Tissiskanneris

Kehtasivat, häpeemättömät, muistuttaa mua vanhenemisesta ja käskivät käymähän tissienlitistyksellä (= mammografias). Siitä on jokunen vuosi ku oon viimmeeksi ollu ja täytyy sanua, jotten muistanukkaa, kuinka ikävä tunne se on. Vieläki vähä jomotteloo toista puolta.

Tosin kuvaajaflikka oli kovin iloonen ja juttelevaanen, jotta palavelus ei ollu mitää moittimista. Kai se on vain tarpehen sitte runtata niin kipiästi. No, tuo kipu on ohimenevää. Kolomen-nelijän viikon päästä saa tieron, onko murehrittavaa.

Lasinhauras, raudanluja

 

Puhdistaessani kasvojani jään katsomaan itseäni silmästä silmään ja mietin, ovatko silmät tosiaankin sielun peili. Voiko niistä nähdä, onko sydän kotona?

Peilistä minua katsoo kaksi sinertävän harmaata silmää vailla vastauksia kysymyksiini. Niistä heijastuva valo tulee ulkopuolelta. Mutta pystyvätkö ne kertomaan jotain sisäisestä valosta? Siitä, onko sitä olemassakaan?

Yritän päästä noiden silmien taakse, etsiä pilkahduksia siitä, millainen olen. Enhän vielä itsekään ole oppinut tuntemaan itseäni. Miten nuo silmät voisivat siis kertoa sen muille?

Ihmisen mieli on monimutkainen eivätkä silmätkään pysty kertomaan kuin osan totuudesta kerrallaan.

Silmät voivat kuitenkin ilmaista hyvin monenlaisia tunteita: iloa, surua, rakkautta, pelkoa, vihaa, epäluuloa, epäröintiä, pettymystä, päättäväisyyttä… Rehellisimmillään ne katsovat suoraan kohti ja silloin niistä voi nähdä keskittyneisyyden ja avoimuuden.

Sukellan syvemmälle ja näen nopeita välähdyksiä. Ajatuksia, joista ei ehdi saada kiinni. Huomaan suuria ajatusvyyhtejä, jotka on siististi ripustettu valmiiden ajatusten naulakkoon. Näen nurkkiin potkittuja, takkuisia kasoja, joiden selvittely on ollut liian työlästä ja olen päättänyt jättää ne unohduksen pölyn haudattaviksi.

Silti ne ovat siellä kuin huutomerkit tyhjällä paperilla. Odottavat sitä, että jonain päivänä minulla on aikaa ja tarmoa käydä niitä selvittelemään. Ne eivät tyydy vain mykkinä odottamaan vuoroaan vaan pyörähtävät aika ajoin esille hämäristä loukoistaan ja vaativat huomiota.

Näen haaveita ja unelmia. Osa niistä hyrisee tyytyväisyyttään tultuaan nähdyiksi ja kuulluiksi. Ne ovat jo saaneet muotonsa. Osa on vielä lähes läpikuultavia ja hennon harsoisia, että pelkään niiden särkyvän kosketuksesta.

Kuljen peremmälle ja löydän muistot. Ensimmäiseksi kohtaan sirpaleenterävinä viiltävät ikävät muistot. Niiden ohi on taisteltava matkalla hyvien muistojen luo. Siinä vaiheessa haavat ovat jo auenneet ja vuotavat kipua. Onneksi parhaiden muistojen lämpö helpottaa. Tiedän kuitenkin valinneeni tällä kertaa väärän tien muistoihini.

Kokoan päättäväisyyteni. Haluan jättää ne taakseni ja siirtyä takaisin tähän hetkeen. Se ei ole helppoa, mutta lopulta näen peilistä jälleen kaksi sinertävän harmaata silmää. En yhtään sen enempää. Olen palannut matkalta itseeni ja tiedän nyt sen, minkä jo silmieni värikin kertoo: olen samaan aikaan sekä lasinhauras että raudanluja.

***

Pännäringin kotitehtävä aiheesta ”Katson peiliin”.

Epäusko iski taas

Sain nimittään liki vuosi sitte lähettämästäni käsikirijootuksesta palautetta ihan siistiksi hampurilaaseksi pakattuna – pehemoosta sämpylää molemmin puolin sitkiää piffiä:

Hyvä Anne, olen nyt lukenut runonne, jotka omien sanojenne mukaan ovat konstailemattomia ja arkisia. Konstailemattomia ne tosiaan ovat ilmaisunsa mutkattomuudessa, mutta arjen yläpuolelle ne minusta kyllä nousevat intensiivisessä rakkaudentunteessaan. Ongelma on ilmaisunne persoonattomuudessa: tuntuu että nämä kielikuvat ovat meille kovin tuttuja niin runoudesta kuin laululyriikastakin. Epäilemättä runonne puhuttelevat lukijoita, jotka saattavat samastua runossa kuvattuun kokemukseen, mutta itse etsin runoudesta ennen kaikkea omaleimaista kirjallista ilmaisua, enkä sellaista valitettavasti näiltä liuskoilta löydä.

Toivotan hienolle kirjoittamisharrastuksellenne hyvää jatkoa.

terveisin,

TS

Tuli tunnet, jotta oon ollu ku pikkumukula, jota koko suku on aina kehunu hyväksi laulajaksi (vaikka salaa ovat toivonehet, että joku vaientaas tuon mukulan) ja sitten Idolsissa Jone Nikula lyttääki ihan täysin: ’Sus ei oo mitään persoonaa’.. Miksei kukaa oo sanonu, jotten mä osaa kirijoottaa? Tai on sanonu: kustantaja toisensa jäläkihin. Miksen mä oo uskonu niitä? Ja kirijaki on jo painos 😦 Peruusin, jos voisin. Voi h*****tti, kuinka tyhymä pitää ihimisen olla!

Muuttopuuhia

 

Oltihin tänään auttamas velijen naisystävää muutos. Tai avopuolisoksihan häntä voi nyt sanua, ku suurimmalla osalla muuttokuormasta oli osoottehena velijen huusholli. Kaharen talouren tavaroota on kuitenki melekeen maharotoonta sovittaa yhtehen taloohin, niimpä me vietihin yks kuorma velijen liikkeen varastohon.

Tuija tarijos meille sitte sapuskat kiitokseksi, niin jotta nyt on aika ähky olo. 😉

Ehtoo menööki sitte mukavasti Avaran luonnon, käsitöiren, saunoomisen ja tietokonehella istumisen paris.

Jumitusta

 

Eileen oli varsinaanen jumituspäivä. Ensi aamulla töihin mennes tämä kapia kylätie oli tuiskuttanu tukkohon ja yhyres kurvis tuli rekka keskitiellä vastahan. Mä ajattelin, jotta mulla on tasan kaks maharollisuutta: joko ajan nokkakolarin rekan kans tai väistän tien sivuhun. Niin ku huomaatta, mä valittin tuon jäläkimmääsen. Sillä seurauksella, jotta auto jumahti kiinni kinoksehen. Takana oli toinen auto ja mä jumis omani kans siinä tien sivus. Siinä kytkin kärys ja ärräpäät täytti auton, kun mä hinkutin autua irti. Onneksi se lähti, ku käänsin pyörät linkkuhun, jotta ne sai vähä pitua.

Seuraava jumitus tuli etehen työmaalla. En saanu uluko-ovia auki. En sitte millää. Työkaveriki siihen jo tuli ja me ihimeteltihin, jotta oliko se meirän osalta ny sitte täs tämä työpäivä. Sisko sitte kumminki päätti vielä kokeella ja pökkäs lonkalla ovia samalla ku väänsi avaamesta. Sillä se sai sen aukeemahan. Oli tuiskuttanu sinnekki lunta oven rakoohin niin jotta oli jäätyny oikeen kunnolla kiinni.

Eikä kaks iliman kolomannetta: kotia lähties se samaanen ovi ei suostunu mulle aukeemahan. Ei sitte millää konstilla. Onneksi Pasi oli vielä töis ja mä menin sitä pyytämähän mulle ovimieheksi.

James Patterson ja Andrew Gross: Kolmas aste

Taas hyytävän hyvää Pattersonia. Nyt ei pääosas ookkaa Pattersonin luottohahamo Alex Cross, vaan rikostarkastaja Lindsay Boxer, joka sattuu näkemähän ensimmääsen räjähryksen. Sen jäläkihin alakaa kolomen päivän väliin sattua kauheuksia.

Niin kauheeta, jotta Lindsayn hyvä ystäväki tapetahan. Ajojaharista ei kuitenkaa tuu henkilökohtaasta kostoretkiä vaan kilipajuoksu kammottavan murhaajaporukan ja poliisin kesken.