124 vuotta

Onhan ollu kylymä viikko! Talavi päätti yrittää tulla takaasi.

Maanantaina saatihin Tiia vahavistukseksi meirän toimistolle. Perijantaina tuntuu jo siltä, jotta se on aina kuulunu porukkahan. Maanantaina taukkaaltihin myös sähköjen kans. Harijoottelijan ja Suvin työpistehille ei tullu ollenkaa virtaa. Ei muuta ku soittelemahan pomolle, joka puolestansa soitti vuokranantajalle. Onneksi vuokraisäntä tuli saman tien ja sai sähköt pelaamahan. Oli viikonloppuna käyny säätämäs jotaki automaattisulakkehia ja siitä johtuu, jotta osa pistokkehista oli pimiänä.

Tiistaista torstaihin meillä oli pääkonttorilta harijoottelijan oma ohojaaja paikalla. Kun hän ei oo meirän toimistolla, niin Suvi ja Tiia ohojaa tarvittaes.

Keskiviikko meni jos jonkillaases säätämises. Oli selevityspyyntöä ja virheilimootusta niin, jotta tuntuu ku ei olsi koko päivänä saanu mitää aikahan.

Torstaina oli vepinaari (= webinaari) lomapalkkalaskennasta. En tainnu tulla hullua hurskahammaksi siitä. Jos jotaki kirijootti ylähä, niin seuraava asia meni sillä välin ohi. Onneksi se tuloo tallentehena, niin jotta voi kattua vaikka vain pätkän kerrallansa, jos on tarvesta.

Eileen satoo lunta koko päivän. Ehkä siitä syystä meirän lintulauralla oli maharottoman vilikasta, vaikka en ollu käyny eres täyttämäs kippoa. Oli musta- ja punakylykirastahia, oli sinitiaasia, punatulukku, peippoja, pikku- ja vihervarpuusia, viher- ja järripeippoja sekä urpiaasia. Varmahan varttitunnin seuraalin klasista ja ajattelin, jotta kuinka suuresti tällääsistä hetkistä voi olla onnellinen. Nyt on viimmeeset jyvät ja talipallot menos. Luulen, jotta alakaa olla taas jyvät lopus, niin ahkerasti sielä on vieraaltu.

Tänään mulla oli tieros 124-vuotispäivät. Vähä jännitti. Ei itte juhulat, mutta kesärenkahilla ajelu. Mettätaipalehella oli välillä ihan täys talavi, välillä kauhia rospuutto. Mutta juhulat oli oikeen onnistunehet. Vietettihin nimittään Raijan kans yhtöhööset syntymäpäivät. Ja selevisin siis reissusta iliman kolhuja.

Mun synttärilahaja koostuu monesta osasta. Oli saintpaulia (josta heti kerroon Raijalle, jotta ne mä onnistun aina tappamahan), oli ievanan arvokas lahajakortti, ihastuttava suklaalevy…

ja sitte tämä:

Vähäkö repesin nauruhun, ku sain paketin auki 😀 Miksen mä keksi ikänä mitää yhtä hauskaa?!

Tällä viikolla oli vuoros joulukalenterin luukku nro 16 Hot Toddy Naughty. Erikoonen färi, josta kyllä tykkään aika kovastikki. Olis vain pitäny pistää kaks kerrosta. Nyt jäi paikka paikoon vähä läpikuultavaksi.

– Ja joo, kynnen reunat on tarkootuksella maalaamata. Oon nuoresta asti teheny samalla lailla, ku luin jostaki, jotta sillä konstilla saa kynnen näyttämähän sirommalta. Mullahan on osa kynsistä luonnostansa ihan kapeeta, mutta osa taas ei.

Denise Rudberg: Kuuden metrin syvyydessä

Rudbergia oon lukenu aikaasemminki ja nimenomaan tätä Marianne Jidhoff -sarijaa.

Ensi katuaa pariskunta, joka on tottunu kohauttamahan taiteen nimis tekemillänsä palijastuksilla. Heirän teoksisnansa suomitahan kiusallisesti julukisuuren henkilöötä ja nyt tulos on kirija, johona on vihijaaltu olevan taas sensaation aiheeta. Haluaako joku estää kirijan julukaasun vai hakooko pariskunta tällä vain lisämyyntiä kirijallensa?

Sitte tapahtuu murha palavelutaloos. Iäkäs nainen tukehrutetahan ja sen jäläkihin vielä ripustetahan hirtehen. Mitä pahaa vanharouva on teheny ansaataksensa tällääsen kohtalon?

Myöhemmin löytyy vielä yks vainaja, jonka kuolintapa muistuttaa vähä erellistä. Erona vain se, jotta tämä nuori mies oli ensin kuristettu ja sitte hirtetty.

Onko näillä tapauksilla jotaki yhteestä? Marianne Jidhoffin, Augustin Madridin ja Torsten Ehnin ryhymä selevittää tapauksia ja yrittää keksiä vastauksia.

Kolohuja ja kyläälyä

Mä taisin viimme viikolla kirijootella, jotta pomo sanoo Tiian tulevan tästä viikosta alakaen meirän toimistolle. Maanantaina ihimettelimmä, ku ei sitä kuulunu. Torettihin, jotta on se Slackis kirijautunehena – mutta pääkonttorilla.

Saatihin seleville, jotta se aloottaaki vasta 15. päivä eli huomenna. No, viikko sinne tai tänne… Eikä hän vissihin tuu pysyvästi meirän seuraksi vaan vain kahareksi viikoksi, kun Pasi on perehrytettävänä pari viikkua pääkonttorilla ja sieltä loppuu työtilat, jos ei joku jää etätöihin tai siirry meirän toimistolle siksi aikaa.

Tosin meillä on tällä viikolla ollu ihan vilikasta, ku väkiä on menny ja tullu. Paitti jotta pomo muisti väärin sen Tiian alootuspäivän, niin se ei muistanu kertua meille ollenkaa, jotta meille oli tulos keskiviikkona harijoottelija. Kuultihin seki muuta kautta ja onnistuttihin saamahan yks työpiste siihen kuntohon, jotta se voi siinä työskennellä. Pääkonttorilta tuli perehryttäjä sille keskiviikoksi ja torstaiksi.

Torstaina oli Anskuki meillä ku laskettihin ”isoot palakat”. Jokka ei ny tällä kertaa sitte ollu kovin työlähät. Mutta jostain syystä Ansku tahtoo, että ne lasketahan kolomistansa. Kerkesin teherä muutaki ku vain niitä palakkoja.

Torstai oli laskutukses työlähin päivä. Lähettehiä oli melekeen tuplasti enämmän ku pitkähän aikahan. Se alakoo tuntua jo melekeen työltä. 😀

Kirijanpitopäällikkö kuuluu Vapepahan ja laittoo torstaiaamulla viestiä, jotta hän ei tuu töihin vaan lähtöö ettimähän karonnutta muistisairasta. Olivat onneksi löytänehekki ja kymmenen mais oli ettinnät jo ohi. Ittelle tuli muistumia siitä, ku äiteen velii oli katees marijastusreissullansa. Hattua nostan kaikille näille auttajille, ku siinä kohtaa omaasilla on kova hätä ja aharistus.

Perijantaipalaveris selevis, jotta toinen työntekijä, jonka piti aloottaa 1.7. oli saanu nykyyseltä työnantajaltansa vastatarijouksen, jonka oli hyväksyny ja jatkaa siis sielä.

Eileen käytihin ruokakaupas ja samalla reissulla hajettihin mun silimälasit. Tuntuuvat kovin hentoosilta vanhoohin verrattuna, mutta yllättävän hyvin ne istuu pääs. Ei ainakaa vielä tunnu painavan mistää.

Kotia tultua isäntä ilimootti pesevänsä mun auton ja vaihtavansa siihen kesäpyörät. Mä alakasin pesöhön tuvan klasia (= ikkunoita). Oli tarkootus pestä vain kämpästä tai parista, mutta pesin loppujen lopuuksi melekeen kaikki. Poijan puolen klasit ja flikan kämpän klasit jäi vielä pesemätä, ku loppuu virta. En jaksanu enää karteekiakaa (= verhojakaan) silittää. Yhyren yön menöö iliman niitäki.

Ku avasin yläkerran vessan klasin, pölähti sieltä aiva niinku kuivanutta savia. Sieläpä oliki yllätys! En tierä, onko tämä karmin vesiurahan rakennettu rivitaloo ampiaasten vai kenenkä tekosia. (Ja kuinka pitkä aika on erellisestä klasien pesusta, jos nää on eheritty rakentaa sen jäläkihin…)

Kuvan vasemmas reunas näkyy ilimanvaihtoaukko, johona ei oo verkkoa estämäs öhkömönkiäästen kulukua. Karmin toises reunas on samammoinen vapaa kulukuväylä.

Isäntä oli tullu tupahan sillä välin, ku olin parvekkehella pesemäs olohuonehen klasia ulukopuolelta. Ku tulin sisälle, sanoo isäntä kaatunehensa oikeen kunnolla. Oli saanu oikiahan kätehensä kipiää, molemmis polovis oli klaappia (= naarmuja) ja kellon remmi oli katkennu. Mä yritin saara sitä siitä kärestä lääkärihin, mutta sehän juntturootti vastahan ja mä lopuuksi annoon periksi ja totesin, jotta mulle on sitte turha ruraata (= valittaa), jonsei kerran apu kelepaa. No, tänään se sitte meinas, jotta olikahan vain niin korva tärskährös, ku nyt tuntuus, jotta on jo paranemahan päin. Toivottavasti vain sitte niin.

Mä oon tänään aamusta taas laulattanu pyykkikonesta ja silitelly verhot ikkunoohin. Päivällä käväästihin isännän velijen ja hänen vaimonsa työnä heirän uures, nätis korosnansa (= kodissaan). Ovat paluumuuttanehet kotopitäjähän yli 40 vuoren jäläkihin.

Tällä viikolla kalenterista aukes luukku nro 15: Tickle My France-Y

Eeva Nikoskelainen: Venuksia veitsenterällä

Kirijas käsitellähän romaanihenkilöötten kautta ylipainua ja sen eri hoitomuotoja.

Keskushenkilöönä ovat ylipainooset Roosa, Pauliina, Tuire ja Outi sekä sairaalan painonhallintaklinikan henkilökunta. Lihavuusleikkauksehen päästäksensä on ensi laihrutettava ja toristettava olevansa sovelias leikattavaksi.

Kaupunkihin on rantautunu myös yksityynen klinikka, mihinä suoritetahan lihavuusleikkauksia aika palijo löysemmin perustehin. Vaikuttaas, jotta lähinnä maksukyky on se kriteeri, millä leikkauksehen voi päästä.

Leikkaushoito kuullostaa houkuttelevalta, nopialta ratkaasulta, mutta ei välttämätä oo kaikille se oikia hoitomuoto. Perinteenen elintapojen muutos vaatiis taas sitoutumahan kurinalaasehen elämähän koko loppuiäksi eikä sekää onnistu jokahiselta.

Vaikka ylipaino ja sen aiheuttamat haasteet ja hankaluuret on osaltansa kirijan keskiös, tapahtuu näille naisille palijo muutaki matkan varrella.

Kohtuullisen kiirusta

Maanantaina ei enää käyty Rymyn kans lenkillä, ku nuoret halus päästä kotomatkalle hyvis aijoon.

Työkaverit oli sitä mieltä, jotta nää nelijän päivän viikot olis passelin mittaasia. Mä suvaattin olla eri mieltä, ku siinä aijas pitää keriitä tekemähän viiren päivän työt. Ja kuun vaihret on erityysen kiirusta palakanlaskennas. Laskutus haukkaa vielä päivistä yllättävän isoon siivun.

Onneksi uus työntekijä Tiia on ottanu jo hyvin kiinni palakanlaskentahanki ja tuntuu olevan ihan oma-alootteenenki. Hän tuloo ilimeesesti huomisesta alakaen meirän toimistolle, ku seuraava uus työntekijä menöö perehrytettäväksi pääkonttorille.

Palijo kuluu aikaa myös kaikellaasehen selevittelytyöhön ja korijaaluhun. Joko omilta tai toisten jäliiltä. (Joskus siis joku muuki teköö virheetä ku vain mä.)

Kaikkia ei saanu tehtyä aikataulus, ku ei vain yksinkertaasesti rahkeet riitä enempähän.

Perijantaina pomo kävi pikaasesti meirän toimistolla. Häneltä saatihinki kuulla, jotta Tiia aloottaa meillä huomenna. Kiva nähärä ihan nenästä naamahan, ku ollahan tähän mennes nähty vain perijantaipalaveriis Teamsin kautta.

Eileen, ku sain siivottua, niin päätin lähtiä lenkille ku oli niin ihana ilima. Mutta se oli kauheen reissu aikoohin. Hyvä, jotten luullu kuolevani sinne. Mun otti lonkkihin ja selekähän ja lapaluitten välihin niin, jotta tuntuu, jotta happi loppuu ja pumppu räjähtää. Se oli sellaasta pätkäkävelyä: muutama sata metriä ja levährys. Yritin välillä venyttää ja hierua ja hakata kipeetä kohtia, mutta se auttoo vain hetkeksi.

Yhyres kohtaa meinasin istahtaa kivelle huilaamahan, mutta se sattuu niin s******sti selekähän, jotta mä ulisin aiva äänehen. Pelekäsin, jotten pääse siitä enää ylähä, mutta kyllä mä joinki taas kampesin itteni pystyhyn. Selevisin kumminki loppujen lopuuksi kotia asti.

Tänä aamuna oli sitte aiva päinvastaanen ilima: etelän puolen klasit oli kuorrutettu jäällä.

Päivän mittahan saret muuttuu veteksi ja sitä on tullu enämmän ja vähemmän pitkin päivää. Onneksi. Ei tarvinnu yhtää miettiä, pitääskö lähtiä lenkille…

Oon viettäny päivää pyykäten, kokaten, telekkaria kattoen ja kutoen. Ruaaksi oli oikeen (mielen)terveysruokaa:

Ja maalasin mä kynnekki. Täs luukut 13 ja nelijätoista: Start to Finish (kynsien vahavistaja, aluus- ja päällyslakka) ja Opi Ink.

John Steinbeck: Eedenistä itään I

Anopin peruja, isännän velijen tykyä kulukeentunu meille. Tämäki kirija oli vuosien saatos niin hapertunu, jotta selekämys irtos lukemisen aikana, mutta muuten se pysyy kasas.

Alakuperäänen teos on ilimestyny 1952 ja teksti oli niin vanhahtavaa, jotta aluuksi meinas ottaa hietahan lukia tätä, mutta loppujen lopuuksi se oli palijo vivahteekkaampaa ja kuvaalevampaa ku moni nykypäivän teksti. Velii on aina sanonu, jotta hän ei jaksa lukia Agatha Christietä ku siinä kuvaallahan nelijäkymmentä sivua jotaki puutarhaa. No se ei ollu mitää tämän kirijan kuvaalujen rinnalla. Niitä nimittään riitti.

Laakson laajoilla tasaisilla lakeuksilla oli pintamulta paksua ja hedelmällistä. Se ei kaivannut muuta kuin runsaat talviset sateet puhjetakseen ruohoon ja kukkiin. Vetisinä vuosina kevätkukkien paljous olikin aivan uskomaton. Koko laaksonpohja ja myös alemmat rinteet olivat silloin yhtä ainoata lupiinien ja unikoiden mattoa. Muuan naisihminen väitti kerran minulle, että värilliset kukat helottivat kirkkaampina, jos niiden sekaan pani muutaman valkoisen kukan vastakohdaksi. Joka ainoata sinistä lupiinin terälehteä kiersi valkoinen reunus ja niin lupiinikenttä näytti sinisemmältä kuin olisi osannut kuvitellakaan. Ja lupiinien seassa oli Kalifornian unikoiden läiskiä. Unikotkin olivat hehkuvia väriltään – eivät oranssinkarvaisia vaan kultaisia. Jos puhdas kulta olisi nestettä ja nostattaisi kerman pinnalleen, tämä kultakerma olisi takalleen saman väristä kuin Salinasin unikot. Ja kun niiden kukintakausi oli mennyt, nousi maasta keltainen sinappi ja kasvoi pitkäksi.

Sitte mä meinasin heivata lukemisen jo sivulla 9, ku sieltä tuli vastahan tälläästä tekstiä: Ensin siellä asustivat intiaanit, ala-arvoinen rotu, jolla ei ollut sen enempää tarmoa kuin neuvokkuutta ja sivistystäkään. He elivät toukista ja heinäsirkoista ja simpukoista: olivat liian laiskoja metsästämään tai kalastamaan. Söivät mitä sattuivat löytämään eivätkä viljelleet mitään. He hienonsivat katkeranmakuisia terhoja jauhoikseen. Heidän sotimisensakin oli velttoa pantomiimia.

Mutta sitte mä ajattelin, jotta tämä on jonku aijan kuvaa, jolloonka ihimisillä on ehkä ollu tuollaanen käsitys. Eikä tänä päivänä oo yhtää sen kummeet, aina on joku, jonka mielestä joku toinen on alempiarvoonen. Ja löytyy tästä kirijasta myös se n-sana, mitä ei tänä päivänä saa äänehen sanua.

Pääsiäänen lensi ohi

Olipahan ihan hyvä miniloma tähän kohtahan. Kymmenen kuukautta oon ny ollu töis iliman lomia. Kyllä tällä ikää tarttoo (= tarvitsee) tuota palautumisaikaa ihan toisella lailla ku nuorempana. Pakkaa (= pyrkii/tahtoo) ylikuormittua tuo pääknuppi.

Maanantaina kyselin vissihin liikaa – ja liika tyhymiä – ku yritin teherä yhtä tilinpäätöstä. Kirijanpitopäällikkö lupas tulla käymähän ja ottaa sen tehtäväksensä. Ei haittaa yhtää, kun en oo sitä koskaa teheny. Mutta siinä tais käyrä niin, jotta se lupas koko kirijanpiron hoitaaksensa ja jättää mulle vain palakat. No, ei voi mitää. Kyllä mä sitä kirijanpitua olsin teheny ihan mielelläni. Mutta totuus on, jotta kuukaures ei montaa päivää oo, jolloonka kerkiääs oikiasti syventyä kirijanpitoohin, saati tilinpäätöksihin. Laskutus ja palakat haukkaa suurimman osan työaijasta.

Tiistaina tuli suuri pettymys, ku oltihin yks sun toinen orotettu, jotta maalliskuus tulis yleeskorootus palakkoohin. No ei tuu, ku taloushallintoalan työehtosopimus ei oo yleessitova. Jokahisen pitää siis itte osata puhua omasta puolestansa. Mä en oo koskaa tohtinu kysyä palakankorootusta eikä se asia oo viimmeesen tarkistuksen mukahan miksikää muuttunu. Ja se on ihan selevä, jotta ku väkiä palakatahan koko aijan lisää, niin korootuksia tuskin jaellahan kellekkää, ku rahat pitää saara piisaamahan (= riittämään) entistä usiammalle.

Keskiviikkona mä annoon vähä palautetta siitä, ku ei oikia käsi tierä, mitä vasen teköö: palakanlaskennan puolella ei oo ku ihan joitaki nimettyjä töitä, muita noukitahan sähköpostista tai työlistalta niin ku ny ketäki sattuu huvittamahan. Eikä eres laiteta sitte tietua, jos joku on otettu jo työn alle. Menöö tuhottomasti aikaa ku ensi katteloo taustatietoja ja sitte huomaaki, jotta joku muu jo teköö sitä.

Kerkesin vielä lähettää asiakkahallekki tarkistuspyyntöjä, ku ohojelma herijas, jotta tilinumero on väärin. No – se johtuu vain siitä, jotta joku toinen jo teki sitä yhtä aikaa… Mahtoo antaa tosi ammattimaisen kuvan meistä! Kukaa ei kommentoonu mun palautettani yhtää millää lailla. Ihan niin ku olis vastatuulehen huutanu. Mutta varmahan olis tullu sanomista, jos tilanne olis ollu toisinpäin. Jos se olsinki ollu minä, joka en olsi ilimoottanu, mitä oon tekemäs ja joku toinen olis nolannu ittensä asiakkahalle päin.

Torstaiehtoolla poika, miniänalaku ja karvakamut tuli pääsiääsen viettohon. Perijantaina oli nuorten kaveriperhe kyläälemäs. Me tehtihin Rymyn kans Kivikyrön lenkki.

Lauantaina nuoret halus välttämätä vierä meitä syömähän ja mun piti kuulemma valita paikka. Valittin Piikin. En viihtyysyyren enkä eres ruaan takia, vaan säästääkseni nuorten rahoja. Sieläki meni melekeen viiskymppiä.

Pyhänä isäntä krillas. Me käytihin vielä Rymyn kans lenkillä, mutta tänään ei enää keriitty, ku nuoret halus päästä lähtemähän aijoos.

Osa kelloosta on siirretty kesäaikahan, osaa ei koskaa siirrellä mihinkää suuntahan.

Kynsien färi on ny luukusta 12: Sickeningly Sweet

Nilla Kjelssdotter: Kivipuiston tyttö

Aiva uus kirijaalijatuttavuus. Enkä nimestä olsi osannu päätellä suomalaaseksi. Olsin ajatellu, jotta on norijalaanen tai islantilaanen. Mutta takakannen teksti palijasti, jotta tapahtumat sijoottuu Vaasan seurulle.

Ensi löyretähän hyvin huonos kunnos oleva teiniflikka Kivipuiston reunasta. Flikka seleviää hengis, mutta hänehen ei saara aluuksi ollenkaa kontaktia ja menöö pitkähän ennen ku hänen henkilöllisyytensä seleviää.

Seuraavaksi siivooja löytää kuuluusan diabetestutkijan murhattuna kotuansa. Eikä siinäkää vielä kaikki. Myös tutkijan velii löyretähän kuollehena kotuansa. Velijeksillä oli yhteenen menestyvä yritys, johona kehiteltihin uutta hoitua riapeeteksehen (= diabetekseen).

Tapauksia tutkii mm. kirijan päähenkilö Mija Wadö Vaasan poliisista. Tutkimuksis palijastuvat asiat pistää Mijan polovillensa ja hän joutuu käsittelemähän oman, kipiän menneesyytensä. Mija on pitäny kaiken sisällänsä parikymmentä vuotta eikä eres paras ystävä ollu osannu aavistaa, mitä Mija oli joutunu kokemahan heirän nuoruuresnansa.

Hyvää pääsiäästä!

Poika, miniänalaku ja karvapyllyt on huomenna tulos meille pääsiääsen viettohon, niin jotta mä tuskin kerkiän taas hetkehen tänne. Sen takia tulin jo nyt toivottamahan teille

oikeen hyvää pääsiäästä!

Mikä viikko!

Vastoonkäymisten viikko.

Maanantai oli töis sellaastaki säätämistä, jotta tuntuu, jottei mitää valamista saanu aikahan vaikka huhtoo ku surenpesän ovella.

Tiistaina mulla aukes nenä – sisäpuolelta. Ensi töis alakoo tulla niin kovalla faartilla verta, jotta meni vaikka kuinka kauan ennen ku uskalsin nousta altahan päältä ja putsata naamani. Ja ehtoolla lenkillä sama juttu uurestansa. En muista, jotta olis ikänä vuotanu nuon lujaa ja nuon pitkähän.

Lenkillä mun oli pakko olla pellon reunas kumaras, ku ei mulla ollu ku kaks talouspaperin palaa taskus ja toinen meni heti täytehen, ku mä luulin ensiksi, jotta räkä vain vuotaa ja niistin oikeen reippahasti. Toisen mä tarttin loppumatkaa varte, ku vuoto vähä rauhoottuu. Onneksi ei tullu ketää. Ne olis varmahan luullu, jotta oon kaatunu ja lyöny naamani. 😀

Keskiviikkona kävin silimälääkäris. Mitää sellaasta vikaa ei silimistä löytyny, joka olis seliittäny näköhäiriöt. Onneksi – ehkä. Ja onneksi ne on ny loppunu melekeen kokonansa. Joskus vielä tuloo vähä sellaasia tarkennushäiriöötä, mutta ne menöö aika äkkiä ohi. Vähä vähennettihin toisesta linssistä miinusta ja lukupuolehen laitettihin lisää. Tutkimus ei teheny kipiää, mutta jessus, niin klasien hinta oli niin suolaanen, jottei tosikaa. Se kyllä kirpaasi.

Silimäasemalla oli tarijous kaharet klasit yksien hinnalla, mutta ku oli kyllä vaikiaa löytää eres ne yhyret kehykset (pieni valikooma), niin päätin, jotta yksillä mennähän. Oletin, jotta saan sitte 50 % alennusta. Ja kissin villat! -30 % vain. Ja senki jäläkihin jäi hinnaksi 1110 eurua! Ei oo ikänä vielä ollu nuo kallihia klasia. Ja lääkärikäynnistä sai pulittaa melekeen satasen.

Torstaina isäntä oli kuskannu vanhan tiskikonehen pihalle. Oli kuulemma ollu palijo vettä sen sisuskaluus ja sitä oli tullu tupahan parihinki kohtahan ja verstahalla vissihin vielä litrakaupalla lisää.

Ja ehtoolla mä päästelin vielä lisää vettä pitkin ja poikin. Isäntä oli nimittään unohtanu tulupata tiskikonehen poistoletkun liitoksen ja mä ku päästin altahasta tiskivetet pois, niin sitähän lensi joka puolelle: kaappihin, sokkelin alle, maton alle, mun kintuulle… Ei ku kuivaamahan ensi kluuruulla ja sitte lämpöuhallin tohottamahan. Vähäkö saratin!

Perijantaina kuuntelin yhyren ihimisen aharistusta ja katkeruutta. Hänen yrityksensä vuokrasopimus on sanottu irti eikä hän näje mitää muuta maharollisuutta ku ajaa firma konkurssihin vain vuoren toiminnan jäläkihin. En oikeen osannu sanua mitää, mistä olis apua. Mutta jos kuuntelemisesta olis ollu eres vähä helepotusta. Ja halauksesta.

Eileen käytihin ostamas uus tiskikones ja asennettihin (= isäntä asensi) sen paikoollensa. Mutta! Se pirulaanen ei suostunu käynnistymähän! Sen piti käynnistyä, ku luukku laitetahan kiinni. Ei mitää!

Lopuuksi hoksattihin, jotta ei sen luukku mee kunnolla kiinni ja se on kieros. Huomattihin kyllä kotia tulles, ku otettihin konesta pois kyytistä, jotta johonaki kohtaa se oli ottanu osumaa, kun pakkaukses oli yks vahavasta mdf-levystä tehty tuki katkennu. Tuen toinen pää oli paketin sisällä, toista ei näkyny mihinää.

Mutta kun ei silimämäärääsesti havaattu heti mitää vikaa, niin kangettihin kones ylähäkertahan ja paikoollensa. Kaiken lisäksi siinä oli joku suojamuovi, joka olis pitäny liimata paikoollensa sokkelihin, mutta sen liimat oli kuivanu eikä me saatu sitä pysymähän kohorillansa. Aika hel***tin monta kirosanaa tuli ehtoon mittahan lareltua. Onneksi ei menny yöunet.

Tänään lähärettihin sitte taas toivioretkelle Powerihin ja seliitettihin, mikä meillä on ongelmana. Eivät yhtää änkyröönehet vastahan, vaan olivat heti valamihia antamahan uuren tilalle. En tierä, olisko heillä ollu tieros, jotta konesta on kolhittu, mutta päättivät kokeella, josko se sittekki olis vielä toimiva peli.

Kannettihin siis taas kones alaha ja sirottihin kärryylle ja köörättihin se naapurikaupunkihin. Sieltä saatihin uus tilalle ja kannettihin se vaihteeksi yläkertahan. Ja jes! – tämä toimii! Koepesu on tehty. Ei tartte pääsiääsenä jakaa tiskivuoroja, ku nuoret on tulos ja tiskiä tuloo enämmän ku meiltä kaharelta.

Nyt on olo niin ku olis kuntosalilla käyny. Persposkis ja käsivarsis tuntuu.

Mutta nähtihimpä tuola tämän päivääsellä Powerin käynnillä serkun flikka, jota ei oo nähty herra ties koska viimmeeksi, vaikka asutahan samalla paikkakunnalla. Sen mies on kuulemma Powerilla töis ja auttoo nostamahan uuren konehen meirän kärryylle. Muutama sana keriittihin vaihtaa ennen ku piti lähtiä alta pois. Seuraava hakija oli jo orottamas, jotta sais oman tilauksensa kyytille.

Loppukevennyksenä kynsilakkakalenterin luukku nro 11: Blame The Misletetoe (Kyllä! Se on kalenteris kirijootettu nuon, mutta OPI:n sivuulla on kyllä Mistletoe. Paitti niitten sivuulla tämän färin nimeksi on kerrottu Sickeningly Sweet.) No, oli mikä oli. Mä tykkään kyllä färistä, mutta kynnet on kamalan uurteeset ja ruman malliset. Mutta niitä en oo itte saanu valita, joten se on vain elettävä niiren kans. 😦