Hikinen työpäivä

 

HUH, HUH, MIKÄ PÄIVÄ! TOINEN TYÖKAVERI KESÄLOMALLA, TOINEN SAIRASLOMALLA. EI SIINÄ MITÄÄ, MÄ YRITÄN TEHERÄ SEN MINKÄ KERKIÄN. Mutta pomo on keksiny nyj’ justihin tähän lomavaiheesehen ottaa arkistontuhouslootia työmaalle ja antoo ukaasij’ jotta tääv’ viikon aikana on arkisto saatava aijan tasalle. mä sitte talouspäälliköltä varmistij’ jotta mikkä mä saan hävittää. eihän niihin kahtehel’ lootahan mahtunu ku osa. kirijanpitomappia oov’ vasta alaannu tyhyjäämähän. tuol’ ei oo vissihin aatamij’ ja eevaj’ jäläkihin hävitetty ikänä mitää. mä saav’ varmahan pyyhkeetä kuv’ varsinaanen reskontranhoitaja tuloo takaasi töihin. mutta min’ en oikiasti ymmärrä, jotta arkiston täyttehenä om’ mappia vuorelta -82…

 

ehtoopäivällä hiki virtas pitkin selekänahkaa ja voin toreta, jotta reororantti ei oo pitäny..

 

olin sitte sev’ verran poikki tän’ ehtoona, jottei tullu mieleheni lähtiä enää pyöräälemähän. enkähäm’ mä knapeerannu niittem’ mappien kans ihan tarpeheksi.

 

istuuv’ vain parvekkehella lukemas ja saunaj’ jäläkihin käyyn teej’ juomas sielä. sitte nopiaa tänne solokkaamahan.

 

Paistattelua

 

Tänään on aurinko paistanu täyreltä terältä koko päivän. Oon käyny pihalla lukemas ja imeny itteheni annoksen aurinkua.

 

Aamulla pesin kolome konehellista pyykkiä, sitte isäntä krillas ja kus’ saatihir’ ruokia vähä sulateltua, lähärettihin pyöräälemähän äireen työ. Vietihin sille lankoja, jotta saa taas kutua. Ja sielä vasta hoksattihij’ jott’ ei m’oo viety sille ollenkaa lyhythiaasia paitoja! Mum’ pitää heti huomenna käyrä viemäs ne. Täytyy vain ensi nimikoora ne. Näillä helteell’ on tukala olla pitkähiaasilla pairoolla. Ja kun ne pukoo vielä aluuspairanki sinne alle.

 

Käveltihin äireen kans pieni lenkki ja takaasi tulles poikkesimma jätskillä. Jotta se siitä pyörälenkistä..

 

Vielä olis kolome viikkua töitä. Flikka tuloo vissihin pariv’ viikon päästä kotia, kus’ sen työt loppuu.

 

 

Aurinkoki häpee..

 

,, kum’ mä meen pikiiniis pihalle. Nimittääv’ vaikka s’olis kuinka räköttäny komiasti, niin annappa olla, kum’ mä meen makuualustani ja kirijani kans pihalle, niin se ryökäles vetää piliven etehensä. Ei kehtaa sekää kattella.

 

Eikä ihime: mä nimittään kattelin ittiäni nämä pikiinit yllä ja totesij’ jotta mull’ on hyvääset vekit tuola selekäpuolella. Ihan kum’ m’olsin lyhentyny 20 senttiä ja kaikki ylimääränen olis laskostettu tuohol’ liiringille. Niimpä päätir’ ruveta taas aamuusin tekemähän mahalihasliikkehiä. Suoria ja vinoja yhtehensä100/aamu.

 

Ja ku ei sää kerran suosinu auringonottua, niin päätimmä lähtiä pyöräälemähän. Sitte se aurinko tietysti paistoo pilivettömältä taivahalta! Höh!

 

Tekis taas mieli kemuuhinki, mutta pitää vissihin hillitä vähä menohaluja. Raha kun tahtoo muutenki olla turhan hupaa.

 

Pikiinikaupoolla

 

Ajelin eileen töistä päin Seinäjoelle ja marssiin suoraa Emotionihin niitä pikiiniä kattelohon. Ja heti ensimmääset, jokka näin oli sellaaset, mihinkä ihastuun. Ja löytyy vielä kokojaki. Näis oli se etu, jotta ympärysmital’ lisäksi kuppikoko oli valittavis. Värivalinta oli yllättävä mulle, sillä violettia ej’ justihinkaa oo tottunu pitämähän – kiitos yläasteaikaasen kuvaamatairon opettajan, joka sai ”lempinimen” Sävysävy. Hän, joka itte aina pukeutuu peessihij’ ja harmaan eri sävyyhin, sanoo meille joskus, jotta ”Kun te nuoret näppylänaamaiset laitatte yllenne violettia, se korostaa teidän näppyjänne.” En sitte sej’ jäläkihin oo pitäny violettia (eikä mulla ollu eres nuorena kovin palijo näppyjä..)

Tällääset satunnaaset lausehet voi jäärä mukuloolle mielehen. Ja vähä isoommillekki. Olin nimittäin varmahan kakskymmentä kilua köykääseet siihen aikahan (varmahan siit’ on pian parikymmentä vuottaki), ku verij’ joskus jalakahani kouluaikaaset satiiniset, lyhytpulttuuset urheelusortsit. Isäntä tuumas mulle ystävällisesti, jotta ”Sähän aiva pursuat niistä.” Meni monta vuotta ennen ku suostuun taas vetöhön sortsit jalakahani. Ja nykyään n’on permuuramalliset, ei torellakaa enää lyhytpulttuuset niinku silloon.

Laitan tähän vielä kuvan hankinnastani, oon niin tyytyväänen niihin. Eikä muuten maksanu yhtää enempää kun ne Tokmannin tusinapikiinit, vaikka m’olin varautunu maksamahan ainaki tuplasti niihiv’ verrattuna. Nää maksoo 24,80.

 

Antaa auringon paistaa! Aurinko

Eipä kauaa kestäny..

 

Nimittään sitä mun hilijaaselua, kun niin innostuun äskööj’ jott’ on pakko jakaa tämä teiränki kans. Mull’ oli ruokatuntilukemisena vanha Kotiliesi (nro 9, 12.5.2009). Siin’ oli kirijaalija Virpi Hämeen-Anttilan kolumni ”Pim! Olet mitä luet.” Hän ottaa kolumnisnansa kantaa siihen, onko kirija oikiasti kuolemas ja uuret meriat valloottamas ihmisten aikaa.

Palijo ajatuksia, joihinka voi innokkahan lukijana (ja kirijoottajana) yhtyä – suoria lainauksia kolumnista:

”Lukeminen on tärkeää, lukeminen tekee ihmisen.”

”Ei ole yhtä oikeaa kirjoittamisen tapaa. Kirjailija ei kirjoita toteuttaakseen kirjallisuusgurujen teesejä vaan siksi, että saa kirjoittamisen iloa.” – ”Hän jäsentää itseään ja maailmaa kirjoittamisen kautta. Hän voi kirjoittamalla välittää toisille sen, mitä on saanut selville. Hänen kokemuksensa on hänen omansa ja sellaisen ainutlaatuinen, mutta hän tahtoo puhua siitä toisille niin, että nämä kuuntelevat.”

”Lukija ei liioin lue velvollisuudentunnosta, vaan siksi, että hän saa kirjasta saman minkä kirjailija: iloa, tietoa ja tunteen jaetusta maailmasta. Lukijan nautinto syntyy hyvästä kielestä tai puhuttelevasta tarinasta tai taitavasta rakenteesta tai ajatuksia herättävästä sisällöstä, parhaimmillaan näistä kaikista. Lukemisen ilot ja palkinnot ovat niin suuret, etten voi kuvitella lukijoiden kuolevan sukupuuttoon.

Ihmiset etsivät kirjoista eri asioita, eri kirjat antavat eri asioita, eri kirjat antavat eri asioita. Vaikka kaikilla on elmisen ja lukemisen oikeus, paras lukija lukee monenlaista. Ruokavalio ei ole maukas ja ravitseva, jos ostaa vain kaalinkeriä. Siksi pitää olla ne monet ja monenlaiset kirjat.”

”Itselleni jokainen päivä on ollut kirjan päivä sen jälkeen kun opin lukemaan. Kirjat ovat olleet tärkein kasvattajani ja opettajani. ne ovat kertoneet lukemattomin äänin maailmasta, ihmisistä ja elämisen tavoista ja mahdollisuuksista. Niiden ansiosta olen elänyt monin verroin kuin yhden elämän yhdessä ajassa ja paikassa.” – ”Kirja on ystävä, joka tekee kaltaisekseen.”

Nys’ s’on loppu

Nimittään tämä valitus.

Isoovelii oli lujeskellu mun kirijootuksiani ja laittoo mulle sähköpostia. Sai ajattelemahaj’ jotta kyllä mä oonki tyhymä. Täälä rutajan teille asioostani eikä toinen osapuoli tierä mitää. Mun kirijootus (jonka kyllä ajattelij’ jott’ olis menny fiktiona teille, mutta näjittä vissihij’ jott’ ei se ny sitä ollu) on herättäny kyllä mielenkiintoosia ajatuksia ja oon niistä kaikista kiitollinen. Mutta ehkä mun pitää lakata ruotimasta henkilökohtaasia asiootani täälä, kun en kerran niitä osaa laittaa järijestyksehen. Ov’ väärin isäntää kohtahaj’ jotta kaikki muut tietää ja s’on erelleen itte siinä uskos, jotta kaikki on hyvin. (No ei sekää ehkä ihan niin ajattele – enää.)

Min’ oov’ vaij’ justihin sellaanej’, jotta kum’ mun on paha olla, mun pitää saara sitä purkia pois. Ja ny en oo keriinny Raijankaa kans istumahar’ rauhas pitkähän aikahaj’, jott’ olis saanu sen kans puhua.

Huomaattako – mä erelleenki haluan puhua jonku muun ku asianosaasen kans. Minkä tähäre, sitä en tierä oikeen ittekkää.

Luin muutej’ justihij’ jostaki, jotta yleensä naisen kaveripiiri tietää naisen eroajatukset palijo ennen kum’ mies saa tietää. No mum’ mielestä s’on aika lookista. Kai niitä hyviä ja huonoja puolia pitää pohtia ennen ku oikiasti menöö toiselle ilimoottohoj’ jotta taharon sitte muuten eron.

Jos ei musta kuulu mitää hetkehen aikahan, niin tierättä, jotta mun päähän ei ny palijo muuta maharu tällä hetkellä enkä oikeen säästäkää viitti tänne raportoora. Vaikka s’onki ny tosi hieno ja tuntuu hyvältä, jott’ on kesä. Kyllä mä silti käyn kattelemas, mitä teille kuuluu.

Pitäkää huolta ittestännä ja toisistanna!

Kirijeen sulle kirijootin..

 

ONNEN ETSIJÄ

 

 

Eilen minä kirjoitin mielessäni kaiken valmiiksi, mutta tänään siitä ei ole jäljellä sanaakaan.

 

Minun piti kertoa, miten paha minun on olla ja miten haluaisin paeta pahaa oloani. Mutta miten paeta sellaista, joka on itsessä? Eikö se seuraa mukana, meni minne tahansa?

 

Silti minä olen mielessäni jo pakannut pienen muuttokuormani ja lähtenyt pieneen vuokra-asuntooni. Jättänyt kaiken entisen taakseni. Jättänyt sinut.

 

Kuvittelen, että vain siten voisin löytää itseni. Oppia sen, kuka minä oikein olen.

 

Miten minä olen voinut kadota itseltäni?!

 

Tiedän, etten näiden vuosien jälkeen voi löytää enää samaa ihmistä, joka olin nuorena. Minä olen muuttunut. Joskus muistan nuorta minääni ja ihmettelen, miten olen voinut olla niin erilainen, ajatella niin eri tavoin. Vai annoinko minä sinun ajatella puolestani?

 

Olen minä tehnyt oikeitakin valintoja, joita en koskaan kadu. Ilman niitä ei olisi näitä lapsia, joita rakastan sydämestäni.

 

Silti joskus tuntuu, etten minä jaksaisi enää kantaa huolta toisista. En sinusta, enkä lapsista. Olette kaikki aikuisia. Toivon, että saisin olla itsekäs ja välittää vain itsestäni. Kuunnella, mitä minulla on itselleni sanottavaa.

 

Minusta tuntuu, että olen pitkään – liian pitkään – laiminlyönyt itseäni ja nyt haluaisin, että minäkin saisin olla vihdoinkin onnellinen ja huoleton.

 

Sitä minä toivoisin sinullekin.