tajusin, jotta sanoon turhan häjysti ja Leena varmahan loukkaantuu. Oli pakko pistää anteeksipyyntyä menöhön…

Jotta sellaanen epäonnen päivä tänään.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Pitkästä aikaa kirija, joka oikiasti herätti niin palijo ajatuksia ja tuntemuksia ja oivalluksia, jotta vieläki pää surraa täysillä. Kirijan takakannes sanotahanki näin: ”Tämä kirja on tarkoitettu kaikille niille jotka halajavat uskaltaa kirjoittaa, kaikille niille jotka kamppailevat taiteenteossa totuudellisuuden kanssa. Ja kaikille niille, jotka kamppailevat oman epätäydellisyytensä kanssa yrittäessään luoda jotakin joka ei sitä olisi.”

Etukannes on puolestansa lause, joka oli niin oivaltava, niin kuvaava, jotta se sai mun lopullisesti tarttumahan tähän kirijahan: ”Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.” Justihin tuolta se tuntuu, mutta en olsi itte osannu sitä nuon ilimaasta.

Tämä kirija herätti ajatuksia omasta kirijoottamisesta ja suhteesta kirijoottamisehen ylipäänsä. Aiva loistava!

Harmaita ajatuksia kevätauringon kirkkaudessa

 

Pyykkiä ripustaessani tuuli pureutuu ikävästi verryttelyhousujen läpi suoraan paljaalle iholleni ja jäykistää märät sormet. Kun kori on tyhjä ja pyykit siisteissä riveissä narulla, siirryn talon eteläseinustalle hakemaan hyvitystä auringolta. Imen sen valoa ja lämpöä itseeni kuin aurinkopaneeli.

Kuulen lähestyvän auton äänen ja käännän takin nurinpäin repsottavan nappilistan piiloon ikään kuin häveten sen punaista huutomerkkiä muuten tummassa asussani.

Varpuset pyrähtelevät lumipalloheisin paljaille oksille ja minut huomattuaan edemmäksi terijoen salavan tiheän oksiston suojiin. Kuunnellessani niiden sirkutusta, mietin, miten paljon niillä on sanottavaa. Uskon, että paljon tärkeämpää kuin minulla koskaan.

Pieni, harmaasävyinen perhonen, jota en tunnista, lepattaa ohitseni. Yöperhonen, joka on liikkeellä väärään aikaan?

Aurinko saa veren kiertämään ja sysää kohmeiset ajatukset liikkeelle.

Tunnen pakottavaa tarvetta saada nämä tunnelmat kirjattua ylös ennen kuin ne katoavat mielestäni. Olen juuri lukenut Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen, jossa hän kuvailee kirjoittamisprosessiaan. Todella ajatuksia herättävä kirja pitkästä aikaa! Lukeminen on herättänyt halun kirjoittaa. Kirja on ollut niin mielenkiintoinen, niin henkilökohtaisesti kirjoitettu, että sitä ei tahtonut malttaa laskea käsistään. Kaikki keskeytykset ärsyttivät, vaikka toisaalta tunsin, että lukemisessa oli hyvä pitää taukoa, että ehti pureksimaan jo lukemaansa.

Kun luin, miten Peura kirjoitti jo neljättä tai viidettä versiota romaanistaan, en voinut olla vertaamatta omaa kirjoitustapaani hänen työskentelyynsä. Koen jälleen painostavana kyvyttömyyteni ja haluttomuuteni muokata tekstejäni, saati hylätä niitä. Ehkä tämä pitkään mielessäni kytenyt tietoisuudenkipinä omasta heikkoudestani kantaa aikanaan hedelmää ja opin tekemään töitä sen korjaamiseksi.

Toisaalta pelkään, että jo lähes pakkomielteeksi muuttunut ajatukseni tekstien työstämisestä muuttuu itseisarvoksi. Pelkään, että alan muokata ja muuttaa niitä vain siksi, etten kehtaa sanoa niiden olevan vain kertaalleen kirjoitettuja. Pelkään kadottavani alkuperäisen ajatuksen ja tunnelman ja tekstien sitä myöten muuttuvan teennäisiksi ja tekotaiteellisiksi. Se pelko tuskin on aiheellinen, jos muistan, että tarkoitus on muotoilla tekstistä parempi. Mutta näenkö minä itse, olenko siinä onnistunut?

Tämä alkaa tuntua siltä paljon puhutulta luomisen tuskalta, vaikka en ole vielä edes aloittanut.

Halu kirjoittaa ei automaattisesti tarkoita, että osaisin kirjoittaa.

Nyt kun kirja on julkaistu, pelkään, ettei kukaan kommentoi sitä. Tai että kommentoi. Uskallanko lähettää sen arvosteltavaksi? Pitääkö minun siinä tapauksessa pyytää, ettei arvostelua julkaista, jos siitä ei ole mitään hyvää sanottavaa?

Hikeä pukkaa pintaan ja häpeän puna nousee poskilleni, kun oivallan, miten latteita runoni ovat. Miten kliseisiä, miten täysin ilman omaäänistä, tunnistettavaa kerrontaa.

Olen taas aallon pohjassa, kuten niin monesti aiemminkin kirjan tekstejä pohtiessani. Ja nyt on myöhäistä muuttaa enää mitään. Kolmannes kirjoista on jo maailmalla. Ne lähtivät ylpeydellä saatettuina matkaan.

Loppuja kirjoja katselen varovasti kuin peläten, mitä pahaa niistä voi ilmoille tuprahtaa. Harkitsen heittäväni hupun niiden päälle ja unohtavani niiden olemassaolon. Todeta, että persnettoa tuli, mutta oppirahathan on aina maksettava. Miksi hain stipendiä? Mikä sai minut silloin uskomaan niin vankkumatta itseeni? Miksei mieleeni tullut, että voisin palauttaa rahat ja todeta, ettei mitään kirjaa tule? Onko itsekritiikkini, kontrollini pettänyt tässä kohdin? Olenko ajattelemattomuuksissani kompuroinut häpeän kynnyksen yli?

Nämä harvinaiset itsetutkiskelun hetket tuntuvat tärkeiltä ja toivon oppivani edes jotain itsestäni ja minulle niin tärkeästä kirjoittamisesta.

Ajatukset katkeavat kuitenkin vähän väliä, kun kotityöt vaativat osansa. On valmisteltava ruokaa, eikä ole varaa unohtua liian pitkäksi aikaa kirjoituspöydän ääreen.

Siirryn keittiöön ja annan alitajunnalleni käskyn työstää idulleen nousseita ajatustaimia. Jospa ne jonain päivänä jalostuisivat oikeiksi ajatuksiksi.

 

 8.4.2012

Julukkari-/(synttäri)kuvia

Täs joitaki otoksia viimme viikonlopulta.